Nykyinen yhteiskunta on kulutusyhteiskunta. Ihmiset nähdään ensijaisesti kuluttajina, joiden tehtävä on elää yltäkylläisessä hyödykkeiden maailmassa, josta he voivat valita itselleen eniten itseään miellyttävät tuotteet. Markkinoijat yhdistävät tuotteisiin mielleyhtymiä ja luovat näin brändejä, joilla kuluttajia on tarkoitus houkutella tuotteen käyttäjiksi. Kulutuskulttuurissa vapaus pelkistyy yksilön vapaudeksi valita tuotepaljoudesta omat suosikkinsa ja kuluttaa niitä.
Uskonnot eivät ole välttyneet ”kaupallistumiselta”. Väitän, että uskonnot ovat monien nykyihmisten mielissä eräänlaisia ideologisia ja henkisiä brändejä. Uskonto on tuote muiden joukossa ja valistunut kuluttaja valitsee tarjolla olevista uskonnoista mieleisensä tai ei kuluta uskontoja lainkaan. Valitsemista helpottaa, että moderni yhteiskunta mahdollistaa sen, että ihmiset voivat hyppiä uskonnosta toiseen melko vähäisillä negatiivisilla sosiaalisilla seurauksilla. Kulutusyhteiskunnassa ihmiset valitsevat uskontoja esimerkiksi henkilökohtaisten esteettisten, sosiaalisten tai älyllisten makujensa perusteella.
Toisaalta nykyaikaa vaivaa addiktio kaikkeen uuteen. Ikuista nuoruutta ihaillaan ja tulevaisuuden utopioita suunnitellaan. Olettaisin, että usko utopiaan huipentuvaan kehitykseen kasvaa sitä lujemmaksi mitä kauemmas luonnosta ihmiset erkanevat. Luontohan on nopean kehityksen vastakohta, ikuista vuodenkiertoa, rauhallista saman paluuta. Luonnosta vieraantuminen näkyy mekanisoituneen elämän tahdin jatkuvana kiihtymisenä. Tämä on ristiriidassa vahvasti traditioihin perustuvien uskontojen kanssa. Perinnettä, jatkuvuutta ja pysyvyyttä korostavissa uskoissa elämää ei ajatella minuuteissa vaan sukupolvissa. Mutta uutuutta ihailevassa maailmassa, jossa yksilö on kuluttajakuningas ja tuotteiden valitseminen on hyveen korkein muoto, näyttäytyy oman suvun vanhaan perinteeseen sitoutuminen typeränä, epäitsenäisenä ja aikansa eläneenä.
Tästä päästään suomenuskoon. Suomenusko on vahvasti perinneusko millä tahansa mittarilla. Tarkoitan nyt siis suomenuskolla yksinkertaisesti esivanhempiemme sielunperintöä, vanhoja tapoja ja uskomuksia, ja niiden tuomista osaksi nykypäivää. Suomenuskoisena vastustan edellä mainittuja ajatuksia, koska (a) valitsen uskoni siitä syystä, että se on sukuni vanha usko ja (b) nostan samalla ”vanhan” arvoon, kokonaiseksi identiteetin ja maailmankuvan peruskiveksi. En siis ”valistuneen” yksilöllisen kuluttujan tavoin kilpailuta uskontomarkkinoiden tuotteita keskenään. En valitse uskoa makuasiana sosiaalisten, esteettisten tai edes älyllisten kriteerien pohjalta. Oikeastaan en valitse lainkaan. Esivanhempieni usko on minun uskoni. Se siitä. Tämä ei välttämättä ole kaikkien mielestä paras mahdollinen syy, mutta uskon vakaasti, että se ei myöskään ole huonoin mahdollinen.
Todettakoon, että joku voisi huomauttaa tähän, että minunkin esivanhempani ovat olleet kristittyjä satoja vuosia, joten edellä sanotun perusteella minun tulisi olla kristitty. Huomauttaja olisi osittain oikeassa ja osittain väärässä. Olen viime aikoina sisäistänyt, että kaikenlaisten jyrkkärajaisten kategorioiden iskostaminen suvun henkiseen perinteeseen on keinotekoista. Tarkoitan nyt sellaisia termejä kuten ”pakanallinen” tai ”kristillinen”. Viime aikoihin saakka esivanhempani ovat joka tapauksessa olleet synkretistisiä. Synkretismi ei aidoimmillaan ole itsetietoista. Esivanhempani eivät ole tuhannen viime vuoden aikana päättäneet sekoittaa uskonharjoitukseensa kristillisiä ja pakanallisia elementtejä. He ovat vain eläneet, rukoilleet ja noudattaneet isiensä tapoja. Olen alkanut suhtautumaan sielunperintöön samanlaisella kokonaisvaltaisella asenteella. En halua olla liian itsetietoinen sen suhteen. Käytännössä se tarkoittaa, että en halua älyllistää asioita ja erotella kansanperinteestä erikseen ”pakanallista” ja ”kristillistä”. Sielunperintö on elämän lähde. Otan koko perinteen ja historian vastaan kivikaudella palautuvista syntyrunoista keskiajan pyhimyskultteihin ja 1900-luvun alun pitämyspuihin. Jos isieni vanha tapa toimii ja tuo onnea elämään, noudatan sitä.
minusta pyhiä paikkoja löytyy useilta paikkakunnilta jossa asutusta on ollut jo useita vuosisatoja vaikka ne olisi kristinuskon toimesta yritetty poistaa tai niihin on rakennettu esim:kirkkoja tai ynnämuuta kirkoon liittyviä
asioita.nyky ihminenvoi luoda omat pyhät paikkansa ”suomalaisten kirkko”eli metsä.
