Karhun kallo

Kirjassa Kansanomainen ajattelu (2007) on tutkija Juha Pentikäisen artikkeli niin sanotusta Viitasaaren tekstistä, suomalaisen kansatieteen pienestä aarteesta. Viitasaaren teksti on vanhin ja yhtenäisin kuvaus suomalaisesta karhuriitistä. Nykyisin Helsingin yliopiston kokoelmissa säilytettyä tekstiä pidetään pohjoishämäläisessä pitäjässä, todennäköisesti juuri Viitasaarella, vaikuttaneen papin muistiinmerkitsemänä ja se saattaa olla peräisin jo 1600-luvun lopulta.

Kirjoitus sisältää kertomuksen siitä, kuinka metsästäjät valmistautuvat karhun kaatoon ja kuinka tapetulle karhulle pidettiin juhlat, ”kouon häät”, jonka aikana mm. karhun hampaat irrotettiin ja jaettiin miesten kesken; lopuksi karhun kallo ja luut kuljetettiin juhlallisessa kulkueessa metsään ja kallo ripustettiin ylös puuhun, karhunkallohonkaan. Tekstin runot on kirjoitettu vanhalla suomella ja tapahtumakuvaukset ruotsiksi. Teksti löytyy sähköisessä muodossa SKS:n arkistosta.

1600-luvulla silloisen Pohjois-Hämeen, nykyisen Keski-Suomen, perukoilla sijaitsevan Viitasaaren yhden pitäjän kappeli oli Pihtipudas. Pihtiputaan taajaman ja kirkonkylän halki virtaa joki. Se on Pentikäisen mukaan vanhastaan tunnettu Pyhäjokena ja Hiidenvirtana. Sen virrasta yhä erottuvan putaan kautta niin Päijänteen kuin Saimaankin vedet laskivat noin 7000 vuotta sitten Kolimasta Alvajärveen, siitä Muurasjärveen ja edelleen Olloenjoen ja Kotajoen kautta Kalajokeen Haapajärven kohdalla, missä oli silloin Pohjanlahden ranta. Maanpinnan kohoamisen vuoksi veden laskusuunta Pihtiputaalla on sittemmin muuttunut päinvastaiseksi.

Viitasaaren karhutekstissä mainitaan ”Pyhäjoen putaan miesi”. Pyhäjoki viittaa eittämättä juuri Pihtiputaan Pyhäjokeen. Paikkakunnan nimi tulee virran uomasta, ”pudasta”, johon kiviä latomalla rakennettiin sananmukaisesti ”pihti”. Se oli kapea suppu, oiva rysäpyynnin tai kolkkauksen paikka kivikauden kalastajille. Siitä oli helppo pyytää nousukalaa. Kun putaaseen ladottujen luonnonkivien ympärille lisättiin seipäät ja koottiin verkko, saatiin siitä rysä, jolla Koliman koskista pyydetään yhä. Pentikäinen yhdistää Viitasaaren tekstin mystisen ”Pyhäjoen putaan miesin” mestarillisena kalastajana tunnettuun karhuun.

Samassa Pentikäinen kertoo, että Pyhäjoen eli Hiidenvirran korkeimmalla rantatörmällä on nykyisinkin punainen talo nimeltä Ohtola. Talo on yhä asuttuna ja sen katossa on vuosiluku 1528. Tilan alueelta on löydetty runsaasti kivikauden esineitä. Pentikäinen arvelee sangen luontevasti että alueen kantatilana pidetty Ohtola on saanut nimensä karhusta, Ohdosta. Ja jos ”Pyhäjoen putaan miesi” on todella Pihtiputaan karhu, niin lähistölle tarvittiin kyllin varakas talo järjestämään Viitasaaren tekstissä kuvattuja karhunpeijaisia. Ohtolan talo sopii hyvin nimeltään, iältään, vanhalta vauraudeltaan sekä sijainniltaan Saimaan ja Päijänteen muinaisten lasku-uomien varrella tällaiseksi ”kouvon pää-liset” järjestäneeksi kantataloksi. Sen mailla on ollut Ohdon talvipesiä ja väellä mitä pyytää. Pentikäinen huomauttaa, että ”oikeus karhuun” on saattanut Suomenkin erämaissa olla tilakohtaisesti myönnetty oikeus kuten Ruotsin Lapissa.

Pentikäinen mainitsee tuoreista tutkimuksista, jotka tukevat päätelmää, että karhukultti näyttää jatkuneen Keski-Suomen saloilla vielä 1900-luvulla. Ohtoa siis palvottiin alle sata vuotta sitten – ei pelkästään Vienan kaukaisimmassa korvessa tai Siperiassa mansien parissa – vaan ihan keskellä Suomea. Karhukultin yksi keskus oli juuri Pihtipudas. Suur-Viitasaaren pohjoisimmin kappelin rajojen sisällä, Korppisen erämaiden tuntumassa seisoo yhä kolme karhunkallopetäjää. Muurasjärven kylänraitin varrella olevaan petäjään (kuva kirjassa) on ripustettu varmuudella karhun kalloja vielä sotien välisenä aikana. Tuo kallohonka oli pystyssä Muurasjärvellä Pentikäisen raportin mukaan ainakin vielä vuonna 2006.

Samankaltaisia artikkeleita