Tuli on tullut taivoselta
Panu pilven partahalta

Kansanrunouden tutkija Kaarle Krohn väittää kirjassaan Suomalaisten runojen uskonto (1915), että tulenpalvonnasta ei ole varmoja merkkejä muinaissuomalaisessa uskomusperinteessä. Varsinaisista tulelle kohdistetuista uhrimenoista ei käsittääkseni olekaan tietoja, mutta jos tulenpalvonnalla tarkoitaan yksinkertaisesti tulen pyhittämistä ja ritualistista käsittelyä, niin muinaissuomalaisten voidaan mielestäni sanoa olleen tulenpalvojia. Tähän vaikuttaa kolme syytä. Ensinnäkin tulella on muinaissuomalaisessa mytologiassa jumalallinen alkuperä. Toisekseen juhlatulen polttaminen ja ritualistinen sytyttäminen on ollut keskeisessä asemassa useissa entisajan juhlissa. Kolmanneksi tulella on uskottu olevan yliluonnollista voimaa pahaa karkottavana alkuaineena. Aloitetaan kuitenkin tulen jumalallisesta alkuperästä. Syntyrunojen mukaan tulen synty taivaassa.

Iski tulta Ismaroinen,
välähytti Väinämöinen,
iski tulta ilman piittä,
ilman taulatta tavotti,
iski taulatta maolla,
kirjavalla käärmehellä,
selvällä meren selällä
lakeilla lainehilla

Syntyrunossa tulen iskee Illamoinen, Ilmamoinen, Ilman rinta, Ismaroinen tai Ilmarinen. Nimet viittaavat kiistattomasti Ilmariseen. Toinen tulen syntyyn osallistuva hahmo on Väinämöinen, joka esiintyy Ilmarisen seurana myyteissä niin usein, että heitä voidaan pitää kaksosina tai veljeksinä. Tuli isketään syntyrunoissa aina merellä tai merikivien välissä. Mitä tästä voidaan päätellä? Todennäköisesti ainakin se, että tuli on tullut maailmaan aikojen alussa, alkumeren aikaan.

Tulen syntyyn liittyy useissa runoissa myös käärme. Kaarle Krohnin tulkinnan mukaan tämä käärme on salama. Jos näin on, kyse on erittäin vanhasta myyttisestä ajattelusta, jolla voi olla yhteyttä esimerkiksi Äänisen käärmeaiheiseen kalliomaalaukseen tai jopa kampakeraamisiin kuvioihin. Ukkoa käsittelevässä artikkelissaan Unto Salo osoittaa, että salama on yhdistetty käärmesymboliikkaan monissa Euroopan ja Lähi-idän esikristillisissä kulttuureissa. Mielenkiintoisesti Salo huomauttaa, että Pohjanmaan murteissa »Pitkänen» on tarkoittanut käärmettä. Hän muistuttaa myös kyykäärmeen sahalaitaisen selkäkuvion ja salaman yhteydestä. Käärme ja salama tuntuvat siis yhdistyvän myös suomalaisessa perinteessä. Syntyruno osoittaa, että Ilmarinen on alkutulen iskijä ja salaman jumala. Ilmarinen on siis ukkosen jumala. Ukkosen jumalasta on käytetty Suomessa kiertoilmausta »Ukko» (kunnioitettava vanha mies), mutta syntyrunossa salaman iskevän jumalan nimi on säilynyt sen alkuperäisessä asussa. Ilmarinen on siis Ukko eli ukkosenjumala ja tulen isä.

Tulen iskemisen jälkeen tapahtuneesta on muutamia erilaisia versioita. Yhden runotyypin mukaan tulikipuna putoaa mereen, jossa sen nielee siika. Tuli polttaa siikaa, jonka hotkaisee kitaansa lohi. Lohi tulee vuorostaan hauen syömäksi. Ukko vaeltaa alkumeren aaltojen yllä etsimässä kirvonnutta tulikipunaansa. Lopulta hän löytää kalan, jonka vatsassa kipuna on. Väinämöinen saapuu apuun nuottansa kanssa. Kolmen päivän kalastuksen jälkeen jumalat saavat saaliiksi hauen, jonka Ukko halkaisee puukollaan. Hauen vatsasta paljastuu siika ja sen sisältä lohi, jonka vatsasta tulikipuna saadaan lopulta maailmaan. Kertomuksessa tulen saapumisesta maailmaan ovat siis vahvasti läsnä sekä taivaan jumala että veteen yhdistyvä Väinämöinen. Toisessa runotyypissä isketty tulikipuna päätyy ilman immen käsin, josta se putoaan tupaan. Siellä se polttaa neidon rinnat ja isännän parran. Kipuna matkaa Aluejärven aaltoihin ja sieltä polttamaan maita ja soita. Lopulta ihmiset tuovat sen metsästä tuvan tulisijaan, jossa tulesta huolehditaan ja sen annetaan levätä öisin kipunana hiilten alla.

Näin ihmisten kerrotaan saaneen tulen. Huolimatta siitä, tai juuri sen takia, että tulen alkuperä on jumalallinen, on tuli vahvasti ristiriitainen olento. Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Valkea tarjoaa ihmisille lämpöä ja valoa, se polttaa kaskimaan hedelmälliseksi ja paistaa ruuan syötäväksi. Sepän käsissä maan rautamalmi, tuli, vesi ja ilma synnyttävät auroja, työkaluja ja aseita. Ihminen on tulen ja raudan avulla nostanut heimokuntansa kukoistukseen, rakentanut sivilisaation. Mutta raudan tapaan tulikin on vaarallinen isäntä. Irti päässyt tai vihollisen sytyttämä tuli polttaa ihoa, tuhoaa tuvan ja tappaa karjan. Rauta ja tuli ovat kääntyneet ihmisten käsissä ihmisiä vastaan.

