Maalla marras aika

Julkaistu Juurielo ry:n jäsenlehdessä lokakuussa 2011.

Kirjallisuudentutkija Northrop Frye on jakanut vuodenajat kirjallisuuden lajityyppien mukaan. Kevät edustaa komediaa, kesä romanssia, syksy tragediaa ja talvi satiiria. Kevään komedisuus kuvastaa vuodenajan valoisuutta, elämänmyönteistä keveyttä ja ulospäinsuuntautuneisuutta. Maailman mytologioissa kevät on surmatun jumalsankarin uudelleensyntymä, voitto pimeän talven demonisista voimista, elämän voitto kuolemasta. Suomalaisessa mytologiassa kuolleista heräävä elämänvoiman jumalsankari on Lemminkäinen, yleismaailmallisesti tunnetuin saman hahmon ilmentymä on Jeesus Kristus.

Kevättä seuraava kesä on elämän, hedelmällisyyden ja valon vahvin hetki. Suomessa luonnon kasvillisuus saavuttaa huippunsa juhannuksena; luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Oksien, lehtien ja kukkien uskottiin olevan silloin täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä. Keskikesän romanttinen voima huipentuu myyttiseen maan ja taivaan avioliittoon, hieros gamokseen. Salamointi ja sade ukkosen aikaan on todisteena avioliiton vahvistuksesta, josta syntyy uusi viljasato – ja uusi elämä. Muinaissuomalaiset juhlistivat maan ja taivaan pyhää avioliittoa todennäköisesti alkukesän Ukon juhlissa, joiden viettäminen jatkui varsin myöhäiselle ajalle.

Pimenevä syksy merkitsee hedelmällisen jumalan kuolemaa ja sadonkorjuuta. Suomalaisessa perinteessä kerrotaan, miten Päivölässä valmistaudutaan juhlaan, johon on kutsuttu kaikki paikalle pääsevät paitsi Lemminkäinen. Lemminkäinen päättää osallistua, vaikka sitten ilman kutsua. Lemminkäinen saapuu Päivölään, mutta pidoissa häntä loukataan. Lemminkäinen kuitenkin voittaa kamppailun isännän kanssa ja hän saa istua tietäjän kunniapaikalla. Lemminkäinen laulaa läsnäolijat kultaan ja hopeaan, mutta hän jättää huomiotta Ulappalan vanhan ukon. Kostoksi ukko surmaa Lemminkäisen ja paloittelee hänen ruumiinsa Tuonen virtaan. Tämä jumalsankarin syksyinen kuolema aloittaa talven, vuodenajoista synkimmän. Talvi on vailla harhakuvitelmia ja uutta luovaa voimaa, se pilkkaa muita vuodenaikoja samaan tapaan kuin satiiri perustuu muiden lajityyppien ivalle.

Vuoden kesäpuoli keskittyy elävien maailmaan ja vihantaan luontoon, mutta talvikaudeksi käännytään kuolleiden alisen maailman puoleen. Vuodenkierrossa kevät ja syksy, komedia ja tragedia, ovat toistensa vastakohtia. Kevät on ulospäinsuuntauduneisuuden voittokulkua, syksy eristäytymistä. Kevääseen kuuluivat karjan laskeminen laitumille, toukotöiden aloittaminen ja iloinen juhlinta luonnossa valkeiden äärellä. Kasvun aloittanut keväinen luonto oli ketoineen ja kukkineen ihmiselle suopea ja vastaanottavainen. Syksyn tullen kyläjuhlat luonnon keskellä muuttuivat perheen juhliksi. Karja tuotiin talvisuojaan, pedot valtasivat synkkenevät metsät ja ja routa jäädytti maan. Elämän painopiste siirtyi syvälle routaiseen maahan, vainajien maailmaan. Henget vierailivat ihmisten luona erityisesti marraskuun kuolleiden kuukauden aikaan.

