Viime viikolla julkaisimme Ahto Kaasikin haastattelun, jossa valotettiin kansanperinteen tuntemien pyhien luonnonpaikkojen suojelua ja kartoittamista Virossa. Nyt julkaistavassa haastattelussa Jüri Metssalu kertoo vuorostaan osallistumisestaan virolaisen hiisi-liikkeen toimintaan.

Kerro hieman itsestäsi ja taustasi?

JM: Olen syntynyt ja kasvanut Raplassa, mutta lapsena vietin paljon aikaa myös isoisäni maatilalla Mahtrassa. Lukion jälkeen menin Tarton yliopistoon opiskelemaan historiaa. Pääaineenani oli Viron historia ja sivuaineina arkeologia ja taidehistoria. Yliopistoaikoina kiinnostuin rahvaanuskosta ja perinnepaikoista. Lopputyössäni vertailin Dionysius Fabriciuksen ja Balthasar Russown kronikoiden kansanuskotietoja muihin keskiajan ja 1800-luvun välillä julkaistuihin kirjallisiin lähteisiin.

Russow ja Fabricius kirjoittavat lähes kaikista merkittävistä rahvaanuskoon liittyvistä asioista, joten lopputyöstä muodostui eräänlainen käsikirja tai yhteenveto olennaisimmista ja parhaiten saatavilla olevista kirjallisista tiedoista, jotka käsittelevät virolaisten uskontoa. Kansanperinnetietoja alettiin kerätä Virossa intensiivisemmin 1800-luvun lopulla. Näiden tietojen kautta opin tuntemaan rahvaanuskoon ja perinnepaikkoihin liittyvät ilmiöt syvellisemmin historiallisina kehityskulkuina.

Osallistuin yliopistoaikoina myös useisiin kenttätyöretkiin, joissa keräsimme muiden opiskelijoiden kanssa maaseudun paikallisperinteitä. Vuonna 2004 järjestin suuremman kenttätyön omassa kotikihlakunnasani, historiallisella Etelä-Harjumaalla. Kenttätöiden tuloksena syntyi ensimmäinen kirjani. Olin keskittynyt toimimaan yhä enemmän Viron kansanperinteen arkiston (Eesti Rahvaluule Arhiiv, ERA) lähteiden parissa, kun paikallisperinteen työryhmän perustaja ja johtaja Mari-Ann Remmel kutsui minut tähän työryhmään töihin. Tämä tapahtui vuonna 2005. Lukuun ottamatta vuoden taukoa jonka vietin kotipuolessa Mahtran talonpoikaismuseon kehitysjohtajana, olen toiminut tähän päivään asti kansanperinteen arkiston paikallisperinteen työryhmän projektijohtajana. Yhden vuoden työskentelin myös sivutoimisesti Tarton yliopiston luonnontilaisten pyhien paikkojen keskuksessa.

Pyhään puuhun sidottua nauhaa ei saa irrottaa.Nauhoja uhripuussa. Kuva: Taivaannaula ry

Olen keskittynyt kotikihlakuntani Juurun paikallisperinteen keräämiseen ja siellä sijaitsevien perinnepaikkojen tutkimiseen. Samalla olen osallistunut myös paikallisperinteen työryhmän muihin projekteihin, esimerkiksi Raplan ja Vilsandin kansallispuistojen maastomuistojen projektiin. Kolmena vuotena olen opettanut kotikoulussani Raplan Vesiroosin lukiossa paikallisperinnettä ja toiminut paikallisperinteen kurssien lehtorina Tarton yliopiston alaisessa Viljandin Kulttuuriakatemiassa.

Millä tavoin olet osallistunut hiisien dokumentointiin ja suojeluun Virossa?

JM: Luonnontilaiset pyhät paikat (ja niiden joukossa myös hiisipaikat) ovat aina kuuluneet paikallisperinteen työryhmän tutkimusalaan. Voisi sanoa, että pyhät paikat muodostavat erittäin olennaisen osan perinteen maantieteestä, eli paikat ja niihin liittyvät perinteet ovat aina keskeisessä osassa järjestämissämme kenttätöissä.

