Viime viikonloppuna Taivaannaula sai vieraakseen neljä Viron sisarjärjestömme Maavalla Kodan edustajaa. Teimme Maavallan kutsusta muutama vuosi sitten Viroon ja sen pyhille paikoille suuntautuneen retken. Uuden hallituksen kanssa päätimme keskitalvella, että ennen kekriä olisi korkea aika kutsua virolaiset Suomeen meidän vieraaksemme. Kaiken kokemamme vieraanvaraisuuden halusimme tietenkin korvata ystävillemme korkojen kera! Viime aikoina Taivaannaula ja Maavalla ovat muutenkin olleet läheisissä tekemisissä esimerkiksi Palukylän tilanteen takia.

Vierailu alkoi iloisissa tunnelmissa Helsingissä Katajanokan terminaalissa. Viroa puhuvia Taivaannaulan jäseniä ei päässyt paikalle vastaanottamaan vieraita, joten kielikysymys herätti suomalaisten keskuudessa etukäteen pientä pohdintaa. Nopeasti kuitenkin selvisi, että vieraamme puhuvat erinomaista suomea. Se oli helpotus, sillä mikäpä olisi ollut sen typerämpää kahden itämerensuomalaisen edustajille kuin kommunikoida keskenään englanniksi, vaikka se maailman tämänhetkinen lingua franca onkin. Vähän tosin hävetti, että oma viron opiskeluni keskeytyi taannoin enkä osaa edelleenkään keskustella sujuvasti viroksi.

Helsingissä kansainvälinen autoton päivä aiheutti vähän mutkia matkaan, kirjaimellisesti, mutta lopulta keskustan ruuhkasta selvittiin matkalle kohti Hämeenlinnaa. Maavallan vierailun ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului osallistuminen Taivaannaulan retkelle Retulansaaressa. Hämeen sydämessä sijaitseva Retulansaari on Vanajaveden suurin saari. Paikka on ollut asuttu rautakaudesta lähtien suopean paikallisilmaston ja sijaintinsa vuoksi. Alueella laiduntaa karjaa ja katajien ja mäntyjen vihertämät mäet ovat täynnä röykkiöhautoja ja muinaisia uhrikiviä. Keskellä saarta on kuppikivi jonka pintaan on tehty Otavan tähtikuvio.

Retulansaaren retki on Taivaannaulalle jo “perinne”, sillä se järjestettiin nyt samassa muodossa toista kertaa. Ylikartanon isäntä Jocce Jönsson kertoi paikallisen kartanon omistaneen suvun kiehtovista ja osin traagisistakin vaiheista, jotka nivoutuvat osaksi Suomen tasavallan historiaa. Tämän jälkeen paikallishistoriaan syvällisesti perehtynyt kirjailija ja filosofi Eero Ojanen johdatti meidät Retulansaaren röykkiöhaudoille ja kuppikiville. Ennustukset lupasivat päivälle sadetta, mutta aurinko paistoi.

Virolaiset vieraamme tutkailivat muinaismuistoja kiinnostavasti oman perinteensä ja kielensä kautta. Esimerkiksi Ojasen mainitseman paikallisissa hämäläismurteissa röykkiöhautaa merkitsevän kääppä-sanan vieraamme jäljittivät setukaisiin, joiden kielessä samantapainen sana tarkoittaa haudassa asuvaa vainajaa, kirjaimellisesti kääpiötä. Taivaannaula muisti Jönssöniä ja Ojasta itsevalmistetuilla marjamehuille, salvoilla ja muilla pienillä tuliaisilla. Erityisen otettu Ojanen oli saamastaan Taivaannaulan uudesta kalenterista.

Retulansaaresta suurin osa retkelle osallistuneista jatkoi kotiinsa Lepaan Kirkkovalkaman Miekanhiontakiven kautta. Me suuntasimme virolaisen seurueemme ja muutaman taivaannaulalaisen kanssa Järvelän maatilamajoitukseen. Järvelässä meitä odotti notkuva ruokapöytä ja lämmin rantasauna. Suomalais-virolaisissa löylyissä riitti monenlaista juttua. Keskustelimme kaikesta mahdollisesti kansanuskoon, muinaishistoriaan, sukukansoihin ja sekä tietenkin Suomeen ja Viroon liittyvästä. Erityisesti keskusteltiin Taivaannaulan ja Maavallan yhteisestä kesäleiristä, joka järjestetään ensi kesänä Etelä-Virossa. Sitä seuraavana kesänä leiri olisi tarkoitus järjestää Suomessa.