Toinen kommenttini Hiitolan keskustelusta.
—
Kuten sanoin aikaisemmassa viestissä, minusta jyrkkä rajanveto menneiden sukupolvien kristillisten ja esikristillisten tapojen ja uskomusten välillä on usein turhaa. Kansanusko ei ollut kristinuskon turmelemaa pakanuutta tai pakanuuden korruptoimaa kristinuskoa vaan siihen oli sovellettu toimivasti käyttökelpoisimmat elementit kummastakin maailmasta: kristillinen ikuisen elämän tavoittelu ja tämän maailman haasteisiin vastaava pakanallinen luonnonvoimien ja elämänonnen hallinta. Tavat ja uskomukset sulautuivat; raamattuja haudattiin vanhojen uhripuiden juurien alle ja sen sellaista. Menneet sukupolvet eivät nähneet tässä ristiriitaa, joten mielestäni olisi keinotekoista korostaa sellaista ristiriitaa nykyisinkään. Tietenkin monet tavat ovat nostaneet kirjaopin puhtautta varjelleiden kirkonmiesten verenpainetta, mutta tarkoitan nyt tavallista kansaa, jonka elämään kansanusko kuului.
Itse näkisin suomenuskon suurimpina vastuksina – ketjunavauksessa mainitun kulutusmentaliteetin lisäksi – samat asiat, jotka 1800-luvulla tuhosivat kansanuskon: (a) Uskonnollinen fundamentalismi. Kristilliset herätysliikkeet korvasivat aikoinaan kansanuskon maaseutuväestön keskuudessa. Mielestäni nämä liikkeet edustavat usein varsin ideologis-moralistista tapaa ymmärtää uskonnollisuus. Liikkeissä yhdistyy monia epämiellyttäviä piirteitä, jotka valitettavasti siirtyvät ihmisten mielissä kuvaamaan uskonnollisuutta ylipäänsä, minkä seurauksena ihmisiä siirtyy uskontoon jyrkän kielteisesti suhtautuvien riveihin. (b) Kaupungistuminen, perinteisten yhteisöjen hajoaminen ja sitä kautta luonnosta vieraantuminen. (c) Modernistinen ajattelu, joka perustuu kristilliselle myytillle kehittyvästä maailmanhistoriasta, jolla on alku ja loppu. Samalla se perustuu kapeaan ihmiskäsitykseen, ateismiin, fysikalismiin, järjenpalvontaan ja kaikenlaisen kehitystä estävän ”taikauskon” hävittämiseen. ”Modernistit” ovat samaa sakkia kiihkouskovaisten kanssa siinä, että molemmat ovat ensimmäisenä kaatamassa vanhoja uhripuita. Toiset ihmiskunnan kehityksen ja toiset ihmisten pelastuksen tieltä.
Ehkä uhripuista saisi hyvän lakmustestin. Mitä mieltä ihminen on esi-isien pyhistä puista ja niillä uhraamisesta? Jos se on hänestä höpöhöpöä, jonka loppuminen maailmasta olisi erinomainen asia, tai jos hän näkee sen harhaoppisena Paholaisen metkuiluna, niin hän tuskin ymmärtää suomenuskoa muutenkaan. 😉
Traditio ei tarkoita – ainakaan minulle – paikalleen jämähtämistä vaan vakautta ja sukupolvien yli ulottuvaa jatkuvuutta. Kuten aiemmin sanoin, asioita olisi hyvä ajatella sukupolvissa ja vuosisadoissa, ei päivissä tai minuuteissa. Tuolla pitkällä aikajänteellä perinne toki muuttuu. Kritisoin nimenomaan tuosta rauhallisesta elonkierrosta vieraantumista ja elämäntahdin kiihtymistä pisteeseen, jossa perinne merkitsee useimmille ihmisille hyvin vähän ja asioita hahmotetaan korkeintaan oman elämän lyhyestä perspektiivistä.
Esimerkiksi hiisi kuvastaa jatkuvuutta. Muinoin ihmiset kokoontuivat hiiteen juhlapäivinä. Ehkä hiisi oli kalmistokin, vainajien leposija. Aina uudet sukupolvet saapuivat kunnioittamaan esi-isiensä pyhää paikkaa. Uusilla sukupolvilla ei välttämättä ollut täysin samankaltainen ajatusmaailma kuin heidän kaukaisimmilla hiiden multaan haudatuilla esi-isillään, mutta hiisiperinne itsessään toi jatkuvuuden sukupolvien välille. Jokainen sukupolvi ei ”keksinyt” omia pyhiä paikkojaan vaan tieto pyhästä kulki perinteenä. Ehkä myöhemmin paikalle rakennettiin katolinen kirkko, jonne taas uudet sukupolvet suuntasivat. Tätä tarkoitan perinteellä ja jatkuvuudella.