Olemme keränneet tietoa pyhistä paikoista sekä kartoittaneet ja kuvanneet niitä maastossa. Henkilökohtaisesti olen osallistunut kenttätöihin Setomaalla, Otepään kihlakunnassa, Muhun kihlakunnassa, Kosen kihlakunnassa sekä Jürin kihlakunnassa. Olen myös järjestänyt ja johtanut paljon kenttätöitä Raplan, Juurun ja Hagerin kihlakunnissa. Pyhiin paikkoihin keskittyviin kenttätöihin osallistuin erityisesti kolmena vuotena (2005, 2006 ja 2008) Muhun saarella. Olen inventoinut tähän mennessä mahdollisimman perusteellisesti myös Juurun kihlakunnan luonnontilaiset pyhät paikat.

Vuosina 2008-2009 työskentelin Tarton yliopiston Luonnontilaisten pyhien paikkojen keskuksessa, jossa muiden tehtävien ohella kehitin tietokantamallin Viron luonnontilaisille pyhille paikoilla. Mallia on sittemmin kehitetty edelleen lähtöni jälkeen. Kyseessä on pyhien paikkojen tietokanta, joka on yhdistetty Tarton yliopiston arkeologiseen tietokantaan sekä kansanperinteen arkiston paikallisperinteen työryhmän tietokantaan.

Hammaskivi Aelan hiidessä.Hammaskivi Aelan hiidessä. Kuva: Taivaannaula ry

Vuodesta 2010 alkaen olen ollut Muinaismuistoviraston luonnontilaisten pyhien paikkojen asiantuntijaryhmän jäsen. Ryhmän tehtävänä on neuvoa virastoa konkreettisissa pyhiin paikkoihin liittyvissä ongelmissa sekä koostaa kehityssuunnitelmia paikkojen tutkimiseen ja suojelemiseen, antaa asiantuntijalausuntoja, kehittää tutkimusmetodiikkaa ja niin edelleen. Työ on ollut erittäin valaiseva kokemus. Asiantuntijaryhmä pitää myös yhteyttä erilaisten pyhiin paikkoihin liittyvien instituutioiden ja ihmisen välillä.

Vuonna 2014 suoritin Muinaismuistoviraston aloitteesta kollegoideni kanssa projektin, jonka aikana määrittelimme maastorajat 50 muinaismuistona suojellulle Viron pyhälle paikalle. Tähän asti monet pyhät paikat on suojeltu arkeologisten muistomerkkien tapaan vain pisteittäisinä kohteina. Onneksi tilanne on kuitenkin tässä suhteessa paranemaan päin.

Vuonna 2004, nuorena ja kiivaana, suojelin ystävieni kanssa Palukülan Hiidenmäkeä, jonne haluttiin rakentaa suuri hiihtokeskus Suunnitelmat hiipuivat talouskriisin aikana, mutta ovat jälleen nousseet ajankohtaisiksi. Näin ollen 10 vuotta mäen suojelun ja oikeudenkäyntien jälkeen minulla on taas tarve osallistua Palukülan asioihin. Toivon kovasti, että uuden metodiikan pohjalta koostettavan lausunnon avulla asiantuntijaryhmän ja Muinaismuistoviraston on mahdollista saada asiaan tasapainoinen ratkaisu. Tämä ratkaisu säilyttäisi pyhän paikan ja säätelisi samalla alueella tapahtuvaa urheilutoimintaa.

Palukylän hiidenmäkiPalukylän hiidenmäki. Kuva: Taivaannaula ry

Hiidet ovat olleet pyhiä vanhalle kansalle, mutta milloin virolaiset heräsivät uudelleen suojelemaan ja kunnioittamaan hiisiään?

JM: Pyhiin paikkoihin liittyvät perinteet ovat säilyneet joillakin seuduilla nykypäivään asti. Olen kenttätöissä kuullut paikoista, joihin on viety anteja myös neuvostoaikana. Samalla on yleistä tietoa, että suuri osa pyhistä paikoista on unohdettu ja myös fyysisesti hävinnyt. Mutta jos kerran suuri osa Viron pyhistä paikoista on säilynyt ihmisten mielissä, niin asiasta pitäisi tehdä vielä tarkempia ja laajamittaisempia tutkimuksia. Yleisesti voi sanoa, että vaikka tietoisuus perinteisistä pyhistä paikoista on viimeisen parin vuosisadan aikana vähentynyt, niin aina on myös ollut paikkoja, joita on johdonmukaisesti muistettu ja kunnioitettu nykyaikaan asti.

