Kultaisen pikkukäpylinnun pyhään hahmoon
minä, haltijatar, olen itseni muuttanut,
kultaisen pikkukäpylinnun pyhäiseen hahmoon
minä, haltijatar, olen itseni muuttanut.

Sitten,
pienillä siivilläni kolme lyöntiä
minä, haltijatar, teen,
pienillä siivilläni neljä lyöntiä
minä, haltijatar, teen.
Toiselta puulta toiselle puulle
minä, haltijatar, liihottelen,
toisesta puusta toiseen puuhun
minä, haltijatar, laskeudun.

(Hantien laulu)

Lennart Meri ei suotta kutsunut itämerensuomalaisia heimoja vesilinnun kansaksi. Lintumyytit ovat hyvin samankaltaisia laajalla alueella Suomesta Uralille – ja kauempanakin idässä. Uskomusten muinaisuudesta kertoo se, että vesilinnut ovat yleinen kuva-aihe Äänisen kalliomaalauksissa ja kalliopiirroksissa.

Linnuilla on keskeinen osansa niin maailmankaikkeuden synnyssä kuin ihmisen elämänkierrossakin. Vesilinnun munasta syntyy maailma ja pitkin linnunrataa lentävät linnut tuovat ihmisille viestejä jumalilta. Kuolevan ihmisen henki lentää lintuna ruumiista, mutta palaa sieltä ottamaan vastaan elävien tuomat antimet – ja palaa vielä jonakin päivänä elämään.

Jumalten siivekkäät viestinviejät

Vanhimmassa itämerensuomalaisessa syntyrunossa sotka, hanhi tai kotka lentää alkumeren yllä. Väsynyt lintu etsii lepopaikkaa. Se laskeutuu vedessä ajelehtivan alkujumalan polvelle ja munii munan. Jumala kuitenkin liikauttaa polveaan, muna putoaa ja hajoaa. Sen kappaleista syntyvät maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet.

Nuoremmassa syntyrunossa merellä lentävä lintu on pääskynen. Pääsky liitelee meren yllä ja etsii »maata maataksensa, lehtoa levätäksensä, peltoa pesiäksensä, murtoa muniaksensa». Lintu näkee laivan ja lentää sen mastoon. Siihen pääsky valaa vaskesta pesän, johon se munii kullasta munasen. Tuuli heittää munan mereen jossa siitä kasvaa kaunis saari. Tunnetaan myös runoja, joissa pääsky tai kuikka kokoaa maailman sukeltamalla maata merenpohjasta. Maailmansynnyt heijastelevat uskomusta maailmasta kolmikerroksisena, munamaisena.

Muinaissuomalaisen maailmankuvan juuret ovat kantauralilaisten kansojen muinaisissa kosmologisissa käsityksissä, joista on esitetty kiinnostavia ennallistuksia. Kantauralilainen maailmankaikkeus koostuu kolmesta maailmasta tai todellisuuden tasosta: vainajien alisesta, ihmisten keskimmäisestä maailmasta ja jumalten ylisestä. Muuttomatkoja tekevät vesilinnut (joutsenet, hanhet, sorsat) ovat taivaallisten jumalten viestinviejiä. Lintujen tie ylisen ja ihmisten maailman välillä kulkee pitkin Linnunrataa. Vesilinnut toteuttavat keskimmäisessä maailmassa jumalten tehtäviä ja symboloivat ihmisten ja eläinten sieluja.

Ylistä maailmaa kuvastaa suomalaisessa kansanuskossa Lintukoto, jossa lintujen on ajateltu talvehtivan. Lintukoto on kaiken hyvän maailma, jonne johtaa ahdas aukko eteläisessä horisontissa, paikassa jossa taivaankansi koskettaa maanpintaa. Ylinen on etelässä ja nimensä mukaisesti ylhäällä taivaissa. Etelä voi olla sukua sanalle »esi», joten etelässä sijaitsee taivaankannen etummainen ja kantauralilaisissa uskomuksissa myös ylempi osa, kirjaimellisesti ylinen.

Ylisessä kasvaa suuri koivu tai suomalaisessa perinteessä tammi, jonka juuristossa on maailmanjoen alkulähde. Puun lähellä on lämmin elämänjärvi tai elämänmeri, jossa vesilinnut ja ihmissielut elvytetään ja uudistetaan. Suomalaisissa kansanuskomuksissa ylinen on muuttunut etelässä sijaitsevaksi muuttolintujen asuinpaikaksi ja elämänmeri sitä ympäröiväksi ikuisesti lämpimäksi mereksi. Ylistä hallitsee vanha nainen. Hän on elämän hallitsija, synnytyksen ja äitiyden suojelija, sielujen lähettäjä, vesilintujen suojelija ja jumalten äiti. Keväällä linnut tuovat Lintukodosta mukanaan lämmön, auringon ja linnunmunien muodossa kaivattua täydennystä ihmisten ruokavalioon.

