Muinaissuomalaiset jakoivat maan kahteen osaan: ihmisten alueisiin eli pihapiiriin ja viljelysmaihin sekä viljelettömään luontoon. Jälkimmäistä kutsuttiin paikannimellä kuten Metsola tai Mehtola (muita: metsä, korpi, salo, kumpu, aho, viita, kangas). Viljeltyä aluetta kutsuttiin maaksi, mannuksi, pihaksi, pelloksi, penkereeksi, nurmeksi ja niityksi. Viljellyn ja viljelemättömän maan lisäksi myös vesistöt jaoteltiin omaksi alueekseen. Kaikilla näillä – metsällä, vedellä ja viljelysmailla – oli oma väkensä. Viljelysmaita hallitsivat miespuolinen ja naispuolinen maanhaltija. Miespuolinen maanhaltija oli maan kultainen kuningas, ukko musta, maan isäntä, niityn isäntä tai mannun sulho. Naishaltijaa kutsuttiin muun muassa nimityksillä maan ehtoisa emäntä tai mainio manuen emäntä. Maanhaltijaa kutsutaan myös suomenuskoisille tutussa luonnonnostatuksessa: ”Nouse maasta mannun eukko, pellosta peri-isäntä!”. Nuorempi (väeltään heikompi?) naispuolinen haltija oli pellon tyttö, pellon neiti, maan tytti, Manulan neiti tai pihan tytti.
Maan väki takasi onnen pellolla ja pihapiirissä. Joka kerta kun olutta pantiin tai leivottiin, oli niille tarjottava esikoiset. Jos karjaonnea halusi, maan väelle oli syytä antaa maitoa. Sen, joka muutti uuteen taloon, tuli ensi kerran sisään astuessaan kaikkein ensimmäiseksi kumartua joka soppeen päin ja tervehtiä näitä maanalaisia asukkaita sekä uhrata niille suolaa, ohralientä ja leipää. Jossain mielessä tämä maanväki tuntuu yhdistyvän maahisuskomuksiin. Maanhaltija varjeli maanviljelystä sekä sitä osaa karjanhoidosta, joka toimitettiin kotikartanolla
Maan isäntä, mannun sulho,
poika pellon pohjimmainen,
akka manteren alainen,
tuo pieniä pihalle,
kaunihia kartanolle
iälle tämän isännän,
elinajalle emännän!
Ganander esittää maanhaltijan talossa öisin hääräilevänä ihmishahmoisena ukkona tai akkana, jonka asui syvällä maan mullassa lattian alla. Jos halusi rukoilla maan haltijaa, oli irrotettava lankku lattiasta tai mentävä kokonaan maan alle. Pitämyspuiden pitäminen oli osaltaan maanhaltijan kunnioitusta. Taloa rakennettaessa maanhaltijalle pantiin uhriksi neljän nurkan alle vettä, leipää, rahaa ja syteä (puuhiiltä). Näin paikka tavallaan ostettiin haltijalta. Maanhaltijan saattoi vihoittaa, paitsi uhrien laiminlyömisellä, myös meluamisella, kiroilemisella ja muulla pahalla elämällä. Lisäksi maan ”vahingoittaminen” saattoi suututtaa maanhaltijan. Inkerissä oli tapana, että lapsen kaatuessa maahan ja loukatessa itsensä, rukoiltiin maanhaltijaa ja uhriksi maahan pantiin rahaa.
Nykyisin yhä useampi ihminen elää betonilla ja asfaltilla päällystetyssä kaupungissa, jossa yhteys maan syviin voimiin ei ole aina paras mahdollinen. Puhumattakaan mahdollisuudesta elää maaseutuyhteisölle ominaiseen tapaan maan luonnollisten rytmien mukaan. Itse kaipaan jotain muistutusta mannun väestä vaikka asunkin kaupungissa. Siksi olenkin hakenut kotialttarilleni kourallisen multaa eräästä väkevästä paikasta.