Ensimmäiset syksyn merkit olivat havaittavissa heinäkuun lopussa Jaakon päivänä. Silloin kesän korkein piste oli sivuutettu ja syyskesä alkoi, yöt pitenivät ja tummuivat. Myös uimavedet alkoivat viilentyä, sanottiinkin, että Jaakko heittää kylmän kiven veteen. Aivan kuin kunnioituksena loppuaan lähestyvälle kasvukaudelle tupien lattiat puhdistettiin ja niille ripoteltiin lehtiä kuten keskikesällä. Ukkosen pelossa töitä sai tehdä korkeintaan iltapäivällä, Jaakon päivästä puhuttiin Ukon pyhänä. Melua ja kolinaa vältettiin. Muutamaa päivää myöhemmin vietettiin Ollin päivää eli villavuonaa, joka oli pari viikkoa aikaisemmin alkaneen heinänkorjuun lopettajaisjuhla. Ollin päivää vietettiin työttömyydellä ja hiljaisuudella. Juhlassa uhrattiin villavuonaksi kutsuttu keritsemätön keväinen karitsa. Lampaan veri annettiin kiitosuhriksi talon suojelushengille.

Ollin päivän jälkeen alkavan elokuun eli kylvökuun tärkeimpiä tapahtumia olivat rukiinkylvö ja elonleikkuu. Uskottiin myös, että öiset äänettömät salamat, kalevantulet eli elovalkeat, jouduttivat satoa. Laurin päivä (elokuun 10.) oli kaikkeen heinäntekoon liittyvän viimeinen päätöspäivä. Laurina viimeistään heinien pitää olla ladossa ja ladonoven lukossa. Lauri on myös ensimmäinen rukiinkylvöpäivä: Lauri vakkaan, sanottiin. Ilmojen puolesta Lauria pelättiin, puhuttiin Laurin hallasta ja vilusta, jopa pakkasesta. Päivän jälkeen kesä alkoi olla lopuillaan: puut eivät enää kasvaneet, lehdet alkavat kellastua, joten vihtoja ei voi enää tehdä. Laurin öinä nähdään paljon tähdenlentoja, joita kansa kutsui Laurin kyyneliksi.

Perttyliä eli Pärttyliä (24.8.) on kutsuttu ensimmäiseksi syyspäiväksi. Perttylistä on enää yhdeksän viikkoa kekriin. Perttylinä yöt ovat pimenneet ja muuttuneet hallanvaaraisiksi ja muuttolinnut alkavat suunnata etelään. Vedet jäähtyvät, mustikat ovat parhaimmillaan ja keltaisia lehtiä näkyy yhä enemmän puissa. Perttyli tekee mustikan mustaksi ja yön pimeäksi, sanottiin. Samalla villi luonto lakkaa lisääntymisensä: »Ei sikiä siipilintu päivän Perttulin perästä». Perttylinä korjattiin juurikkaat, tehtiin syyskynnöt ja ojitettiin toukomaat. Töiden jälkeen nautittiin maan antimista. Erityisesti kylmän ja sateisen kesän jälkeen saattoi Perttylin aikoihin saattoi alkaa Mikon päivään (29. syyskuuta) kestävä »akkain kesä», poutajakso, joka toi kesän hetkeksi takaisin. Lämpimät ja kosteat syyspäivät tuovat näkyviin ilmassa, puissa ja maan pinnalla kimeltelevät hämähäkinseitit. Niistä sanottiin, että »maa on kiimassa» tai että »maa suonii». Viljan kasvattava maaemo on tuolloin valmistautunut ottamaan viimeisen kerran vastaan kylvön ennen talvea tuloa. Syyskesä koettiinkin vahvasti naisten vuodenajaksi.

Vanha kansa nimesi monta syksyn alkupäivää. Vuodet eivät ole veljeksiä, joten syksy saattoikin alkaa luonnossa eri vuosina hieman eri aikoina. Syksyn ounasteltiin alkavan jo Laurina tai Perttylinä, mutta viimeistään syyskuu toi syksyn perille. Syyskuussa tähyiltiin yötaivaan linnunrataa, josta ennustettiin talven luonnetta. Linnunradan alkupää edustaa marraskuista Martin päivää, korkein kohta keskitalvea ja läntinen pää kevättalvea. »Missä tähtiä enempi, tulee lunta, missä tähtiä vähempi, tulee selkeätä», ajateltiin. Syyskuun 21. päivä vietettiin Syys-Mattia, joka on helmikuisen Talvi-Matin syksyinen veli. Veljekset toimivat usein yhdessä. Syys-Matti muun muassa aloitti talven puhdetyöt ja Talvi-Matti lopetti ne. Matti myös aloitti ja lopetti maidon, silä entisaikaan lehmät olivat syys- ja sydäntalven ummessa. Mattina siirryttiin pelloilta jo pääosin pihan piiriin ja naiset aloittivat talviset käsityönsä.

