Venäläinen, vainolainen,
Sinisaapas saksalainen
Tappoi isoin, tappoi emoin,
Tappoi viisi velloani,
Seitsemän setäni lasta.
Kävi minuista tappamahan.
Suuri osa Suomen historiasta sotaa, nälkää ja tauteja. Näistä ennen kaikkea on koettu sotaa. Aina ei tule ajatelleeksi miten paljon tähän maahan on vuodatettu verta, enkä tässä kohtaa ajattele pelkästään itsenäisyyden ajan sotia. Vuosisatojen aikana Venäjän ja Ruotsin armeijat ovat pyyhkäisseet suurvaltapolitiikan saattelemina lukemattomia kertoja maan yli. Jälki on ollut rumaa: joukkosurmia, raiskauksia, kidutusta. Synkin ajanjakso on ollut Isoviha. Silloin Suomessa tapahtui nykytermeillä ilmaistuna suoranainen kansanmurha tai etninen puhdistus.
Erityisesti Pohjanmaa poltettiin ja ryöstettiin silloin pahasti kun armeijat marssivat sen läpi. Tsaarin määräyksestä koko Pohjois-Pohjanmaa piti tehdä asumattomaksi. Sotajoukot tulkitsivat tämän niin, että kaikki aikuiset piti tappaa ja lapset ottaa orjiksi. Se merkitsi totaalista sotaa ja siviiliväestön tappamista, ryöstämistä ja raiskaamista. Helvetti pääsi valloilleen. Pahiten kärsineet alueet tyhjenivät täysin ihmisasutuksesta. Pakolaiset piiloutuivat metsiin tai pyrkivät Ruotsiin. Piilopirteillä kuoltiin nälkään, kylmään ja sairauksiin. Metsissä elettiin ainaisessa pelossa, kun kasakat jäljittivät eloonjääneitä verikoirien kanssa.
Kiinni saatuja kidutettiin, jotta he kertoisivat missä on omaisuutta tai ruokaa. Uhreja hakattiin, korvennettiin palavilla vastoilla ja paistettiin elävältä pienellä liekillä. Kauhistuttavan vaikutuksen lisäämiseksi ihmiset saivat usein todistaa kidutusta ennen kuin joutuivat itse piinattaviksi. Jollain paikkakunnilla järjestettiin kymmenien tai jopa satojen henkien joukkokidutuksia. Kun Porvoo poltettiin 1708, kaikki kiinni saadut kaupunkilaiset kidutettiin hengiltä. Myös joukkoraiskaukset olivat jo Isonvihan aikaan yksi sodankäynnin muoto. Jollain alueilla sotilaat raiskasivat käytännössä jokaisen kohtaamansa naisen. Tuohon aikaan häpeä raiskauksesta lankesi uhrin päälle, kuten monissa yhteiskunnissa edelleen, ja näitä ”ryssänhuoria” syrjittiin paikallisissa yhteisöissä. Häpeällisestä aiheesta mielellään vaiettiin ja tietoja raiskauksista on vähätelty myöhemminkin.
Suurin yksittäinen verilöyly tapahtui Hailuodon kalastajakylässä. Sotilaat iskivät kylään keskellä yötä. Talot poltettiin ja irtain omaisuus ryöstettiin. Sitten alkoi silmitön tappaminen, joka jatkui läpi yön ja pitkälle aamuun. Aamuun mennessä venäläiset olivat tappaneet kahdeksansataa ihmistä. Hyväkuntoiset lapset säästettiin – orjiksi. Hailuodon kunta ei näytä haluavan muistella tätä Suomen historian suurinta verilöylyä. Joukkomurhan tapahtumapaikalla ei ainakaan vielä muutama vuosi sitten ollut minkäänlaista muistomerkkiä uhreille.
Olemme saaneet kansakuntana osaksemme niin paljon länsimaista hyvinvointia sotien jälkeen, että tuntuu hätkähdyttävältä ajatella suomalaisia orjakaupan uhreina. Mutta venäläisiä ja tataarit kuitenkin saalistivat miehiä, naisia ja lapsia orjiksi Karjalan metsissä laajamittaisesti vielä 1700-luvulla. Kymmenisen sukupolvea sitten esivanhempamme olivat kansainvälisen orjakaupan materiaalivirtaa siinä missä igbot Nigeriassa tai hazarat Afghanistanissa.
Jotkut suomalaisvangit päätyivät kauas Mustanmeren rannoille asti. Orjakauppiaiden toimintaa hallitsi liiketoiminnan tinkimätön logiikka. Jos kuljetus katsottiin liian hankalaksi hintaodotuksiin nähden, lapset jätettiin kuolemaan Suomenlahden jäälle. Isonvihan aikaan tuhansia suomalaisia vietiin orjatyövoimaksi Venäjälle. Monet suomalaiset joutuivat rakentamaan pakkotyönä Nevan suistoon kohoavaa Pietarin kaupunkia. Töitä tehtiin venäläisten maaorjien kanssa. Olot olivat surkeat, nälkä ja taudit tappoivat tuhansia. Ruumiit haudattiin suohon ja Pietari kohosi orjien luiden päälle.