Jossain vaiheessa joku nosti esille pakana-sanan. Maavallan vieraat olivat kanssani yhtä mieltä siitä, että emme halua käyttää itsestämme tuota sanaa. He huomauttivat, että pakana-sana on tullut kieliimme todennäköisesti venäjän kielestä samaan tapaan kuin pappi, kirkko ja monet muutkin vanhat kristilliset sanat. Venäjäksi ’paganyi’ tarkoittaa inhottavaa, alhaista, paskaista ja mätää. Tällä nimityksellä kirkko on alistanut ja halventanut vuosisatoja muiden uskontojen harjoittajia. Juutalaisille vääräuskoinen on akum, muslimeille kafir ja kristityille pakana. Totesimme, että kansansa kotoperäisen perinteen jatkaja ei tarvitse näitä monoteistien haukkumasanoja kuvatakseen omaa elämäntapaansa.

Lisäksi keskustelimme siitä niin sanotusta uuspakanuudesta. Virolaiset olivat varsin selväsanaisia sen suhteen, että he tekevät pesäeron kaikenlaisiin uuspakanallisiin liikkeisiin. Maauskon ja suomenuskon tavat perustuvat suulliseen muistitietoon, jota on kerätty isovanhemmiltamme, heidän isovanhemmiltaan ja isoisovanhemmiltaan ja niin edelleen. Tämä suullisen perintöön perustuva lähtökohta erottaa ne uuspakanallisten liikkeiden kirjavasta joukosta. Nämä liikkeet ovat joko 1900-luvulla ”keksittyjä” tai muinaishistorian rekonstruktioon perustuvia.

Esimerkkinä erosta uuspakanuuden ja oman maailmankuvansa välillä Maavallan vanhin kertoi brittiläisestä miehestä, joka asuu Etelä-Ranskassa ja ilmoittaa olevan egyptiläisen Isiksen kultin ylipappi. Siis Ranskassa asuva britti palvomassa muinaista egyptiläistä jumalaa. Maavallan vanhimpien kanssa oli helppo olla samaa mieltä siitä, että tällä ei ole mitään tekemistä oman kansan perinteiden jatkamisen kanssa. Uskonnollisista perinteistä suomenuskoa ja virolaisten maauskoa lähimpänä ovat sukukansojemme uralilaiset luonnonuskonnot. Puhun siis nimenomaan uralilaisista kansoista, sillä aivan kuten vieraamme huomauttivat, suomalais-ugrilainen on sanana vähän outo, tieteellisesti vanhentunut ja jopa hieman rasistinen siinä miten se rajaa samojedi-kansat pois uralilaisten kansojen perheestä.
 
Kolmantena päivänpolttavana asiana saunassa nousi vielä esiin länsimaalainen kaupunkishamanismi rumpupiireineen ja voimaeläimineen. Keskusteluiden lopputulemana totesimme, että shamanismi ylipäätään on aina tietyn kansan shamanismia. Ei ole olemassa yleismaailmallista ”shamanismia” joka on irrallaan kansojen paikallisista perinteistä ja yhteisöistä. Aito shamaani on aina jonkin kansan shamaani. Jos shamanismi halutaan jonain päivänä osaksi vaikkapa Taivannaulan juhlan ohjelmaa, niin mielestäni paras tapa siihen onkin kutsua esimerkiksi tunguusien tai evenkien shamaani kertomaan heikäläisistä perinteistä. Uusshamanismi ei ole osa Taivannaannaulan toimintaa.

Saunan jälkeen olo oli samaan aikaan raukea ja kaikesta tapahtuneesta innostunut. Uusilta ystäviltä oli saatu niin paljon uusia ajatuksia ja näkökulmia asioihin, että ne valvotuttivat vielä pitkälle yöhön.

Aamulla heräsimme sateen ropinaan ja suunnistimme aamupalalle. Matka jatkui pian kohti Lepaan Miekanhiontakiveä. Hetken seikkailemisen jälkeen paikka löytyikin paikallisen oppaan avustuksella. Vanhan mutkaisen tien reunassa on pensaiden taakse peittyvä sammaleinen kivi, johon on kuin miekalla viilletty syviä viiltoja. Jäljet ovat eittämättä ihmisten tekemiä, mutta niiden alkuperä tai tarkoitus on täysi mysteeri. Tuskinpa kivessä kuitenkaan oikeasti on miekkoja teroitettu.

