Hela- eli helkajuhla

Kevään ja lumien sulamisen myötä juhlat siirtyivät luontoon: niityille, pelloille, lehtoihin ja vuorille. Joidenkin helk- tai hiisi-alkuisten paikkojen tiedetään olleen hela- eli helkajuhlan viettopaikkoja. Juhlan vietolla varmistettiin peltojen ja vainioiden hedelmällisyys ja hyvä sato. Hämeessä, Satakunnassa ja Uudellamalla on poltettu onnea tuovia helavalkeita, joiden ympärillä laulettiin, soitettiin ja tanssittiin.

Valkeita poltettiin helatorstain aattona tai paikkakunnasta riippuen myös muina ajankohtina aina helluntaihin tai juhannukseen saakka. Tulia saatettiin myös polttaa useana peräkkäisenä iltana. Gananderin 1700-luvun kuvauksen mukaan hämäläiset huvittelivat helavalkean ääressä hyvää olutta juoden, soittaen ja hypellen. Tyttöjen piti saada helatorstain aattona heila itselleen. Jos ei saanut sinä yönä poikaa viereensä, ei saanut muulloinkaan koko vuotena.

Juhlatulen sytyttämiseen on liittynyt tiettyjä sääntöjä. Tuli voitiin tehdä kitkavalkeana ja siinä sai polttaa vain tiettyjä puita. Keski-Suomesta tallennetun tiedon mukaan sytytykseen käytettiin yhdeksää eri puulajia. Kyläläisillä saattoi myös olla tapana tuoda tullessaan tuleen yksi puu, oksa tai varpu. Tulessa poltettiin katajaa ja tervaa, joiden synnyttämän kitkerän savun uskottiin karkottavan pahantahtoista väkeä.

Juhlapaikkoja tiedetään runsaasti ja ne sijaitsevat usein korkeilla paikoilla. Paikallisia helkapaikkoja ovat olleet muun muassa Ikaalisten Juhtimäen Kankaanmäki, Viljakkalan Inkulan helkaketo, Punkalaitumen Oriniemen Helaaketo sekä Hämeenkyrön Lemakkajärven pohjoispäässä oleva Kalmonmäki.

Tunnetuinta helkajuhlaa vietetään helluntaisin Ritvalan kylässä Sääksmäellä. Juhlassa neidot kulkevat reitin Helkavuorelle ja laulavat kulkiessaan kalevalamittaisia lauluja. Juhlaan on perinteisesti kuulunut myös tanssiminen, leikkiminen ja valkeiden polttaminen. Lisäksi neitojen kerrotaan poimineen Helkavuoren kukkia vakkoihinsa. Kylässä uskottiin, että Ritvalan pellot lakkaavat antamasta satoa, jos kansa lopettaa juhlan vieton.

Kirjoittaja: Anssi Alhonen.