Kasviväreillä värjättyjä lankoja. Lusto - Suomen Metsämuseo, Creative Commons BY 4.0.
Kyläyhteisöissä ja kaupungeissa on kautta historian toiminut erikoistuneita käsityöläisiä, joiden taidot ovat olleet elintärkeitä yhteiskunnan toiminnalle. Yksi tällaisista ammateista on värjäri, jonka tietotaitoa on tarvittu tekstiilien valmistuksessa. Ammattivärjäreitä tiedetään olleen ainakin Turussa 1500-luvulta alkaen, ja parisataa vuotta myöhemmin he järjestäytyivät omiksi ammattikunnikseen, värjäreiden killoiksi. Värjärin pajasta levisi ilmaan monivivahteisia tuoksuja, ja työn tuloksena syntyi värikylläisiä kankaita, lankoja, ryijyjä ja nahkoja.
Värjärin työ vaatii tarkkuutta
Värjärit ovat käsityöläisiä, jotka erikoistuvat tekstiilien ja nahan värjäämiseen. Ennen synteettisten väriaineiden keksimistä käytössä olivat yksinomaan luonnonmukaiset värit, joita saatiin esimerkiksi kasveista, jäkälistä, sienistä, mineraaleista ja jopa hyönteisistä. Yleisesti värjäykseen on käytetty muun muassa sipulinkuoria, pietaryrttiä ja raparperia. Värjäysprosessiin kuuluu monia vaiheita: väriaineiden uuttaminen, tekstiilien esikäsittely, itse värjäys ja lopuksi värin kiinnittäminen erilaisilla puretusaineilla, jotta vaivalla värjätty kangas tai nahka ei haalistuisi pesussa. Puretusaineita ovat esimerkiksi rautavihtrilli, kuparioksidi ja ammoniakki.
Kasvivärjäystaito on keksitty jo varhain, viimeistään neoliittisella kivikaudella. Antiikin maailmassa tunnettiin satoja värikasveja ja niiden yhdistelmiä; esimerkiksi Rooman keisareiden toogat värjättiin Tyroksen purppurana tunnetun purppurakotilon erittämällä aineella.
Suomessa luonnonväreistä tunnetuimpia ovat esimerkiksi krapista saatu punainen, värimorsingosta tai tuontikasvi indigon lehdistä saatu sininen ja pietaryrtistä valmistettu keltainen. Värin lähde riippuu kasvista, sillä väriaineita voidaan saada juuresta, varresta, lehdestä tai kukasta. Suomessa kirjallisia lähteitä värjäyksestä ennen 1900-lukua on harmillisen niukasti. Tietoa rautakauden ja keskiajan värikasveista ja värjäyksestä on saatu hautalöydöistä, joissa on paikoin säilynyt alun perin värjättyjä tekstiilinkappaleita.
Värjäysprosessi vaatii kemiallista tietämystä ja kokemusta, sillä eri aineiden yhdistäminen ja oikean lämpötilan ylläpitäminen vaikuttaa suuresti lopputulokseen. Värjärin ammattitaitoon kuuluu oluenpanijan tavoin tuntea, milloin väriliemi on sopivan vahvuista käytettäväksi. Tärkeimmät työvälineet ovat värjärin herkät aistit: entisaikaan värjärit usein jopa maistoivat värilientä todetakseen, oliko se valmista. Värin vivahde riippuu liemen pH-arvosta. Tasalaatuisuutta oli vaikea ylläpitää ilman tarkkoja mittareita ja puntareita, joten värjäys perustui pitkälti värjärin kokemukseen.
Teollistumisen aikakaudella suurin osa värjäreistä siirtyi työskentelemään isommissa värjäämöissä, jotka usein toimivat kutomojen yhteydessä. Aamulehti kirjoitti vuonna 1901: “Suurteollisuus kangastyössä on wärjäriammatin periwihollinen. Silloinkuin kankaat ostetaan wärjättyinä, ei wärjäreitä enään tarwita muuhun kuin paikalliseen wanhain waatteiden y. m. wärjäykseen.”
Värjäys on pitkä prosessi
Kankaan tai langan esikäsittely on kriittinen osa värjäysprosessia. Materiaali pestään huolellisesti, jotta lika ja rasva eivät estäisi värin imeytymistä. Sen jälkeen tekstiilit upotetaan puretusaineeseen, kuten alunaan tai viinikiveen, jotta väriaine kiinnittyy kankaaseen pysyvästi. Alunan käyttö puretteena ja kuumavärjäys kiehuvassa vedessä yleistyivät alun perin keskiajalle tultaessa. Tanniineja sisältävää pajun kuorta voidaan myös käyttää kirkastamaan värejä ja parantamaan värien kestävyyttä.
Värjäys tapahtuu suurissa sammioissa, joissa väriliemi lämmitetään ja pidetään tasaisessa lämpötilassa. Lankoja tai kangaspaloja kastetaan liemeen useita kertoja, jotta väri saadaan syvemmäksi ja kestävämmäksi.
Kasvivärjäys vaatii suuren kasvimassan verrattuna synteettiseen värjäykseen. Perusperiaatteena on tuottaa kolmea pääväriä – sinistä, punaista ja keltaista – joita sekoittamalla saadaan aikaan muitakin yleisiä värejä. Perinteisesti Suomessa on värjätty lampaanvillaa, johon luonnonvärit tarttuvat helpoiten, kun taas värjättyä pellavaa alettiin suosia säätyläispiireissä vasta 1700-luvulta alkaen. Erityisen taitavia värjäreitä pidettiin ennen suuressa arvossa, ja heidän salaisuutensa siirtyivät usein vain mestarilta oppipojalle.
