Nykyinen yhteiskunta on kulutusyhteiskunta. Ihmiset nähdään ensijaisesti kuluttajina, joiden tehtävä on elää yltäkylläisessä hyödykkeiden maailmassa, josta he voivat valita itselleen eniten itseään miellyttävät tuotteet. Markkinoijat yhdistävät tuotteisiin mielleyhtymiä ja luovat näin brändejä, joilla kuluttajia on tarkoitus houkutella tuotteen käyttäjiksi. Kulutuskulttuurissa vapaus pelkistyy yksilön vapaudeksi valita tuotepaljoudesta omat suosikkinsa ja kuluttaa niitä.

Uskonnot eivät ole välttyneet ”kaupallistumiselta”. Väitän, että uskonnot ovat monien nykyihmisten mielissä eräänlaisia ideologisia ja henkisiä brändejä. Uskonto on tuote muiden joukossa ja valistunut kuluttaja valitsee tarjolla olevista uskonnoista mieleisensä tai ei kuluta uskontoja lainkaan. Valitsemista helpottaa, että moderni yhteiskunta mahdollistaa sen, että ihmiset voivat hyppiä uskonnosta toiseen melko vähäisillä negatiivisilla sosiaalisilla seurauksilla. Kulutusyhteiskunnassa ihmiset valitsevat uskontoja esimerkiksi henkilökohtaisten esteettisten, sosiaalisten tai älyllisten makujensa perusteella.

Toisaalta nykyaikaa vaivaa addiktio kaikkeen uuteen. Ikuista nuoruutta ihaillaan ja tulevaisuuden utopioita suunnitellaan. Olettaisin, että usko utopiaan huipentuvaan kehitykseen kasvaa sitä lujemmaksi mitä kauemmas luonnosta ihmiset erkanevat. Luontohan on nopean kehityksen vastakohta, ikuista vuodenkiertoa, rauhallista saman paluuta. Luonnosta vieraantuminen näkyy mekanisoituneen elämän tahdin jatkuvana kiihtymisenä. Tämä on ristiriidassa vahvasti traditioihin perustuvien uskontojen kanssa. Perinnettä, jatkuvuutta ja pysyvyyttä korostavissa uskoissa elämää ei ajatella minuuteissa vaan sukupolvissa. Mutta uutuutta ihailevassa maailmassa, jossa yksilö on kuluttajakuningas ja tuotteiden valitseminen on hyveen korkein muoto, näyttäytyy oman suvun vanhaan perinteeseen sitoutuminen typeränä, epäitsenäisenä ja aikansa eläneenä.

Tästä päästään suomenuskoon. Suomenusko on vahvasti perinneusko millä tahansa mittarilla. Tarkoitan nyt siis suomenuskolla yksinkertaisesti esivanhempiemme sielunperintöä, vanhoja tapoja ja uskomuksia, ja niiden tuomista osaksi nykypäivää. Suomenuskoisena vastustan edellä mainittuja ajatuksia, koska (a) valitsen uskoni siitä syystä, että se on sukuni vanha usko ja (b) nostan samalla ”vanhan” arvoon, kokonaiseksi identiteetin ja maailmankuvan peruskiveksi. En siis ”valistuneen” yksilöllisen kuluttujan tavoin kilpailuta uskontomarkkinoiden tuotteita keskenään. En valitse uskoa makuasiana sosiaalisten, esteettisten tai edes älyllisten kriteerien pohjalta. Oikeastaan en valitse lainkaan. Esivanhempieni usko on minun uskoni. Se siitä. Tämä ei välttämättä ole kaikkien mielestä paras mahdollinen syy, mutta uskon vakaasti, että se ei myöskään ole huonoin mahdollinen.

Todettakoon, että joku voisi huomauttaa tähän, että minunkin esivanhempani ovat olleet kristittyjä satoja vuosia, joten edellä sanotun perusteella minun tulisi olla kristitty. Huomauttaja olisi osittain oikeassa ja osittain väärässä. Olen viime aikoina sisäistänyt, että kaikenlaisten jyrkkärajaisten kategorioiden iskostaminen suvun henkiseen perinteeseen on keinotekoista. Tarkoitan nyt sellaisia termejä kuten ”pakanallinen” tai ”kristillinen”. Viime aikoihin saakka esivanhempani ovat joka tapauksessa olleet synkretistisiä. Synkretismi ei aidoimmillaan ole itsetietoista. Esivanhempani eivät ole tuhannen viime vuoden aikana päättäneet sekoittaa uskonharjoitukseensa kristillisiä ja pakanallisia elementtejä. He ovat vain eläneet, rukoilleet ja noudattaneet isiensä tapoja. Olen alkanut suhtautumaan sielunperintöön samanlaisella kokonaisvaltaisella asenteella. En halua olla liian itsetietoinen sen suhteen. Käytännössä se tarkoittaa, että en halua älyllistää asioita ja erotella kansanperinteestä erikseen ”pakanallista” ja ”kristillistä”. Sielunperintö on elämän lähde. Otan koko perinteen ja historian vastaan kivikaudella palautuvista syntyrunoista keskiajan pyhimyskultteihin ja 1900-luvun alun pitämyspuihin. Jos isieni vanha tapa toimii ja tuo onnea elämään, noudatan sitä.