Uudelleen itsenäistymisen jälkeen pyhät paikat ovat nousseet Virossa enemmän esille, mistä kuuluu kiitos tutkijoiden, viranomaisten ja maauskoisten yhteistyölle. Myös paikkojen liittyvät konfliktit ovat osaltaan lisänneet ihmisten tietoisuutta niistä. Samalla minusta tuntuu, että myös ilman nykyaikaista mediajulkisuutta ja erityistä tutkimustoimintaa kansamme suhde luontoon on pysyvä ja luonnollinen. Jo yksin mielipidetiedusteluista selviää, että erittäin suurelle osalle kansaa yhteys johonkin luonnonpaikkaan on tärkeää.

On olennaista kerätä juuri nyt pyhiin paikkoihin liittyvää perinnettä ja kartoittaa kohteita, sillä maaseudulla väestö vähenee. Vanhojen ihmisten mukana katoaa myös vuosi vuodelta tietoa, joka auttaisi meitä tuntemaan paremmin pyhät paikat ja niihin liittyvät perinteet.

tammealuse8Ihmisiä Tammealusen hiiden ennallistamisen 25-vuotisjuhlassa. Kuva: Taivaannaula ry

Mitkä tekijät, ajatukset ja asenteet ovat mielestäsi vaikuttaneet tämän liikkeen syntyyn ja ylläpitäneet sitä vuosien varrella?

JM: Eiköhän pyhien paikkojen tutkijoita ja puolustajia innosta ennen kaikkea rakkaus pyhiä paikkoja ja perinteitä kohteen – se mieltä ylentävä kokemus, mikä kantaa pyhien paikkojen kanssa toimivia ihmisiä. Paikkojen ja niihin liittyvien tarinoiden kanssa keskustelu avartaa elämänymmärrystä. Jos on saanut yhteyden paikassa ilmentyvään pyhyyteen, syntyy halu jakaa se myös toisten kanssa, ja ohjata heitä, jotka eivät ole sitä vielä huomanneet, luonnon ja tarinoiden luo. Minun mielestäni paikallisperinteen olennaisimpia tarkoituksia on juuri ihmisten ja luonnon yhteyden säilyttäminen ja välittäminen eteenpäin.

Sekin innostaa ihmisiä toimimaan, että suuri osa Viron luonnontilaisista pyhistä paikoista joko hävinnyt, erittäin huonossa tilassa tai jopa kartoittamatta. Pyhistä paikoista on suojelun alla verrattain pieni osa (noin 540). Samaan aikaan edes pyhien paikkojen tarkka määrä ei ole tiedossa, ilmeisesti niitä on kuitenkin tuhansia.

Pyhiä paikkoja on suojeltava nykyaikana myös sen takia, että ne ovat usein vaarassa erilaisten kehityssuunnitelmien takia. Usein maanomistajat eivät edes tiedä, että heidän maa-alueellaan sijaitsee pyhä paikka Tämän takia järjestelmälliset arkisto- ja kenttätyöt, mutta varmasti myös valtiollisten suojelukeinojen tehostaminen, ovat erittäin tarpeellisia.

Onko virolaisten suhtautuminen hiisiin erilaista vuonna 2015 kuin vaikkapa 20 vuotta aikaisemmin?

JM: Minusta tuntuu, että yleinen tietoisuus on todellakin jonkin verran kasvanut. Pyhistä paikoista puhutaan mediassa enemmän, niistä on kirjoitettu kirjoja, on järjestetty retkiä, seminaareja ja niin edelleen. Samaan aikaan tapahtuu väistämättä myös vastakkaista kehitystä – mitä vähemmän on maaseudulla on vanhempaa väestöä, sitä vähemmän paikallista tietoa on olemassa. Tähän liittyen on kuitenkin tullut selväksi, että ihmiset ovat yleisesti ottaen kiinnostuneita kotiseutunsa pyhistä paikoista ja tietoa kaivattaisiin lisää. Usein pyhiä paikkoja vahingoitetaan juuri tietämättömyyden takia.