Lintujen symboliikkaa

Monet suomalaiset lintujen nimet ovat ikivanhoja, vanhimpina pääsky ja västäräkki. Yli 4000 vuotta vanhoja ovat myös hyypiä eli huuhkaja, joutsen, kaarne eli korppi, kurki, pyy, sotka, kalasääski, tohottaja eli kuikka ja varis. Nimet ovat olleet osa muinaista vesillä ja erämetsissä liikkunutta pyyntikulttuuria. Viralliset nimensä ja tieteelliset sukunsa suomalaiset lintulajit saivat vasta 1800-luvulla. Sitä ennen ja sen jälkeenkin vanha kansa luokitteli lintuja omaperäisellä tavallaan: usein puhuttiin vain pikkulinnuista, laululinnuista ja sorsista eli vesilinnuista. Kutsuttiinpa perhosia ja muita lentäviä siivekkäitä myös linnuiksi.

Lintujen käyttäytymistä seurattiin tarkkaan ja siitä ennustettiin asioita. Erityisesti kesän tuloa ennustavia lintuja tarkkailtiin ahkerasti, sillä niiden saapuminen tiesi uuden kasvukauden alkamista. Syksyllä lintujen lähtiessä luonto symbolisesti kuoli ja keväällä linnut toivat elämän takaisin. Tämän voi ymmärtää varsin kirjaimellisesti, sillä linnut ja niiden munat merkitsivät ihmisille tervetullutta lisäravintoa ja vaihtelua pitkän talven jälkeen. Lintujen paras metsästysaika oli varsinaisesti loppukesällä ja varhaissyksyllä. Lintuja metsästettiin käsin, kepeillä, ansoilla sekä verkkoihin ja haaveihin ajamalla, myöhemmin myös ampumalla. Itä- ja Pohjois-Suomessa oli tapana pystyttää hyville pyyntipaikoille erityinen karsikko. Erityisesti pojille tehtiin erityinen initaatiokarsikko heidän ensimmäisen linnustussaaliinsa merkiksi.

Kansanrunoudessa naiset samaistetaan usein lintuihin. Tyttöä saatettiin sanoa sirkuksi ja morsian oli liinalintunen, »hienoin höyheniltään, suliltaan sulava». Äidin tai vaimon hellittelynimi oli liinukkinen. Linnut yhdistetään naisellisiin ominaisuuksiin myös lähialueiden kansojen keskuudessa. Saamelaiset asettivat tyttölapsen kehdon ylle riekon siivet jotta tytöstä kasvaisi puhdas kuin riekko hangella. Volgan alueella tytöt hyvästelivät keväällä menneen talven hautaamalla symbolisesti käen tai varpusen. Samalla tytöt jättivät hyvästit lapsuudella ja valmistautuivat vaimon ja äidin elämään.

Kansanrunoissa lintuihin liitetään iloisia ja vapautuneita tuntemuksia. Nousuhumalaa kuvailtiin juuri tällaiseksi »lintumaiseksi» tilaksi, eikä ole sattumaa, että kansanrunoudessa linnut ovat valmistamassa maailman ensimmäistä olutta.

Kuu kiviä kuumettihin,
Salo puita poltettihin,
Kesä vettä keitettihin,
Talvi pantihin olutta;
Punalintu puita pilkkoi,
Västäräkki vettä kantoi,
Mehiläinen mettä tuopi
Nosteheksi nuoren juoman.

Vertaiskuvista mainittakoon myös linnunmaito, joka on nykysuomalaisellekin tuttu järviveden, saunan löylyn tai lempeän kesäyön vertauskuva. Lisäksi taivaan linnut merkitsivät suomensukuisille kansoille ja slaaveille myös vapaata liikkumista ja varsinkin erinomaista suunnistuskykyä. Laivojen mastoihin kiinnitettiinkin usein onnea tuovia lintukuvia.

Sielu lentää lintuna

Muinaiset suomalaiset uskoivat, että ihmisellä on monta sielua. Varsinaisia sieluolentoja jokaiseen ihmiseen yhdistyi kolme: henkisielu, itse-sielu sekä ihmisenhaltija. Henki eli löyly edusti ruumiin elämää ja elinvoimaa, se ilmeni ihmisessä hengityksenä, lämpönä, sydämen sykkeenä ja veren kohinana ja muina elonmerkkeinä. Kun hengitys lakkasi, tämä henki pakeni, joskus pienen eläimen, perhosen, kärpäsen, pikkulinnun hahmossa: sielulintuna.

