Luonnossa toukokuu on kasvun ja virkoamisen aikaa. Linnut laulavat ja maa on tuore. Toukokuun nimi tulee toukotöistä joilla valmisteltiin uusi sato: kynnettiin, äestettiin ja kylvettiin. Muita kansanomaisia nimiä toukokuulla ovat sulamakuu, mahlakuu ja kyntökuu.
Uuden kuun syntymisen jälkeistä aikaa pidettiin suotuisimpana hetkenä kevätkylvöille ja kuunkierron viimeistä päivää huonoimpana. Kynnöt sen sijaan kannatti tehdä loppukuusta, jotta rikkaruohot häviäisivät helpommin.
Ensimmäistä vakallista kylväessä isännällä oli tapana ottaa lakki päästä ja siunata maa ja vakka. Kun miehet tulivat pelloilta hevosineen kotiin, toivotettiin:
»Kasvakoon kaura,
onnistukoon ohra!
Menestykööt miehet
ja vauristukoot varsat!”
Tuo siemen pohjoisesta,
totta kesänä kaunihina,
touvon saat todellisen,
sarastakin savisesta,
tilastakin viluisesta!»
Toukotöiden alkua juhlistettiin kylän kaikissa taloissa samaan aikaan isäntien sopimuksen mukaan. Touonalkajaissa jokainen talo asetti vuorollaan juhlaruokaa tarjolle ja kylänväki kiersi taloissa syömässä.Touonalkajaisten ruokiin kuuluivat syksyllä tai jouluna leivotut kylvöleivät, jotka edustivat sadon jatkuvuutta. Kylvöleivät keitettiin maidossa vieraiden nautittaviksi.
Eri lajikkeiden perinteiset kylvöajat on tallennettu moniin sananparsiin. Seuraavassa eteläsuomalaisessa runossa mainittu kymmenes viikko on ensimmäinen Jyrin päivän jälkeinen viikko, yhdeksäs sitä seuraava viikko ja niin edelleen.
»Kyntömiehen kylvöajat ovat tiedossa totiset:
Kymmenes on kydön kylvö, yhdeksäs on kasken kylvö,
kahdeksas on pellon pano, seitsemäs on pavun teko,
kuudes viikko kuitu viikko, viides viikko ohra viikko,
neljäs on tattarin teko, kolmas kaalin, lantun aika;
toinen viikko on tou’on päätös, kun nauris on napattu maahan!»
Kirjoittaja: Anssi Alhonen.