Suo on vanha kantasuomalainen sana, jolle on murteissa kymmeniä vastineita suon tyypin mukaan. Puhutaan nevasta, letosta, rämeestä, korvesta, heteestä, jänkästä, kontosta ja muista vastaavista.

Myyttisessä jaottelussa maa edustaa luotua, järjestyksessä olevaa elämää. Alkumeren vesi taas kätkee pelottaviin syvyyksiinsä jäänteitä maailman alkukaaoksesta. Tumma vesiraja on näiden kahden todellisuuden – elävien maailman ja tuonpuoleisen – kohtaamispaikka.

Suo edustaa kansanperinteessä maan ja veden välitilaa, se ei ole täysin kumpaakaan. Suolla tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen kohtaavat. Maailmansyntyrunossa meren yllä lentävä sotka löytää ensimmäisen pesäsijansa suolta: »veden emosen polvelta, heinämättähältä, tuorehelta turpehelta».

Kansanrunoissa ja uskomuksissa suo on pelottava paikka, joka yhdistetään tauteihin ja vainajiin. Suohon manataan tauteja, sinne Väinämöinen laulaa Joukahaisen upoksiin, sinne viedään isätön poika puulla päähän lyötäväksi. Väärin kohdeltu onneton luonnehtii osaansa suon porraspuuna olijaksi.

Soilta saatiin suomalmia, joka mahdollisti rautaisten työkalujen ja aseiden valmistamisen. Suomalmia eli »hölmää» kerrotaan ensi kertaa löydetyn suolla kulkeneiden karhun ja suden jalanjäljistä. Hölmän sanottiin myös olevan tuonpuoleista alkuperää: »Hölmä Tuonelta tulevi, maan alta Manalan poika».

Suonsilmästä saattoi kulkea reitti tuonpuoleiseen. Sitä vartioi hetteen eli lähteen haltija, joka kuvataan loitsuissa hienohelmaksi neitoseksi tai sinisukaksi suon nenässä taikka punasukaksi suon sisästä. Lähteen haltija saattoi myös olla vainajahenki, joka voitiin nostattaa suosta oikeilla sanoilla.

Soihin on myös piilotettu aarteita. Ne ovat voineet olla vainajalle tarkoitettuja kalleuksia, jumalille uhrattuja tai vainolaisilta kätkettyjä arvoesineitä. Kätköihin piilotetaan tarinoissa kuparikattiloita, viinapannuja, rahoja, kulta- tai hopeaesineitä, jopa silkkiä.

Useimmiten kätkijä asettaa aarteelle vartijan tai jää itse vainajana tähän tehtävään. Vainaja saatettiin nähdä aurinkoisena päivänä kiillottamassa homehtuneita aarteitaan tai öisin suolta saattoi kuulua ääniä, kun vainaja kilisteli aarteitaan.

Samankaltaisia artikkeleita