Tapionpöytä
Tapionpöytä.

Muinainen suomalainen eli metsän keskellä. Korpi on ollut esivanhemmillemme ruuan ja työvälineiden antaja, suojapaikka vainolaisen verikoiria vastaan ja pyhyyden ja hiljentymisen tyyssija. Vieläkin moni suomalainen kokee metsän keskellä ainutlaatuista sielullista levollisuutta. Kansanperinteessä erotetaan usein pihapiiriä ympäröivän maan haltija viljelemättömien maiden haltijoista, siis metsän väestä eli metsänhaltijasta ja veden väestä eli vedenhaltijasta. Metsänhaltijaa kutsutaan toisinaan myös metsänpitäjäksi. Metsän väen tyyssija on muurahaispesä, metsänlinna, joka toimii väylänä ihmisen ja metsänhaltijan välillä.

Kansanuskomusten mukaan metsänhaltijan saa puheilleen esimerkiksi uhraamalla muurahaiskekoon hopeaa, viinaa taikka sormestaan verta. Jos tekee ensin oikeanlaisia taikoja, metsänhaltija saattaa ilmestyä uneenkin. Kuten aina toismaailmallisia voimia kohdattaessa, terve kunnioitus on paikallaan haltijan kohdatessa. Uskomusten mukaan metsänhaltijalle ei saanut sanoa mitään tervehdykseksi, vaan sen piti antaa itse aloittaa, omaan tahtiinsa.

Ihmisen näkemän haltijan ulkomuoto on sidoksissa siihen, miten metsä elollisena olentona suhtautuu ihmisen aikeisiin. Uskottiin, että jos haltija näyttäytyy koruttomissa vaatteissa ja karsasmielisenä, niin metsämiehelle ei ollut luvassa hyvää saalista. Todennäköisemmin häntä tulisi kohtaamaan tapaturma, joka voitiin välttää uhraamalla metsän väelle. Jos taas haltija näyttäytyi koristeellisissa vaatteissa, lempeästi metsämiestä katsellen ja naisen äänellä puhuen, niin silloin tiedossa oli hyvä saalis.

Metsänhaltijan suomasta saaliista uhrattiin antajalle aina »esikoiset». Muurahaispesä toimi tässäkin tapauksessa väylänä ihmisen haltijan välillä. Saaliin saatuaan metsämies pani suolet muurahaiskeon alle metsänhaltijan mieliksi. Toisen tiedonannon mukaan ensimmäisestä saalista valmistettavaan keittoon ei saanut lisätä suolaa ennen kuin siihen muodostui vaahtoa, jota kerättiin tuohiropposeen ja vietiin metsän väelle palkkioksi.

Haltijan muistaminen ei ollut pelkästään ihmisen hyvän tahdon ilmaus vaan sillä oli myös kouriintuntuva päämäärä: haltijan vihan välttäminen. Haltijan pelossa jänistä ei tohdittu ottaa ansalangasta eikä lintua rihmasesta, ennen kuin ne pyyhittiin havuilla. Metsästysloitsuissa Mielikki mainitaan metsän hyvänä emäntänä ja Ajattara sen pahana muotona, joka vei metsämiehiä harhaan. C.A. Gottlund kohtasi vuonna 1815 Puumalassa kaksi metsämiestä, jotka tapettuaan ansaan jääneen ketun asettivat ruumiin havujen päälle, lankesivat kumpikin omalle puolelle polvilleen ja hatuttomin päin lukivat rukouksiaan metsän emännälle.

Kansanrunoissa esiintyy harvakseltaan myös Tellervo, Tapion neito tai tytär, joka ehkä myös saukkojen emuu eli kantaemo. Metsä koettiin usein vahvasti naisellisten ja toisinaan jopa eroottisten mielikuvien kautta. Tällaisia mielikuvia esiintyy erityisesti metsästäjän rukouksissa, joissa metsää pyydettiin kostumaan ja antamaan saalista. Metsänhaltijoista salaperäisin oli eränkävijän tulille ilmestyvä metsänneitsyt eli metsänpiika. Se oli hyvä enne, toi onnea erityisesti linnustajille. Metsänpiika oli riistalintujen kantaäiti, suuri sulkain emuu. Edestäpäin se oli kuvankaunis, nuori ja solakka, hienoissa silkeissä ja valkeissa, piilotteli selkäpuoltaan joka oli rytöläjää tai vanhan kuusen kuorta.