Sielulintu saattoi lentää vapaana myös unessa. Hantit ja mansit ovat tavanneet kiinnittää lapsen kehtoon teeren eli unilinnun kuvan, jotta sielu pysyisi paikoillaan unen aikana. Ruumiista poistuvaa sielulintua vastaan tulivat hyvät tai pahat (mustat tai valkoiset) saattajalinnut. Saattajalintu, korppi tai huuhkaja, saattoi tulla talon läheisyyteen hakemaan kuolevan sielua. Linnun ilmestyminen vakavasti sairaan pihapiiriin ajateltiinkin enteeksi lähestyvästä hengenlähdöstä. Kuoleman jälkeen Karjalassa on ollut tapana asettaa kalmistoon ristin yläpuolelle puinen sielulintu. Vanhaa luonnonuskoaan yhä jatkavilla itämareilla on myös tapana veistää kuolleelle omaiselle sielulintu. Miessukulainen veistää vainajan sielua kuvastavan linnun, joka tulee noin kaksi metriä korkean seipään nenään. Lintua kutsutaan käeksi.

Vainajan uskottiin palaavan lintuna haudalle nauttimaan sinne tuotuja antimia. Suomalaisten rautakautisten kuppikivien onkin esitetty olevan alkujaan vainajien sielulintujen ruokintapaikkoja. Vainaja saattoi myös ilmestyä linnunhahmossa vanhalle kotipihalle omaisia tapaamaan. Pihapiirin pikkulintujen ruokkiminen, erityisesti joulun aikaan, onkin merkinnyt suvun vainajien kutsumista mukaan yhteiseen juhlaan. Samanlainen ajatus on suositussa Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa, jossa jouluaamuna pihamaalle ilmestyvä varpunen onkin lintua ruokkivan tytön kuollut veli.

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Karjalassa vainajan uskottiin näyttäytyvän muun muassa lintuna, perhosena, kukkana tai kukkalatvaheinänä. Karjalaisissa itkuissa kuvastuva sielunvaellususko on säilynyt pitkään. Se ilmenee muun muassa niissä kielloissa, jotka koskevat erikoisesti pikkulintuja ja perhosia. Lapsia kiellettiin koskemasta pikkulintuihin, sillä niissä saattoi elää kuolleen pikkulapsen sielu. Sielunvaelluskoa tavataan myös saamelaisilta, jotka muun muassa uskoivat että kuolleen metsämiehen sielu siirtyy kuukkeliin. Suomalaisessa kansanuskossa merimiesten sielujen on nähty lentävän lokkeina meren selällä.

Käki kukkuu ihmisen kohtalon

Vanhalle kansalle suosituin kaikista linnuista oli käki. Metsässä kukkuvaa käkeä pidettiin ilon ja lohdun tuojana. Käki oli kuitenkin myös kohtalokas lintu jota saamelaiset pitivät noitalintuna. Sanottiin, että käen tappajaa odotti kuolema. Käen kukunnasta nuoret laskivat vuosia häihinsä, vanhat ja sairaat hautajaisiinsa. Itämerensuomalaisissa runoissa kerrotaan kuun tyttärestä, joka kutoo taivaalla ihmisten elämänlankoja. Yksi neidon kutomista langoista katkeaa ja neito purskahtaa itkuun. Tytön kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan ja putoavat rintaneulalle. Tytön valuvista kyynelistä syntyy kolme jokea, joista muodostuu kaksi tai kolmea mäkeä. Mäelle kasvaa kolme koivua ja koivun latvassa kukkuu kolme käkeä. Käki kukkuu sille ihmiselle, jota kohtalo odottaa.

Sananparsien mukaan kesän tuovat käki ja pääskynen. Sanottiin, että Markku (25. huhtikuuta) »käell’ kielen antaa ja sahrat pelloll’ kantaa». Muinainen pohjoismainen »käkikuu» on ulottunut huhtikuun 22. päivästä toukokuun 21. päivään. Jos käki ei kukkunut kuun loppuun mennessä, niin tiedettiin että kesä oli myöhästynyt ja halla tehnyt tuhonsa. Jos kukunta sen sijaan jatkui myöhään heinäkuuhun, tulossa oli lämmin syksy. Mikäli käki kukkui vielä Jaakon päivänkin (25. heinäkuuta) jälkeen, niin seuraava kevät viivästyi varmuudella tai kesästä tuli kylmä.