Luultavasti vanhin värjäysmenetelmä on keittovärjäys, jossa väriaineet irrotetaan liottamalla ja keittämällä. Toinen perinteinen menetelmä on kyyppi- eli indigovärjäys, jossa väriaine pelkistetään ja värjättävä materiaali kastetaan väriliemeen lyhyeksi aikaa kerrallaan. Tällöin lopullinen väri nähdään vasta kun värjätty materiaali nostetaan ylös liemestä ja ilman sisältämä happi pääsee kosketuksiin sen kanssa.
Sinistä värimorsingosta
Käytännönläheiseksi esimerkiksi voidaan ottaa maamme lounaisrannikolla luonnonvaraisena esiintyvän värimorsingon (Isatis tinctoria) käyttö värjäyksessä.
Indigonsininen väri irrotetaan morsingon lehdistä uuttamalla. Lehdet kerätään talteen ja pestään mahdollisimman puhtaiksi roskista ja liasta. Lehtiä uutetaan kuumassa vedessä noin kymmenen minuuttia, kunnes väriaineet siirtyvät yllättäen punertavina väriliemeen. Lehdet noukitaan pois ja voidaan ylimääräisinä vaikkapa kompostoida.
Ph-arvoa soodalla nostettaessa liuos muuttuu voimakkaasti vatkatessa tumman sinivihreäksi, kun se hapettuu asteittain. Seuraavaksi liemen lämpötilaa nostetaan noin 60 asteeseen ja lisätään varovasti sekoittaen siihen natriumditioniittia. Liemi saa tekeytyä puolisen tuntia, jolloin se muuttuu keltaiseksi. Esikasteltu värjättävä materiaali upotetaan liemeen 1-5 minuutiksi ja varotaan, ettei liemi pääse hapettumaan. Kun langat tai muu materiaali nostetaan pois väriliemestä, väri muuttuu hapen vaikutuksesta kellanvihreästä siniseksi. Lopuksi langat vielä huuhdellaan ja kuivataan.
Toisin kuin useimmat värikasvit, värimorsinko ei vaadi puretetta tai tanniineja kiinnittyäkseen värjättävään pintaan. Esimerkiksi punertavia sävyjä on saatu aikaan matarakasveista vahvistamalla värien kirkkautta ja kestävyyttä fermentoiduilla tanniineilla, joita saatiin eri puulajien kuoresta.
Perinteitä ja sanontoja
Värjäriä pidettiin usein mystisenä hahmona, lähes alkemistina, koska hän työskenteli aineiden ja kemiallisten prosessien kanssa, joita tavallinen kansa ei täysin ymmärtänyt. Väreihin on liitetty myös yhteisö- ja kulttuurikohtaisia merkityksiä. Sääty-yhteiskunnassa asu ja värit erottivat säätyläiset rahvaasta vielä 1700-1800-luvuilla. Esimerkiksi punainen ja sininen olivat pitkään lähes yksinomaan ylempien yhteiskuntaluokkien värejä. Vaateomaisuus oli arvokasta ja värjäreille riitti töitä.
Suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan sanonta ”värjärin kattila kiehuu”, joka viittaa jatkuvaan työntekoon. Suomesta löytyy myös monia kansanomaista symboliikkaa sisältäviä vanhoja sananlaskuja liittyen erityisesti mustaan, valkoiseen ja punaiseen väriin. Punaisen värin näyttävyyttä ja valkoisen juhlavuutta kuvaa Valtimolta tallennettu sananlasku: “Punanen on koria, valakia hyvän näköinen”. Musta ja valkoinen olivat hartaan körttikansan värejä, kun taas punainen demonisoitiin. Mustaa väriä oli mahdollista saada suoraan suomenlampaan villasta, joten sitä käytettiin muutenkin laajemmin kuin hankalammin saatavia väriaineita. Sananlaskut olivat luultavasti yksi tapa rajoittaa tiettyjen värien käyttöä ja siten myös korostaa luokkaeroja.
Värjärin ammatti nykypäivänä
Nykyisin perinteinen luonnonvärjäys on harvinaistunut ja värjärin ammatti käytännössä kadonnut teollistumisen myötä, mutta käsityöläiset ja pienet yritykset ovat elvyttäneet perinteisiä värjäysmenetelmiä. Ekologiset arvot ja kiinnostus luonnollisiin väriaineisiin ovat nostaneet värjäyksen suosiota esimerkiksi tekstiilitaiteessa ja käsityöharrastajien keskuudessa. Tekstiiliteollisuus kattaa noin 10 % maailman päästöistä. Teollisten värjäysmenetelmien osuus tästä luvusta on varsin huomattava.
Vaikka suurin osa nykyvärjäyksestä tehdään synteettisillä aineilla teollisesti, perinteinen värjäystaito sinnittelee harrastajien voimin. Eri puolilla Suomea järjestetään kursseja, joissa opetetaan luonnonväreillä värjäämistä. Värjärit esiintyvät myös keskiaikamarkkinoilla ja muissa historianelävöittämistapahtumissa, jotka ovat hyvä esimerkki siitä, miten ikivanha käsityötaito löytää yhä uusia muotoja ja ilmaisun kanavia nykypäivän maailmassa.
Teksti: Mikko Sees
Lähteet:
Coloriasto. https://coloriasto.blogspot.com/
Ganander, Christfrid (1789/2016, toim. Juha Pentikäinen): Mythologia Fennica. Salakirjat.
Hyppänen, Merja (2018): Pieni värjäysopas. Villan värjäys kasveilla ja sienillä. Rannantaikaa väki ry.
Kettunen, Heini (2023): Värimorsinko luonnonmukaisen värjäyksen tukena. Opinnäytetyö, Savonia Ammattikorkeakoulu.
Kosunen, Mari (2022): Elävä kulttuuriperintö: Luonnonväreillä värjääminen Suomessa. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.