Helsingin yliopiston uskontotieteen emeritusprofessori, Lapin yliopiston pohjoisen etnografian professori Juha Pentikäinen lukeutuu modernin suomalaisen uskontotieteen perustajiin.

Viime vuosina hän tullut tunnetuksi saamelaisia ja karhua koskevista teoksistaan sekä Siperian kenttämatkoistaan.

Pitkän tutkimusuransa ohella Pentikäinen on tehnyt oppikirjoja, vaikuttanut erilaisissa eduskunnan ja ministeriöiden työryhmissä ja istunut useamman vaalikauden Helsingin kaupunginvaltuustossa.

Haastattelimme karhu-eeposta suunnittelevaa ja muistelmiaan kirjoittavaa Pentikäistä syyskuussa.

Pohjoinen kiehtoi uteliasta poikaa

Pentikäisen tie suomalaisen uskontotieteen eturiviin on ollut pitkä.

Omien sanojensa mukaan hän oli lapsena utelias poika, joka oli kiinnostunut ympäristöstään ja kansanihmisistä. Erityistä kiinnostusta Pentikäinen on aina tuntenut pohjoista ja Lappia kohtaan.

Ensimmäinen Pentikäisen koulussa pitämä esitelmä käsitteli 10-vuotiaan pojan Lapin matkaa. Jo tuossa esitelmässä Pentikäinen sivusi saamelaisia.

“Olin käynyt äitini kanssa seidalla ja heitellyt sieltä kiviä. Äiti kielsi tekemästä niin ja jouduin keräämään kaikki kivet takaisin”, Pentikäinen muistelee.

Pohjois-Pohjanmaalla Rantsilassa syntyneen Pentikäisen taustasta löytyy yllättävä yhteys suomalaisen folkloristiikan tutkimuksen historiaan. Pentikäinen syntyi samassa huoneessa, jossa oli 150 vuotta aikaisemmin kuollut kansankulttuurin tutkimuksen uranuurtaja ja sanakirjamies Christfried Ganander.

Lapsuudessaan Pentikäinen pääsi isänsä ja veljensä kanssa pitkälle pyörämatkalle Pohjois-Suomeen. Matkalla hän tapasi kiinnostavia kansanihmisiä ja oppi elämästä. Se oli Pentikäisen sanoin ”pirttiakatemia” eli alkua kenttätutkimukselle, jota hän tulisi tekemään koko elämänsä ajan.

“Oikeastaan kaikki julkaisuni pohjautuvat kenttätyölle”, Pentikäinen arvioi.

Pentikäinen olisi alkujaan halunnut lääkäriksi, mutta sairastui vakavasti ennen ylioppilaskirjoituksia.

”Painoin 40 kiloa kun äiti painoi ylioppilaslakin päähäni. Ei siinä kunnossa voinut lähteä opiskelemaan lääketiedettä sairaalabakteereiden keskelle”, Pentikäinen muistelee.

Hän päätti marssia Helsingin yliopistossa hallintotehtävissä toimineen Antero Mannisen puheille. Pentikäinen ilmoitti tulleensa opiskelemaan yliopistoon ”mitä vain pääsee”.

Manninen kirjoitti nuorelle Pentikäiselle listan yhdeksästä oppiaineesta ja niin Pentikäinen lähti kuuntelemaan luentoja.

“Luulin tosin aluksi, että minun pitää opiskella kaikkia niitä aineita”, Pentikäinen nauraa.

Professori Matti Kuusen ja kansanrunousarkiston johtajana toimineen Jouko Hautalan luentojen innoittamana Pentikäinen päätyi lopulta opiskelemaan kansarunoutta. Uskontotiedettä, jonka parissa Pentikäinen tulisi uransa tekemään, ei silloin ollut vielä oppiaineena olemassakaan.

Uskonto on kulttuurista äidinkieltä

Varsinkin viime aikoina Pentikäinen on erottanut tutkimuksissaan toisistaan uskonnon isolla U:lla ja uskonnon pienellä u:lla.