Mikkelin päivä eli pässinpäivä syyskuun lopussa oli vuotuisen sadonkorjuun lopullinen päätepiste. Mikkelinpäivänä kun aamulla ensi kertaa ulos astuttiin niin vedettiin ilmaa kolmasti henkeen ja ulkona huokaistiin:

»Taivas, tuuli, ilma, meri
ja maan mantuinen eläjä,
älä vihoa minua,
äläkä minun omiani!»

Sitten maahan tiputettiin vuoltua hopeaa. Näin maanhaltija sekä muut haltijat olivat mielissään karjalle ja ihmisille. Mikkelinä naiset siirtyivät lopullisesti tupatöihin ja viimeinenkin sato korjattiin talteen. Karjan laiduntaminen lopetettiin mikkelin aattona ja lehmät ja hevoset vietiin talvisijoilleen. Samalla emännät suojasivat karjan naisen väellä talvikaudeksi. Mikkelinä teurastettiin Ollin päivän tapaan jo syntyhetkellä uhriksi valittu mikkelinlammas, jonka sisälmykset ja veri vietiin talon uhripuun juurelle, pää ripustettiin puuhun ja osa keitosta vietiin navettaan; muun lihan väki nautti juhla-ateriana oluen ja muiden höysteiden kera. Uhrilla varmistettiin lammasonni.

Mikkeliä seuranneen lokakuun nimi tulee loasta, loskasta. Lokakuun luonteesta kertovat vanhat nimitykset lokakuu, likakuu ja ruojakuu. Öiden pituus ja pimeys alkavat todella tuntua. Sumut ja pilvet pimentävät päivää. Sateet tuovat lokaa teille. Pihlajasta sanottiin, että se ei kanna kahta taakkaa. Jos pihlajassa on lokakuussa paljon marjoja, tulee sateinen syksy ja sen seurauksena vähäluminen talvi. Lokakuun puolivälissä vietettiin niin sanottuja talviöitä, jotka aloittivat vuoden talvipuoliskon. Ensimmäisenä talvipäivänä ennustettiin eläinten sisälmyksistä talven säätä.

Loka-marraskuun vaihteessa vietettiin kekriä (murteissa köyri, keyri, keuri ja köyry), joka oli satovuoden viimeinen ja uuden vuoden ensimmäinen päivä. Vanhalle kansalle kekri oli vuoden suurin merkkipäivä, jolloin oli syytä juhlimiseen. Kekrinä iloittiin perhepiirissä hyvästä sadosta ja kunnioitettiin vierailulle saapuneita vainajia. Kekriaatoksi teurastettiin kekrilammas ja valmistettiin yltäkyllin ruokia ja juomia. Lammas syötiin oluen ja viinan kera. Kaiken piti olla yhtäaikaa pöytään pantuna, jotta keyrittäriksi kutsutut talon entisten isäntien ja emäntien henget saisivat osansa. Aattoiltana heille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kanssa. Ennen perheen kylpyaikaa isäntä meni saattamaan vieraita saunasta pois. Hän kulki avopäin edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaan jälkeensä tielle. Tuvassa katettu ruokapöytä odotti keyrittäriä syömään, jotta he saivat »rauhassa ravita» isäntäväen saunoessa.

Kekri oli paitsi satovuoden päätösjuhla, myös vuoden kuoleman juhla. Kuolemaa edustivat kekriyön pimeydessä vaeltaneet vainajavieraiden joukot. Jumalsankari makasi vainajana kuten maa makaa kuolleena. Muinaisen näkemyksen mukaan jokaisen vuodenkierron lopussa koetaan ikuinen tragedia, kun luonnon elämänvoima katoaa kuolleiden maille, mutta keväisin se herätetään aina henkiin kuin Tuonen virrasta haravoitu Lemminkäinen.