Yleinen asenne on kyselyjen perusteella melko myötämielinen pyhille paikoille. Tuolloin 20 vuotta sitten ei minun käsittääkseni tehty vastaavia kyselyitä, joten nykyisten tulosten vertaaminen sen aikaisiin asenteisiin ei ole mahdollista. Minusta kuitenkin tuntuu, että jos esimerkiksi vuonna 1995 olisi tehty tämänkaltainen kysely, olisi ollut kansan yleinen asenne pyhiin paikkoihin ollut varsin samankaltainen kuin nykyään eli enimmäkseen myönteinen. Nykyään myös paikallisilla ihmisillä on erittäin paljon vaikutusta asioihin – jos seudulla on esimerkiksi pyhistä paikoista tietoisia kulttuurityöntekijöitä tai opettajia, paikalliset myös tuntevat omat pyhät paikkansa paremmin.

Kävimme tutustumassa hiidenmäen metsään.Palukylän hiidenmäen maastoa. Kuva: Taivaannaula ry

Mitä hiidet merkitsevät sinulle itsellesi?

JM: Vastaukseni jää auttamatta epätäydelliseksi. Jos kiteytän niin pyhät paikat ovat minulle maastosta löytyviä paikkoja, joissa voi kohdata sisimmäisen luonteensa. Pyhällä paikalla ihminen kohtaa sen saman luovan valon, joka on myös ihmisessä itsessään. Pyhän paikan valon ja ihmisen sielun valon välillä on fyysinen tila, kehot, kulttuuri, käsitteet, tavat, ideologiat ja identiteetit ja niin edelleen. Pyhä on se, josta kaikki muodot ovat peräisin, ja pyhä on se mihin kaikki myös palaa takaisin.

Pyhä on yhtä aikaa kaikkialla ja kaikessa. Myös niissä paikoissa, joita ei pidetä pyhinä. Ihmisolemus ja kulttuuri yksinkertaisesti ovat sellaisia, että emme ole kykeneviä elämään täysin ja koko ajan pyhässä yhteydessä. Sen takia sekä tilassa että ajassa on tietyt sisäänpääsyt pyhään. Ja menemällä näistä läpi ja pysymällä pyhässä ihminen on yhdistetty kaikkeen niin sisäpuolella kuin ulkopuolellakin. Ja se on kaunista. Myös se on kaunista, että meillä on niin sanottu profaani tila, että meillä on pyhän ja profaanin ero, ja että se on jostain näkökulmasta illusorinen. Se on leikin kauneus. Elämän kauneus.

Näen ollen minä näen historialliset luonnontilaiset pyhät paikkamme kulttuurisesti ja maastollisesti muodostuneina tai muodostettuina sisäänpääsyinä pyhään, ajattomaan. Tämä tarkoittaa, että pyhien paikkojen verkosto kertoo meille kulttuurista, ihmisten ja yhteisöjen suhteista ympäristöön.

Nykyaikana, kun ihminen on tullut tietoiseksi ihmiskulttuurin ja identiteettien keinotekoisuudesta, on hän kykenevämpi ymmärtämään pyhyyden kaikkialla tai valitsemaan itselleen paikan ajassa ja tilassa, jossa hän suhteutuu pyhään. Näin yhteisöt ovat nykyään vapaita löytämään itselleen pyhät aikansa ja paikkansa. Siihen liittyen voi aloittaa perinteisistä tavoista ja paikoista. On erittäin hyvä, että ihminen ja yhteisö ovat yhteydessä pyhään saman paikan ja samojen ajankohtien kautta kuin monet sukupolvet ennen heidät. Jos alkuperäinen pyhä paikka kylässä on kadonnut tai siitä ei muisteta mitään, minun mielestäni on hyvä jos ihminen tai yhteisö löytää itselleen niin sanotun ”uuden” pyhän paikan, sellaisen paikan, joka sijainnillaan ja olemuksellaan auttaa nykyaikana parhaiten keskittymään pyhälle.