Taustalla on uskonto-termin ongelmallisuus. Kyseessä on länsimaisen kulttuurin käsite, joka on muusta elämästä erotettuna ja nimettynä ilmiönä varsin kulttuurisidonnainen.

Pentikäisen uskonto pienellä u-kirjaimella kuvaakin sellaisia kulttuurin osana vaikuttavia uskontoja, joilla ei ole nimeä ja jotka ovat siten tiedostamattomia. ”Tämä erottelu mielessä voidaan sitten tarkastella erilaisia kulttuurisia ilmiöitä”, hän sanoo.

Uskonto ulottuu kaikille ihmisenä olemisen alueille, joten määrittely ei ole helppoa.

Pentikäinen muistuttaa, että uskonto on tietoa, tunnetta, kokemusta, yhteisöllisyyttä ja toimintaa. Usein uskonnollisesta toiminnasta jää jälkiä, jotka kertovat jotain oleellista tuosta kulttuurista.

”Uskonto on kulttuurin äidinkieltä ja mielenmaisemaa. Vanhalla iällä kerromme sen elämäntarinana”, Pentikäinen pohtii.

Viime aikoina Pentikäinen on pohdiskellut sitä, miten uskonnon perimmäiset piirteet ovat kehonkielessä. Ne alkavat muodostua jo kun lapsi on kohdussa.

”Olen osallistunut hyvin erilaisiin uskonnollisiin seremonioihin ympäri maailmaa ja olen kyllä huomannut, että ei siellä samoja kaavoja aina ole. Uskonto on kulttuurisidonnaista, mutta sitäkään ei kannata korostaa liikaa.”

Ajatus, että ihmisen uskonto alkaa muodostua jo kohdussa, kuulostaa radikaalilta. Kognitiivinen tapa selittää asioita on liittänyt uskonnollisen ajattelun varhaisnuoren abstraktin ajattelun kehittymiseen.

”Ennen ajateltiin, että uskonnollisuus syntyy murrosiässä, mikä on kyllä hölynpölyä. Silti esimerkiksi rippikoulu on rakennettu tämän ajatuksen pohjalle”, Pentikäinen toteaa.

Muinainen uskomusperinne näkyy kuolemankulttuurissa

Pentikäinen näkee muinaisen uskomusperinteen vaikutuksen ilmenevän Suomessa edelleen. Erityisesti se on näkynyt menoissa ja tavoissa, joilla kuolema on kohdattu.

”Suomen kielessä on ainakin kymmenen sanaa kuolemalle tai kuolleelle ihmiselle, englannissa vain yksi. Se on minusta suuri rikkaus”, Pentikäinen sanoo.

Kuolemaan liittyvät menot ovat varsin pysyviä ja kertovat Pentikäisen mukaan kuolemankulttuurin keskeisestä asemasta suomalaisessa maailmankuvassa.

”Esimerkiksi jouluinen haudoilla vierailu, mikä on oikeastaan melko tuore ilmiö, on nykyisin suositumpi tapa kuin joulukirkossa käynti.”

Pentikäinen pitää ongelmallisena, että painotus on pitkään ollut kohti rationalistisempia hautajaistapoja, joista kuolleen läsnäolo on poistettu. ”Ihmisillä on kuitenkin selvä kaipuu syvempiin menoihin ja kuolleiden läsnäolon kokemiseen”, hän muistuttaa.

Useissa kuolemaa ja hautaanpanoa käsitelleissä työryhmissä istuneen Pentikäisen mukaan hapuilevaa paluuta kohta vanhaa ajatusmaailma on kuitenkin havaittavissa.

”Joillakin alueilla on tullut esimerkiksi tavaksi kiertää ruumisautolla kodin ohi ennen vainajan lähtöä viimeiselle matkalle, aikaisemmin vainajaa kuljetettiin reessä.”

Skandinaavista vaikutusta ylikorostettu

Pietikäinen korostaa itämerensuomalaisen mytologian monijuonteisuutta. Eri kerroksia ja vaikutusalueita on lukuisia. Vaikutusta on tullut niin Baltiasta kuin Skandinaviastakin, mutta jälkimmäisen merkitystä on tutkimuksen piirissä ylikorostettu.