Ei sillä että suomalaiset olisivat olleet pelkästään vieraanvallan sortamia viattomia uhreja. Samoista riistamaista ja kalavesistä taistelevat Suomen heimot vihasivat toisiaan niin kuin vain etniset ryhmät osaavat toisiaan vihata. Heimovihollisten kohdatessa syrjäisissä erämaissa tapahtui käsittämättömiä julmuuksia. Hurjimmista tapauksista vaiettiin iäksi. Savolaiset kertoivat katkerina toisilleen tarinoita siitä, miten hämäläiset erämiehet olivat hakanneet heikäläisiä kappaleiksi ja syöttäneet koirilleen.
Ryöstöretkellä käyneet karjalaiset saivat Pohjois-Savossa käsiinsä rajajoukkojen päällikön, halkaisivat tämän ruumiin ja ottivat sapen hänen vatsastaan voitonmerkiksi. Suomalaisten ja karjalaisten väkivaltaisuuksissa väritti vahva uskonnollinen lataus: ruptuurisodassa ortodoksit ja luterilaiset terrorisoivat raaoilla iskuilla vastapuolen siviiliväestöä. Kaikki osapuolet tietenkin kiduttivat rutiiniomaisesti vääräuskoisia.
Isovihan ajan suomalaiset vastarintataistelijat, kivekkäät, eivät hekään vaikuta olleen mitään jalomielisiä vapaussotureita. Kivekkäät ryöstelivät kansaa siinä missä tsaarin sotilaatkin. »Jos ei ryssä niin sissi», kiteytti vanha kansa.
Suomen historia on pitkälti väkivallan ja sorron historiaa. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, olisi historian käyttäminen ryssävihan tai muun etnisen tai uskonnollisen vihamielisyyden lietsomiseen älyllisesti epärehellistä ja moraalisesti tuomittavaa. Se itsessään osoittaisi, ettei historiasta ole opittu mitään. Historian opetus lienee universaalimpi: väkivalta ja vastustajan epäinhimillistäminen ovat osa ihmisluontoa. Siksi niiden säätely on ihmiskunnan kannalta tärkeää.
Ihminen on syvästi ristiriitainen, monisieluinen olento, joka kykenee sekä aitoon hyvyyteen että silmittömään julmuuteen. Tämä tarkoittaa, että hyvyyden ja pahuuden välinen raja ei kulje ihmisryhmien tai yksilöiden välillä vaan jokaisen ihmisen sydämessä. Siksi ihminen ei voi lopettaa pahuutta maailmasta muita tuhoamalla, koska silloin hän ylittää pahuuden rajan itsessään.
Kansanuskon näkökulmasta vainajilla ja elävillä on voimakas yhteys ja kaikkien meidän esivanhemmissamme on väkivallan ja sorron uhreja. Jos ihminen ei ole erotettu aikaisemmista sukupolvista, niin tulee luontevaksi kysyä, miten vainajien kokemukset vaikuttavat eläviin ja elävien teot vainajiin.
Vainajanpalvontaa harjoittaville yhteisöille on äärimmäisen tärkeää, että kuolleet haudataan oikealla tavalla kotiseuduilleen jotta he saavat rauhan. Tällöin maailmaan palautetaan tasapaino, jota kuolema on horjuttanut. Jos vainajaa ei saatella oikealla tavalla haudantakaiseen elämään, hän saattaa jäädä häiritsemään elävien yhteyttä muihin vainajiin, mikä tuo mukanaan sairautta ja epäonnea. Orjuus, väkivalta ja sodat ovat usein kuitenkin tehneet oikeanlaisen hautaamisen mahdottomaksi. Ihmiset ovat kuolleet kaukana kotoa ja joskus heidän viime leposijansa on jäänyt omaisille epäselväksi.
Myös suomalaisessa kansanuskossa ajatellaan, että traumaattisella tai väkivaltaisella tavalla kuolleista tulee sijattomia sieluja, jotka eivät kuolintapansa vuoksi pysty siirtymään tuonpuoleiseen. Sijattomien sielujen kuolemaan liittyy jokin niin suuri vääryys, että joko vainajat itse tai maailman järjestystä vartioivat jumalat eivät voi antaa heidän astua haudantakaiseen lepoon ennen kuin tasapaino on palautettu. Sijattomat sielut saattavat ilmestyä sukulaisilleen unessa tai sairauden aikana ja pyytää eläviä auttamaan heitä pääsemään vainajalaan.
Monissa kulttuureissa tunnetaan riittejä, joissa traumaattisesti kuolleen vainajan ”kyyneleet kuivataan”. Esimerkiksi monissa sotien tuhoamissa Afrikan maissa tällaisia seremonioita järjestetään nykyisin varsin yleisesti. Toimituksessa parantajat opastavat vainajat kuolleiden maailmaan, kertovat heidän tarinansa ja antavat omaisten surra. Näin vainajille palautettiin se arvokkuus ja ihmisyys, joka heiltä riistettiin. Seurauksena on vainajien ja yhteisön eheytyminen, totuuden voittaminen ja tasapainon palautuminen.
Lähteenä
Katajala et al., Suomenlahdelta Laatokalle. Viipurin läänin historia III
Malmberg, Rauhan ja vihan Suomi. Helsingin Sanomien kuukausiliite 7/2009