Suksi-sana on erittäin vanhaa uralilaista kantaa, ehkä jopa 4000 vuoden ikäinen. Yhtä vanha on myös toisen talvisen kuljetusvälineen, ahkion, nimi. Maailmanlaajuisesti hiihto on vanhastaan keskittynyt pääasiassa Euraasiaan, tarkemmin sanoen itäisen pallonpuoliskon lumisiin pohjoisosiin. Suomenkin alueella jäätyneitä jokia, järviä ja metsätaipaleita on kuljettu pitkin poikin suksilla tuhansia vuosia.

Vanhat suomalaiset sukset olivat joko eri- tai tasapituisia. Molemmat suksityypit on luultavasti tunnettu jo hyvin pitkään, mutta tarkkaa tietoa eripituisten ja tasapituisten suksien yleisyydestä kunakin aikana on vaikea saada. Eripituisten suksien oikean jalan lyhyttä potkusuksea sanottiin »kalhuksi» eli »sivakaksi» ja se oli tavallisesti nahalla pohjattu. Vasemman jalan pitkä liukumasuksi oli nimeltään »lyly», ja sen pohjassa oli pitkittäinen ura, »olas» eli »kuurna». Jalka sidottiin suksen keskikohdan jalansijaan eli »päläkseen», joka saattoi olla joko hieman kohotettu tai kourumainen kohta suksessa.

Suksilla on useimmiten hiihdetty vain yhdellä sauvalla, toisessa kädessä saattoi olla jousi tai karhukeihäs. Sauvan alapäässä oli piikkinä sarvinen »kenkäin» eli »suovero». Vitsaksesta taivutettu rengas, »sompa», esti sauvaa uppoamasta lumeen. Suksisauvan päässä oli myös lapiomainen levennys, jolla saattoi puhdistaa sukset tai kaivaa lunta. Sauvan päässä oli toisinaan myös koukku, jolla saattoi nostaa maahan pudonneen käsineen tai ottaa vastamäessä kiinni puista.

Sanottiin että hyviä suksia ei tarvitse suulla kiitellä vaan jalat niitä kiittelevät. Hyvien suksien valmistaminen perustui pitkäaikaiseen kokemukseen ja taitoon. Liukumasuksi tehtiin kovasta mäntypuusta ja potkusuksi koivusta. Hyvän suksen piti olla keveä ja luonteva, sellainen ettei se väsyttänyt hiihtäjää. Puuaineksen oli oltava kovaa, ettei hanki ja jää sitä kuluttanut. Lisäksi suksen täytyi olla liukas kulkeakseen sujuvasti ja jäntevä ettei se katkennut maastossa. Tärkeintä oli, että sukset olivat tarpeeksi kantavat ja hiihtäjän painon mukaan tehdyt.

Hirviä ja peuroja hiihdettiin kevättalvella, kun hanki kantoi suksimiehen muttei eläintä. Pyyntiretkillä hiihtäminen oli kovaa työtä, joka saattoi kestää päiväkausia. Saalista lähestyvillä metsämiehillä oli tapana viskellä vaatteita ladun varteen sitä mukaa kun hikeä karttui. Pyynti oli vaarallista, sillä tavoitettaessa eläin saattoi vielä hyökätä metsästäjän kimppuun. Metsälle ei sopinutkaan lähteä uhmamielellä. Nuorille opetettiin, että hirven tai peuran antoi pyytäjälle eläinlajin kantaäiti, paikanhaltija tai metsänhaltija eikä saaliilla sopinut etukäteen kerskua. Saaliista tuli myös kiittää ennen kuin se kuljetettiin kotikylään.

Hiihtotaito kuului erottamattomana osana metsänvaraiseen elämänmuotoon. Perinteisen kulttuurin hiljattain kadotessa nykyaikaistuvasta Suomesta myös suksista tuli monin paikoin katoavaa kansanperinnettä. Esimerkiksi Hämeen Hauhon pääkylissä kerrotaan olleen 1870-luvulla tuskin ainoatakaan suksiparia. Suksien katoamisen suomalaisesta kulttuurista pysäytti 1800-luvun puolivälissä aloitettu hiihdon kehittäminen kansallisena urheilulajina. Laji on pysynyt suosittuna ja muuttunut paljon vuosikymmenten saatossa. Nykyisin hiihtoa harrastaa lähes 70 prosenttia suomalaisista.

Samankaltaisia artikkeleita