Eräs kansanparannuksen erikoistaito on verenseisautus, eli tapa seisauttaa verenvuoto haavasta. Verenseisautustaito on kulkenut suvuittain, mutta kyvyn on voinut saada myös vanhemmalta parantajalta.

Seisautukseen tarvittiin oikeat sanat, joiden voima katosi jos ne tulivat muiden tietoon. Sanojen muoto vaihtelivat seisauttajalta ja alueelta toisille. Esimerkiksi Karjalassa seisautusloitsut saattoivat olla pitkiä, Pohjanmaalla hyvinkin lyhyitä käskyjä.

Yhden tulkinnan mukaan verenvuodon asettamiseen riitti pelkästään seisauttajan kova luonto. Verenvuoto lakkasi, kun parantaja niin mielessään päätti. Seisautus toimi läheltä tai kaukaa. Riitti, että parantaja tiesi haavan olemassaolosta.

Rautaesineen aiheuttaman verenvuodon pysäyttämiseksi voitiin tarvita raudan syntysanat. Syntysanojen lukemisen jälkeen rautaa nuhdeltiin, koska se oli viiltänyt ihmistä muinaisesta lupauksestaan huolimatta. Lopuksi luettiin verensulkusanat ja varmuudeksi vielä rukoussanat.

Verenseisautus kuvataan myös itämerensuomalaisissa kansanrunoissa. Runossa Väinämöinen iskee aikojen alussa kirveellä polveensa venettä veistäessään. Haavoittunut Väinämöinen kulkee apua etsien, kunnes löytää »ukon uunilta» parantajaksi. Mies seisauttaa verenvuodon sanoillaan ja parantaa haavan muun muassa salvalla.

Vanhakantainen verenseisautusperinne on elänyt Suomessa pitkään. Tapio Rautavaara kertoo muistelmissaan, miten hän todisti verenseisautusta lapsuudessaan 1920-luvun Pirkkalassa. Joidenkin tietojen mukaan sukuperinteitään jatkavia verenseisauttajia löytyy Suomesta edelleen.

»Piäty, veri, vuotamasta,
Hurme huppelehtamasta,
Päälleni päräjämästä,
Riuskumasta rinnoilleni,
Veri, seiso kuni seinä,
Asu, hurme, kuni aita,
Kuin miekka meressä seiso,
Saraheinä sammalessa,
Paasi pellon pientaressa,
Kivi koskessa kovassa!»

Samankaltaisia artikkeleita