Kiven vieressä vanhin vieraamme huomasi jotain eriskummallista: vaahteran jossa kasvoi pahka. Metsänhoitajana vuosikymmenet työskennellyt mies ei ole kuulemma koskaan nähnyt tässä puulajissa pahkaa. Hän innostui tästä löydöstään siinä määrin, että ehdotti että puuta pitää tarkkailla, ja kun se kuolee, pahka tulee leikata irti ja siitä tulee valmistaa väkevä astia, jossa antimia voidaan antaa metsälle ja vainajille.

Lepaalta jatkoimme Janakkalan Laurinmäelle. Paikka on aito kantahämäläinen hiisi. Pienellä mäellä on muun muassa museona toimiva umpipiha, Laurin lähde, torpparimuistomerkki, uhrilehto sekä rautakautinen kalmisto. Hakoisten linnavuorelle on matkaa linnantietä vain noin kilometrin verran. Laurin lähteeseen on uhrattu Laurinmessun yhteydessä järjestettyjen markkinoiden aikaan. Lähdettä pidetään yhtenä merkittävimmistä hämäläisistä uhrilähteista ja sen on säilynyt hyvässä kunnossa näihin päiviin asti. Lähteen vanha nimi on Taaran lähde ja alue tunnetaan vieläkin Tarinmaana.

Täytyy sanoa, että kyseessä on yksi hienoimmista luonnonmukaisista pyhistä paikoista Etelä-Suomessa. Laurinmäki on käytännössä suojeltuna museoalueena säilynyt hämäläinen hiisi. Virolaiset vieraamme olivat paikasta aivan yhtä vaikuttuneita ja vuolivat hopeaa lähteeseen samaan tapaan kuin virolaisella pyhällä paikalla. “Emme tienneetkään, että teillä on Suomessa tällaisia hiisiä”, totesi yksi heistä. Emme mekään vielä jonkin aikaa sitten, vastasin.

Laurinmäellä seuraamme liittyi myös kansanperinteeseen syvällisesti perehtynyt toimittaja, joka on kiinnostunut kirjoittamaan artikkelin Taivaannaulan kekrijuhlasta. Yhdessä ihastelimme paikkaa hyisessä vesisateessa kunnnes uusi toimittajatuttavuutemme ehdotti, että mitä jos ajaisimme takaisin Helsinkiin Riihimäen kautta ja piipahtaisimme hänen luonaan vähän syömässä ja kuivattelemassa vaatteitamme. Hänen pitäisi vaan mennä edeltä käymään ruokakaupassa ja vähän siistimään paikkoja.

Mikäs siinä, tuumasimme ja ajoimme huoltoasemalle kahville. Kun saavuimme riihimäkeläiseen kerrostaloasuntoon, ajattelimme kiitollisina saavamme ehkä lautasellisen lämmintä keittoa. Yllätys olikin suuri kun uusi tuttavuutemme olikin hetkessä loihtinut paikalle kokonaisen useamman ruokalajin illallisen alkaen tomaattikeitosta ja kulkien siitä pääruuan, uutetun yrttisnapsin ja hedelmäpiirakan kautta lopulta kahvitteluun. Siinä sivussa juttelimme jälleen kaikesta mahdollisesta kansanperinteeseen liittyvästä. Pieni hetki venyi useiksi tunneiksi. Lopulta vaihdoimme yhteystietoja ja lähdimme kotimatkalle suorastaan liikuttuneina meille osoitetusta vieraanvaraisuudesta.

Matkan Helsinkiin saikin ajaa melkoista kyytiä, jotta allekirjoittanut ehti täpärästi Kampista lähtevään Turun bussiin. Virolaiset taas saatettiin onnellisesti takaisin alkupisteeseen Katajanokan terminaaliin ja he astuivat kohti Tallinnaa kulkevaan laivaan. Kotimatkalla bussissa mietin muslimien sanontaa: Mā šāʾ Allāh, “Se on Jumalan tahto!”. Huudahdusta käytetään erityisen iloisella tai onnekkaalla hetkellä. Tämä viikonloppu tuntui pitkältä sarjalta tällaisia hetkiä.