”Samaan aikaan itäinen vaikutus on jäänyt vähäisemmälle huomiolle”, Pentikäinen huomauttaa.

Erityisesti idän vaikutusta karjalaisen kansanrunoperinteen säilymisessä eivät ole Pentikäisen mukaan kunnolla ymmärtäneet niin maallikot kuin tutkijatkaan. ”Vienan laulajat olivat vanhauskoisia idän kirkon perinteen edustajia. Siksi he pitivät arvossa kaikkea vanhaa, mikä puolestaan auttoi säilyttämään arkaaisia menoja”, hän arvioi.

Mytologian vanhinta kerrostumaa edustaa arktinen ulottuvuus, joka on ollut siperialaisia ja saamelaisia tutkineen Pentikäisen mielenkiinnon kohteena pitkään. ”Siihen kuuluu pohjoisen tähtitaivaaseen liittyvä astraalimytologia, jota kuvataan jo kalliomaalauksissa”, hän huomauttaa.

Astraalimytologian teemat esiintyvät myös kalevalamittaisesta runoperinteessä enemmän kuin tähän asti on oivallettu.

”Väinämöisen ja Joukahaisen eli joutsenen pojan välinen kilpalaulanta kuvaa kahden noidan kamppailua linnunradalla”, Pentikäinen sanoo.

Pentikäinen onkin varma siitä, että kalliomaalauksissa kuvatut ikiaikaiset aiheet ovat eläneet osana kalevalamittaista kansanrunoutta.

”Hiiden hirven hiihdäntä ja useat muut astraalimytologian myytit ovat suoraan luettavissa joistakin kalliomaalauskentistä.”

Kotimaisia kalliomaalauksia Pentikäinen pitää todennäköisesti heimon pyhien miesten eli noitien maalaamina. Maalauksia ei ole tehty jumalaa edustavan kohdan päälle, vaan ”jumalan korvan taakse”.

Etnomusikologien kenttätutkimuksissa, joihin Pentikäinen on osallistunut niin Suomessa kuin Ranskassakin, kalliomaalauksia on tutkittu akustisena tilana. Ranskan luolissa on havaittu, että maalaukset on maalattu juuri luolien seinämien kaikupinnoille.

”Uskoisin, että suomalaistenkin kalliomaalausten edessä jäällä on pidetty uhrimenoja, joissa on laulettu koska kallio toimii akustisena tilana. Olen saman kokenut itse muun muassa Astuvansalmella siperialaisen hantinoidan poikien kanssa”, Pentikäinen pohdiskelee.

Karhun hautasaaret on jätetty tutkimatta

Kotimaisten kalliomaalausten eläinhahmoista suurin osa on hirviä. Toinen muinaissuomalainen pyhä eläin on ollut karhu, jota ei tosin maalauksista löydy pienkarhuja lukuun ottamatta. Eikä oikeastaan Lönnrotin Uudesta Kalevalastakaan.

”Lönnrotin Kalevala, Topeliuksen Maamme-kirja ja valtion tuki poistivat karhun suomalaisesta kulttuurista. Lönnrot riisui karhulta pyhyyden kansalliseepoksessa ja valtio rupesi maksamaan karhusta tapporahaa”, Pentikäinen kertoo.

Pentikäinen on nostanut uudestaan esiin niin sanotun Viitasaaren tekstin, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti keskisuomalaisia peijaismenoja 1600-luvulla.

”Karhu oli tapana kantaa hautaan hatuttomin päin ja kirkonkellojen soidessa kuin kunnioitettu esi-isä.”

Hänellä onkin suunnitelmissa koota vielä Lönnrotin unohtamista runoista karhueepos suomalaisille. ”Siinä tulee olemaan kalliomaalauksista kuvitus runolaulajien teksteihin”, Pentikäinen valottaa.

Pentikäisen omakohtainen suhde myyttiseen karhuun alkoi jo lapsuudessa, kun hän kulki isänsä mukana kuukauden pituisella pyöräretkellä Pohjois-Suomessa ja Pihtiputaan Muurasjärvellä.