Tulen vihoja, eli palovammoja on parannettu oikein loitsusanoin. Tietäjien loitsuissa kuvattuja aseita tulta vastaan ovat tulen ikiaikaiset viholliset: vesi, jää ja kylmyys. Monissa loitsurunoissa kuvaillaan, miten poika tai tyttö lähetetään hakemaan palovammat parantavaa jäätä ja hyhmää Pohjolasta. Kerrotaan myös Pohjan hyisestä joesta tai merestä, jossa palovammojen tuska helpottaa. Toisinaan vilvoittava vesi tulee taivaalta. Sen lähettää neito tai poika pilven reunalta. Tämä auttaja viskoo palovammojen päälle vettä, lunta tai jäätä. Yhdessä loitsussa Porotyttö Pohjan neito polttaa itsensä. Pohjolasta laukkaa hyinen ori. Tyttö ottaa jäätä hevosen suusta ja jäähdyttää sillä vammansa. Toisessa runossa neito matkustaa Pohjolan kylmään kylään. Hän viettää kolme yötä jäisen lapsen vuoteella, jotta saa parantavaa jäätä mukaansa. Eräässä loitsussa tulen kukistaa itse Väinämöinen. Tulen syntyä todistanut vaka vanha hyydyttää tulen vihat veistämällä siihen kappaleita jäästä.

Tuli oli myös keskeisellä sijalla monissa muinaissuomalaisten juhlissa. Vanha kansa poltti suuria juhlavalkeita ainakin kolmena ajankohtana: pääsiäisenä, helana eli helluntaina sekä juhannuksena. Kokkojen polttaminen ajoittui siis kevään ja kesän ulkojuhliin, joita vietettiin talvikauden päättymisen jälkeen viheriöivässä luonnossa. Liekehtivän tulen voidaankin symboloida kuvastavan luonnon keväistä kasvuvoimaa. Juhlavalkeiden ääressä iloittiin, laulettiin ja tanssittiin.

Juhlatulien uskottiin varmistavan hyvä sato ja runsas karjaonni. Valkeiden pääasiallinen tarkoitus vaikuttaa kuitenkin olleen vahingollisten henkien karkottaminen ja puolustautuminen niiden tuottamia vahinkoja, varsinkin tauteja ja kipuja vastaan. Sekä juhannukseen että pääsiäisen lankalauantaihin liittyy ajatus liikkeellä olevista pahoista voimista. Tuli tiedettiin Kustaa Vilkunan sanoin sellaiseksi »alkuaineeksi» jota kaikki pahat voimat pelkäävät. Ennen kaikkea ne pelkäsivät väkevältä tuoksuvaa savua tervaista ja katajaista savua. Myös Matti Varonen (1888) korostaa muinaisten suomalaisten uskoa tulen puhdistavaan ja suojelevaan voimaan. Varonen arvelee, että muinaisina aikoina tulen ajateltiin sekä karkottavan pahoja henkiä että kutsuvan suopeita henkiä paikalle. Vanhan pakanuudenaikaisen ajatteluun hiljalleen kadotessa ajatus suopeiden henkien houkuttelemista katosi. Jäljelle jäivät ainoastaan vihamieliset henget, jotka pidettiin pyhän tulen avulla loitolla.

Juhlavalkeiden sytyttämiseen liittyi ritualistisia sääntöjä, joilla korostettiin juhlavalkean pyhyyttä ja eroavaisuutta tavanomaisesta arkitulesta. Esimerkiksi helavalkea poltettiin joillakin alueilla vielä hyvinkin myöhäisessä vaiheessa ikivanhaan tapaan kitkatulena. Tästä voidaan arvella, että keväisen valkean polttaminen edustaa hyvin vanhaa perinnettä. Jollain alueilla juhlatuli piti sytyttää yhdeksästä puulajista. Yhdeksän oli muinaissuomalaisilla kolmen tapaan merkittävä myytillinen luku. Myös parantava terveyssauna piti lämmittää salaman iskemillä tai meren rantaan ajautuneilla puilla. Tässä nähdään mielenkiintoinen yhteys tulen syntytarinaan, jossa salama iskee alkumeren yllä. Tavassa onkin mahdollisesti ollut kyse tulen synnyn ritualistisesta jäljittelemisestä.

Vielä on syytä mainita jo aikaisemminkin sangen perusteellisesti käsitelty katajan ja tervan asema muinaissuomalaisen pyhän tulen rakennusaineina. Molempien uskottiin karkottavan pahaa ja puhdistavan hengellisesti. Esimerkiksi Karjalassa kalma häädettiin kuoleman jälkeen huuhtomalla lattiat ja ruumislaudat kylmällä vedellä ja savustamalla huoneet katajansavulla. Terva, Väinämöisen hiki, oli kansanparannuksessa tärkeä parannuskonsti ja sairauden karkottaja. Yhdessä tuli, terva ja kataja olivat väkevä keino suopeiden henkien paikalle kutsumiseen ja vihamielisten voimien karkottamiseen.

Lähteitä

Kaarle Krohn, Suomalaisten runojen uskonto
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto
Matti Varonen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla
Suomen Kansan Vanhat Runot
Unto Salo, Ukko, the Finnish God of Thunder: Separating Pagan Roots from Christian Accretions

Samankaltaisia artikkeleita