Kuten muutkin linnut, käki saattoi pilata eli »paskoa» ihmisen. Jos ihminen kuuli käen kukkuvan aamulla ennen kuin hän ehti syödä mitään, huono onni vainosi ihmistä koko kesän. Varokeinona tyynyn alla piilotettiin jo valmiiksi pieni leivänkannikka tai muu »linnunpala», joka oli helppo napata aamulla. Kummallisen uskomuksen taustalla ei ole niinkään käki vaan sen kesän saapumisesta kertova kukunta. Se symboloi vuodenkierron murroshetkeä, joka tavallisesta ajasta erotettuna sisälsi erityistä voimaa. Murroshetkellä ihmisen jokainen teko, jokainen sana ja koko olemus vaikutti siihen, millaiseksi hänen onnensa muodostui. Käen kukuntaa nälkäisenä kuunteleva ihminen koki siis murroshetken elinvoimaltaan heikkona, mikä merkitsi heikkoutta koko kesän ajaksi.

Onnea tuovat pihapiirin pikkulinnut

Viljelysmaiden linnut – pääskyt, leivot, kottaraiset – olivat tervetulleita pihapiiriin. Ne toivat hyvää onnea. Pikkulintuja arvostettiin ja kunnioitettiin iloisina ja “rehellisinä” lintuina, jotka saattoivat olla myös vainajien sieluja. Etenkin pääskystä ennustettiin kesän saapumista. Ennen sadetta pääskyt kiertelevät lähellä vedenpintaa hyönteisten perässä ja pääskyjen lentokorkeudesta ennustettiin myös sateiden alkamista. Sananparsien mukaan pääskyt kokoontuvat Laurina (10.8.) laumoihin ja Perttu eli Perttyli (24.8.) johdattaa ne Lintukotoon talven ajaksi.

Pääskyt hyötyivät huomattavasti perinteisestä karjataloudesta. Ne söivät pihapiirin hyönteisiä ja rakensivat asuinpaikkansa navettoihin ja talleihin. Pääskyjen epäonneksi niiden ruumiinosia käytettiin tietyissä taioissa. Etenkin nuoret tytöt ja pojat hankkivat pääskyn kieliä ja sydämiä lemmentaikoihin. Tarkoituksena oli saada taian kohteen sydän palamaan taian tekijää kohtaan yhtä kiivaasti kuin pääskyn sydän sykkii sen poikasille. Varsinaisessa kansanlääkinnässä lintujen merkitys oli yleensä varsin vähäinen.

Toisin kuin viljelysmaiden linnut, metsälinnut eivät olleet toivottuja vieraita pihapiirissä. Niiden ilmaantumista pihaan pidettiin huonona enteenä, sillä se saattoi merkitä myrskyä tai kuolemaa. Taustalla on ajatus eri väkien erossa pitämisestä. Metsälinnut edustavat metsän väkeä, joten niiden ei sopinut liikkua pellon väen ja asuinrakennusten väen seassa. Samaan tapaan metsämiehet eivät retkillään koskaan asettaneet kalansaalista ja riistaa maahan sekaisin. Metsässä metsälinnut eivät tietenkään tuoneet epäonnea.

Rautakyntinen tulilintu

Myyteissä esiintyy jättiläismäinen kotka tai korppi, niin sanottu vaakalintu eli kokko. Se on toisinaan ystävä, toisinaan vihollinen. Kokko auttaa Väinämöistä polttamaan kaskea iskemällä tulta, mutta toisaalta sammon ryöstössä Emäntä muuttuu kokoksi ja lähtee ajamaan sammonryöstäjiä takaa. Kokko saavuttaa veneen. Väinämöinen tai Ilmarinen hätyyttää kokkoa tulella, »iski tulda Ilman ukko, välähytti Väinämöine». Laiva palaa poroksi ja jumalat vajoavat mereen.

Tulisissa yhteyksissä esiintyvän kokon alkuperäinen merkitys lienee ollut rautakyntinen tulikotka, joka iskee salamana tulen maailmaan. Samanlaisia ukkoslinnusta kertovia uskomuksia tavataan muun muassa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilta. Erään teorian mukaan juhannuskokko olisi jäänne tulilinnulle omistetuista muinaisista uhritulista. Tätä teoriaa puolustaisi se, että juhannusta on hyvin myöhäiselle ajalle asti kutsuttu Ukon eli ukkosenjumalan juhlaksi.

Kansanperinteessä kotkat ja haukat ovat suojelleet ihmisiä pahoja voimia vastaan. Keväisin lehmien selkää pyyhittiin kokon sulilla niin, etteivät niihin pystyneet kateiden katseet. Sama vaikutus oli myös korpin sulilla. Karjaa suojattiin myös naulaamalla kuolleita petolintuja karjasuojan oven päälle.