Retken aikana Pentikäinen pääsi vielä todistamaan honkia, joihin oli kiinnitetty peijaisten jälkeen karhunkalloja.

Vanhoja kallohonkia on Pentikäisen mukaan Suomessa pystyssä vielä kymmeniä. Yksi niistä löytyy pitkäaikaisen ministerin Mauri Pekkarisen kotikylässä Muurasjärveltä.

Suomesta tunnetaan myös karhun hautasaaria yli 30. Yhtäkään näistä ei ole koskaan arkeologisesti tutkittu. Pentikäinen ihmettelee tätä suuresti.

”Arkeologeilla on ollut pitkään sellainen asenne, että kaikki tutkimuksen arvoinen tulee lännestä. Se on liittynyt tähän skandinaavisen vaikutuksen yliarviointiin. Itä on unohdettu”, Pentikäinen kritisoi.

Alkuperäiskansat eivät pidä šamanismi-sanan tuputtamisesta

Šamanismin tutkijana Pentikäisellä on sitä mieltä, että aiheelle tarvitaan uusi termi.

”Šamanismin alla on nykyisin niin monenlaista ilmiötä, se on aikamoinen sekasotku. Šamanismi ei ole universaalia, se ei ole ideologia tai ismi vaan kunkin kansan kulttuurinen äidinkieli”, Pentikäinen arvioi.

Hänestä olisi parempi puhua eri kansojen parantajista ja tietäjistä kansan omalla nimellä universaalin šamaani-sanan sijaan.

”Esimerkiksi intiaanit ja inuitit pitävät vastenmielisenä šamanismi-sanan tuputtamista, heillä on vaan heimon omat parantajat ja omassa kielessä sana näille ihmisille”, Pentikäinen muistuttaa.

Pentikäinen on itse 1994 tuonut kansainväliseen tutkimukseen termin shamanhood, šamaanius. Sana viittaa kulttuurin elämäntapaan, kieleen. Se on koko elämä, ei vain ”uskonto”.

Jo vuosikymmeniä Siperiassa kenttätutkimusta tehnyt Pentikäinen on nähnyt siperialaisen šamaaniuden nykytilan, kohdannut yli 50 luku- ja kirjoitustaidotonta kansansa šamaania. Hän on myös seurannut usean uuden šamaanin koulutusta ja vihkimistä tehtävään. Ilmiö muuttuu, mutta šamaaneja on tulevaisuudessakin.

”Esimerkiksi Amurilla perinteinen šamanismi elää edelleen, mutta ei enää vahvasti suullisen perinteen varassa. Se muuttuu kirjalliseksi ja näytelmälliseksi kun suullinen perinteen varassa elävät kuolevat”, hän arvioi.

Amurilla Pentikäisen vanhin tuttu šamaaniperinteen tuntija on jo 104-vuotias vanhus. Pentikäinen arvioikin, että perinne muuttuu vähitellen kirjalliseksi. Seuraavien 20-30 vuoden aikana tapahtuu paljon.

”Siellä on tullut jo uusia ilmiöitä, kuten šamanistiset teatterit. Šamanismi on liitetty myös politiikkaan nostamalla se joissakin paikoissa valtionuskonnon asemaan”.

Kenttätyössä Pentikäinen korostaa tutkijan eettistä vastuuta. ”Kentälle ei voi mennä ottamaan omin ehdoin. Pitää ottaa vastaan vain sen verran kuin kerralla tarjotaan.”

Siperiassa paikalliset ovat jo ottaneet hänet omaksi pojakseen. Pentikäinen sanoo olevansa iloinen siitä, että joka retkellä oppii uutta ja pääsee näkemään uusia paikkoja.

”Se on elämän mittainen retki”, hän summaa.

Lue aikaisemmat haastattelut:

Myyttien maailmankuva eli loitsujen kielessä – Haastattelussa Anna-Leena Siikala
Elämää rakentavien ja tuhoavien voimien maailmankuvasta – Haastattelussa dosentti Risto Pulkkinen