Minä pidän pyhien paikkojen tapauksessa paljon myös niiden puhuttelevasta, rikkaasta perinteestä sekä pyhissä paikoissa elävistä moninaisista olennoista ilmentymismuotoineen ja toimineen. Minua puhuttelevat aidosti pyhien paikkoja hiisitarinat sekä tarinat kulkevista järvistä, kävelevistä puista, yön yli ilmestyvistä kivikasoista. Kaikki tämä viittaa meidän kansamme perinteiseen luonnonymmärrykseen, jossa yleistiedon näkökulmasta paikallaan seisovat maastonkohteet ovat syvässä pyhässä näkökulmassa – voisi myös sanoa muuttuneen tietoisuuden tilassa – liikkuvia ja eläviä. On ihmeellistä ymmärtää maisema perinteen kautta katsottuna.

Nämä paikat tervehdyttävät, tukevat ihmistä, jos ihminen vain antaa luonnon auttaa itseään. Tälle on edellytyksenä, että lähestyy paikkoja avoimesti. Nykyajan ihminen on niin suuresti tietoisuuden ja median kontrollissa, että kaikille olisi suositeltavaa välillä käydä luonnossa tervehtymässä. Ja tervehtyminen tarkoittaa liikkumista irrallisuudesta yhteyteen. Tämän yhteyden, yhteyden omaan luonnolliseen olemiseensa, ihminen löytää parhaiten pyhässä paikassa.

Kuinka hiisi-liike on organisoitu? Mitä kaikkia osapuolia hiisien suojelussa on mukana?

JM: Luin ensin vironkielisen kysymyksen niin, että kysyt, kuinka hiisien liikkuminen on järjestetty! Meillä on perinteessä paljon tietoja hiisipaikoista, jotka lentävät taivaassa ja valitsevat itselleen maalta sijainnin. Kun hiisi liikkuu, kuuluu taivaasta suuri kohina ja humina, ja kun hiisi laskeutuu maahan, huutaa ylhäältä ääni ”Pois alta, hiisi tulee!” Näin on organisoitu hiisien liikkuminen Virossa!

Mutta jos puhutaan pyhiin paikkoihin liittyvistä ihmisistä ja organisaatioista, on niitä melko paljon ja ne ovat erilaisia. On tutkimusinstituutioita kuten Tarton yliopiston arkeologian ja folkloristiikan laitokset sekä Luonnontilaisten pyhien paikkojen keskus. On kansanperinteen arkiston paikallisperinteen työryhmä, Tallinnan yliopiston maaston ja kulttuurin keskus sekä Hiisien maja -säätiö. Kaikissa näissä instituutioissa on omat työntekijänsä, jotka toimivat voimiensa mukaan pyhiin paikkoihin liittyvien teemojen parissa. Paikkojen suojelusta vastuu on Muinaismuistovirastolla ja Ympäristövirastolla. Yksittäisten ihmisten luetteleminen menisi tässä pitkäksi.

Tilaisuus järjestettiin Tartossa Sotilasakatemian komeassa juhlasalissa.Hiiden väen tilaisuus Tartossa. Kuva: Taivaannaula ry

Mitä mieltä olet yhteistyöstä eri kansojen välillä luonnontilaisia pyhiä paikkoja suojeltaessa?

JM: Se on erittäin tervetullutta. Tähän mennessä on järjestetty tutkimuskonferensseja liittyen Itämeren maiden pyhiin paikkoihin. Vuonna 2010 osallistuin tällaiseen konferenssiin Turun yliopistossa ja puhuin Juurun kihlakunnan pyhistä lähteistä. Hiisien Maja -säätiön kutsusta osallistuin myös virolais-latvialais-ruotsalaiseen hankkeeseen. Moninaista kansainvälistä yhteistyötä on varmasti mahdollista järjestää myös jatkossakin.

Mitä terveisiä haluaisit lähettää omista hiisistään kiinnostuneille suomalaisille, erityisesti hiisien tutkimusta ja suojelua edistäville Taivaannaulan jäsenille?

JM: Suomen ja Viron hiisiperinteet ovat sukua keskenään. Meillä on samanlaisia hiisiolentoja ja tarinamotiiveja – ja näiden yhteyksien huomaaminen on aina inspiroivaa. Monessakin mielessä olemme yksi kansa ja myös pyhiin paikkoihin liittyvät perinteemme ovat samankaltaisia. Pyhien paikkojen tutkijoille Suomessa toivon voimia työhön ja mieltä virkistäviä matkoja maastossa.

Samankaltaisia artikkeleita