Tunnettiin myös vihreäviittainen Annikki, metsän emäntä ja Tapion tytär. Annikki soitteli metsässä simapilliä ja istui kultaisella tuolilla kehräten vaskisella värttinällä. Metsän pedot olivat Annikin koiria, joten oli luonnollista, että karjanhoitajat pyysivät Annikkia, »juottajaa metisen juoman, katsojaa metisen karjan», varjelemaan karjaa näiltä koirilta.

Ilman saataviaan jäänyt, tai muulla tavoin loukattu metsänhaltija, kosti loukkaajalleen sekoittamalla hänen suuntavaistonsa metsässä. Metsänhaltijan eksyttämän sanottiin »metsittyneen» tai joutuneen »metsänpeittoon». Vihastunut haltija saattoi myös kätkeä ihmisen omistaman esineen metsään. Pahansuopa ihminen saattoikin käyttää hyödykseen haltijan taitoa piilottaa esineitä. Kun toinen ihminen pudotti jotain maahan, pahansuopa loitsi:

Maa peitä, karkea kadota,
Minun toiste löytääkseni!

Metsänpeittoon joutuminen ei ollut aina seurausta loukkauksesta. Kerrotaan, että jos pahaa tekemättäkin metsässä kävellessä joutui metsänhaltijan jäljille, ei löytänyt kotiinsa. Uskottiin myös, että metsäpolulle ei saanut asettua nukkumaan, sillä sitä pitkin kulkivat metsänhaltijat. Maata tervehdittiinkin loitsulla ennen makuulle asettumista. Näin vältettiin metsänhaltijan »tarttumusten» saaminen maasta.

Lyhyin tervehdysloitsu kuuluu:

Terve maa ja maanhaltija,
Suo minun tervennä ollakseni!

Toisinaan metsää tervehdittiin haltijoineen ja nostatettiin väkineen yhtenä kokonaisuutena. Metsään saatettiin vedota, jotta se suojelisi karjaa tai antaisi metsämiehillä lintuja. Kun metsästä puhutaan kokonaisuutena, sitä kutsutaan usein Tapioksi. “Tapio” toimii synonyymina metsälle. Metsän merkityksen Tapiolle antaa myös Daniel Juslenius sanakirjassaan, jonka mukaan Tapion on »sylva, skog». Metsän henkilöitymänä Tapiota kuvataan varakkaan maalaistalon patriarkan kielikuvilla. Metsän eläimiä kutsutaan Tapion karjaksi. Karhu on Tapion härkä, ovela kettu Tapion koira ja jänis Tapion karitsa. Tapion perheeseen kerrotaan kuuluvan edellä mainittu metsän emäntä, »Tapion tarkka vaimo» eli »kuusentukka Tapion vaimo». Lisäksi mainitaan Tapion tytär eli Tapion neiti ja Tapion poika.

Siinä missä eläimet miellettiin Tapion karjaksi, puut ovat Tapion viljaa. Maaliskuun tuulta kutsuttiin Tapion riihen puinniksi. Vanhan kansan mukaan Tapio pui riihtä, kun tuuli keväisin irrotteli puista rikkoja ja kiidätti niitä ympäriinsä. Samassa yhteydessä puhuttiin myös Tapion kylvöstä. Metsänhaltijan ajateltiin ikään kuin kylvävän puiden siemeniä ja käpyjä keväthangelle. Metsän väen asuinpaikkaa kuvataan runollisesti taloksi tai linnaksi. Tapion kodin vauraus symboloi metsäluonnon merkitystä ehtymättömänä elämän antajana, joka on toisinaan antelias, toisinaan kitsas.

Tapion talon emäntä,
Kaikki kullassa kupahui,
Hopeassa horjeksivi!

Poikkeuksellisen muotoisten metsäkuusien ajateltiin olevan pyhiä Tapiolle. Tapion pöydäksi tai Tapion kämmeneksi kutsuttiin latvatonta metsäkuusta, joka kasvaa vaakasuuntaan, mutta ei juuri lainkaan ylöspäin. Metsämiehen tuli syödä päivän ensimmäinen saalis Tapion pöydän päältä. Mitä ei jaksanut syödä, piti panna Tapion pöydän alle, kuusen juurelle. Samaten Tapion kämmenelle asetettiin ensimmäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa metsän lepytykseksi. Tapionpöydältä otettiin taikamenoja varten sammalta, jota kutsuttiin Tapion sammaleksi. Lisäksi Tapion kantona tunnettiin sellainen kanto, joka »päästään kasvattaa vesoja yltympäriinsä tarhilan eli kiehkuran tapaan».

Aihetta sivuten

Maanhaltijat
Taikoja ja tarinoita maanhaltijoista
Pyhät lehdot
Pyhiä puita
Puiden palvonta
Puiden palvonta II

Samankaltaisia artikkeleita