Itkuvirsiä tavataan ortodoksisen kirkon piirissä elävillä itämerensuomalaisilla kansoilla: karjalaisilla, vepsäläisillä, inkeroisilla, vatjalaisilla ja setukaisilla. Karjalassa itkuvirsien esittämistä on sanottu itkemiseksi tai äänellä itkemiseksi, myös »luvoittelemiseksi». Karjalainen itkuvirsirunous on kaunista ja monimutkaista runokieltä, jota on esitetty improvisoiden mutta samalla perinteistä muotokieltä noudattaen. Itkuilla saateltiin ystäviä ja perheenjäseniä matkaan – miehelään, sotaväkeen tai tuonilmaisiin.

»Läpi ruumiin ja jäsenten vihlaisevalla äänellä» lauletut kuolinitkut alkoivat ruumista pestessä. Vainajan läheisin naispuolinen omainen itki pesijöille pyytäen heitä pesemään vainajan maalliset liat pois, jotta hän olisi valkoinen kuin joutsen. Vainaja puettiin puhtaisiin valkoisiin vaatteisiin ja kannettiin kotiinsa lavitsalle ikonien alle. Uskottiin, että kuollut kuuli kaiken mitä hänestä puhuttiin ja mitä hänelle itkettiin. Itkijä istui vainajan pääpuolessa valkoinen liina eli kyynelpaikka kädessään ja itki vainajan puolesta.

Karjalassa on perinteisesti vietetty ruumiinvalvojaisia, joihin naapurit ja sukulaiset kokoontuivat. Valvojaisissa syötiin, laulettiin, kerrottiin tarinoita vainajan elämästä ja saateltiin häntä rukouksin tuonilmaisiin. Vainajalle asetettiin peräseinän ikkunalle teetä tai kahvia, piirakoita ja vesikuppi, jotta sielu voisi ravita itseään ja peseytyä. Surutalossa vieraili usein itkutaitoinen nainen, joka itki vainajan puolesta. Yöaikaan ei kuitenkaan itketty, sillä se olisi häirinnyt vainajan rauhaa.

Hautajaispäivän aamuna vainajaa pyydettiin herätysitkulla nousemaan viimeisen kerran aamiaiselle yhdessä koko suvun ja kyläläisten kanssa. Jos vainaja oli itkijälle rakas, hän saattoi itkeä pitkäänkin ja kuvailla suruaan ja ankeaa eloa ilman lähimmäistään. Vainajaa pyydettiin viemään terveisiä tuonpuoleiseen, kertomaan kuolleille tämän ilman elämästä, myös omasta elostaan. Itkijä pyysi vainajaa olemaan puolestapuhujana suvun kantavanhempien edessä, jotta nämä soisivat onnea ja menestystä elävillä ja etenkin orvoksi jääneelle perheelle.

Arkkua kannettaessa itkettiin vainajan nimissä ja pyydettiin anteeksi kodilta, pihalta, kotirannalta ja pelloilta, jos hän oli näitä eläessään joskus sanoin tai teoin loukannut. Uskottiin, että saadakseen rauhan Tuonelassa, ihmisen piti sovittaa kaikki paha mitä hän oli eläessään tehnyt. Itkijä pyysi vainajan nimissä anteeksi myös saattojoukolta. Kalmistoa lähestyttäessä itkijä kutsui edesmenneitä suvun vainajia, että kuolleet omaiset osaisivat tulla vastaan ja avata Tuonelan veräjät.

Itkuvirret jatkuivat koko maahanpanon ajan. Itkijä halasi aina sitä, jonka puolesta puhutteli vainajaa. Itkuissa pyydettiin, että vainaja voisi tavata omaisiaan ja kuulla heidän pyyntönsä. Kuolinitkuille oli ominaista jälleennäkemisen toivo, ei haudantakaisessa maailmassa vaan tässä elämässä. Vainajan voitiin toivoa palaavan lintuna, perhosena tai kukkana. Äidin itkussa lapsen toivottiin tulevan tuonilmaisista pienenä lintusena ikkunoiden alle iloitsemaan, tyttären itkussa toivottiin, että isävainajan voisi nähdä valkeana joutsenena kevään ensimmäisissä avovesissä.

Samankaltaisia artikkeleita