Taivaankannen kannattelija

Kurki on lintujen kuningas, jolla oli enimmäkseen hyviä ominaisuuksia. Kurkien keväinen muutto ennusti kesän säitä. Jos kurkiaura lensi korkealla hyvässä järjestyksessä, tulossa oli lämmin suvi. Jos taas kurjet lensivät matalalla epäjärjestyksessä, osattiin odottaa sateita. Kurjen sanottiin ennustavan asioita äänellään. Keväisin kurjet varoittivat ihmisiä jäiden haurastumisesta.

Kurjen ryhdikkään asennon takia sen sanottiin kannattelevan koko taivaankantta. Rakennuksia kannatteli vuorostaan kurkihirsi. Vastuunkantamisen lisäksi kurki symboloi myös valppautta ja tarkkaavaisuutta. Öisin yksi kurki piti pesimäalueella vahtia. Vahtikurki kannatteli kiveä toisessa jalassa. Kun lintu nukahti, kivi putosi ja kurjet tiesivät vaihtaa vuoroa. Sammon ryöstössä vartioiva kurki herää Lemminkäisen lauluun ja hälyttää Pohjolan väen takaa-ajoon.

Noitalinnut ja pahanilmanlinnut

Kuikka oli pelätty noitalintu. Kuikan nokasta tehtyjä nuolenkärkiä eivät mitkään taiat pysäyttäneet. Tietäjät kantoivat usein mukanaan kuikan sulkia. Taikakonsteja osaavat metsämiehet kuljettivat karhunhampaansa, käärmeenrasvansa ja muut taikakalunsa läpi erämaiden kuikasta valmistetuissa omituisen näköisissä pusseissa. Kuikka ja sen läheinen sukulainen kaakkuri karkottivat myös pahoja voimia. Lintuja käytettiinkin tähän tarkoitukseen taioissa. Porstuaan esimerkiksi asetettiin kuikkapariskunta uima-asentoon estämään kateiden pääsemistä sisälle taloon. Pellolle saatiin hyvä suojelus ja viljaonni kun kaakkurin nahassa kannettiin kolme virtaavasta purosta otettua pyöreätä kiveä ja pantiin ne kolmeen vakoon.

Mustanpuhuvat korpit, varikset ja harakat sen sijaan kuvataan useammin pahantuojina kuin karkottajina. Korppi on lemmon lintu, joka on kerätty kekäleistä ja sysipuista. Lauluissa sitä pyydettiin kantamaan ja upottamaan laulajan murheet kalattomaan lampeen. Raakkuvat varikset tiesivät onnettomuutta. Samoin pihalla naureskelevat harakat ennustivat pahaa onnea talonväelle, mutta ei sentään kuolemaa. Harakat ennakoivat juoruja, riitoja ja epäonnistumisia työssä. Talossa edessä hyppivä ja naurava harakka ilmoitti vieraan saapumisesta.

joutsen

»Joutsen on ihmisestä rikottu linnuksi»

Laulujoutsen on pyhin linnuista. Se on karhun ja hirven rinnalla yksi itämerensuomalaisten heimojen jumalallisista esi-isistä. Joutsenen uskottiin pitävän yhteyttä maailmojen välillä, eikä ihmissuvun esi-isää saanut vahingoittaa tai syödä. Keski-Suomesta tallennetun sanonnan mukaan joutsenen tappaminen ja syöminen oli verrattavissa enkelin tappamiseen. »Joutsen on ihmisestä rikottu linnuksi», sanottiin. Joutsenen surmaajaa kohtasikin varma kuolema. Kansanrunoudessa Lemminkäinenkin menetti henkensä, kun hän lähti »pyhän linnun pyyäntähän».

Kristillistymisen seurauksena ajatusta joutsenen pyhyydestä kuitenkin hiljalleen katosi. Joutsenia metsästettiin suuria määriä ruuaksi ja niiden pesiä ryöstettiin. Vain Karjalassa ja kolttasaamelaisten alueella joutsenet pysyivät pyhinä. Vainon seurauksena laulujoutsenia oli Suomessa oli enää 15 pesivää paria 1950-luvulla, jolloin laji lopulta rauhoitettiin. Kaikkien vainovuosien aikanakin uskottiin joutsenen olevan ystävällinen ihmisille. Joutsenten kerrottiin muun muassa ilmoittavan kalastajille kalojen olinpaikat. Sinnikkäällä työllä laulujoutsen saatiin kuitenkin pelastettua ja se valittiin Suomen kansallislinnuksi vuonna 1982.

Samankaltaisia artikkeleita