Suomessa on vanhastaan ajateltu, että ihmisellä on useita sieluja. Ihmisellä uskottiin toisin sanoen olevan ruumiillisen olemuksen lisäksi myös muita elämänulottuvuuksia ja kehon ulkopuolinen tietoisuus.

 

Henki

Vahvimmin ruumiiseen sidoksissa olevaa sielua kutsuttiin »hengeksi».

Henki edustaa ruumiin elämää ja elinvoimaa, joka ilmenee ihmisessä hengityksenä, lämpönä, sydämen sykkeenä ja veren kohinana ja muina elonmerkkeinä. Henki-sanaa vastaavia ilmaisuja ovat viron »hing» ja marin »jen». Useissa sukukielissä elämänsieluun viitataan löyly-sanalle sukua olevalla ilmauksella. Pohjoissaamessa henki on »lievla», komissa »lol», udmurtissa »lul», hantissa »lil» ja unkarissa »lélek». Onkin luultavaa, että myös suomen kielen löyly on tarkoittanut elämänsielua.

Henkisielu erottaa elävät olennot kuolleista – niistä jotka eivät hengitä. Se käynnistää ihmisen elämän kohdussa ja pitää sitä yllä viimeiseen henkäykseen asti. Kun ihminen on väsynyt, nälkäinen tai sairas, hänen elinvoimansa on heikko. Kun ihmisen hengitys lopullisesti lakkaa, elämänvoima poistuu ruumiista pienen eläimen, kuten pikkulinnun, perhosen tai kärpäsen hahmossa.

Ihmisruumiissa ilmenevä »elohiiri» on mielletty elämänvoiman liikkeeksi. Elohiiren levotonta sykettä, esimerkiksi sairaan silmäluomien tai ihon tahatonta värinää, on voitu pitää heikkenevän ja kehosta pakenevan elämänvoiman merkkinä. Toisaalta elohiiri on voinut olla merkki sykkivästä elinvoimasta, joka sairaassa on vielä jäljellä. Elohiirtä on kutsuttu myös esimerkiksi »iholinnuksi» ja »värvöttäjäksi».

Elämänvoima paikantuu hengityksen ohella myös vereen. Eräiden sukukansojen parissa leppää on kutsuttu henkisielun puuksi, koska haavoitettu leppä punoittaa verevänä. Itämerensuomalaisissa kielissä leppä-sana on alkujaan tarkoittanut paitsi puuta myös verta. Esimerkiksi leppäkertun nimi ei viittaa puuhun vaan verenpunaiseen ulkoasuun. Leppälintua on Suomessa pidetty kalmanlintuna, joka enteilee kuolemaa – hengen lähtöä ruumiista.

 

Itse

Ihmisen yksilöllisyys, tajuava minuus, tunnettiin nimellä »itse» (murteissa muun muassa isse, ihte).

Itse käsitti ihmisen yksilöllisen olemuksen, joka sai alkunsa nimenannossa. Ruumiin kuoltua itse siirtyi vainajalaan ja elävät muistivat sielua vainajien muistojuhlissa. Itse oli olemassa niin kauan kuin ihminen oli osa yhteisöllistä elämää – elävänä tai vainajana. Ihmisen ajateltiin siis elävän niin kauan kuin hänet muistetaan.

Itse oli ruumiin ulkopuolellakin itsenäinen, tietävä, tahtova ja tunteva olento. Se ei ollut riippuvainen ruumiista, mutta ruumis oli siitä riippuvainen. Jos sielu pysyi pitkään poissa ruumiista, seurauksena oli tajuttomuus ja lopulta ruumiin kuolema. Kun ihminen nukkui tai makasi tajuttomana, sielun uskottiin kulkevan kehon ulkopuolella. Tästä syystä nukkuvaa ei saanut äkisti herättää. Jos metsästäjä surmasi nukkuvan eläimen, sen harhailleen sielun uskottiin seuraavan häntä ja piinaavan metsämiestä painajaisilla.

Vaikka itse-sielu jatkoi elämää ruumiin kuollessa, se ei ole kristillisen teologian mukainen kuolematon sielu. Itsen uskottiin kuuluvan suvulle ja varmistavan sen jatkuvuuden. Kuolemassa itse siirtyi suvun vainajien joukkoon tuonpuoleiseen, josta se saattoi syntyä takaisin sukuun. Nimen uskottiin kantavan sielua, joten suvun jatkuvuus haluttiin turvata antamalla lapselle edesmenneen sukulaisen nimi. Sielun ajateltiin kiertävän suvussa sukupolvien ajan, mutta todennäköisesti ei loputtomiin.

Sielu saattoi elää maan päällä myös ilman ruumista. Jos ihminen kuoli väkivaltaisella tavalla tai muun vääryyden seurauksena taikka rikoksentekijänä, maailma jäi sielun näkökulmasta epätasapainoon. Sielu ei päässyt suvun vainajien joukkoon vaan jäi maan päälle kummittelemaan sijattomana sieluna. Etelä- ja Keski-Pohjamaalla puhuttiin »isseriekosta» tai »ihtiriekosta». Ihtiriekko oli surmatun aviottoman lapsen sielu, joka näyttäytyi ihmisille lintuna.

Sijaton sielu etsi moraalista hyvitystä tai pyrki syntymään uudelleen maailmaan. Tämän vuoksi rauhattomien vainajien olinpaikat olivat vaarallisia synnytysikäisille naisille. Joskus rauhaton sielu saattoi kääntyä elävien puoleen, jotta he auttaisivat häntä saamaan kesken jääneen tehtävän suoritetuksi. Sielu saattoi myös pyytää ihmisiä auttamaan häntä saamaan hyvityksen kärsimälleen vääryydelle tai hyvittämään hänen itsensä tekemän teon, jotta vainaja saisi rauhan.

 

Ihmisenhaltija

Ihmisenhaltija eli haltijasielu oli ihmisen suojelija, joka saattoi näyttäytyä myös hänen kaksoisolentonaan.

Haltijasielua on kutsuttu monilla nimityksillä kuten »hahmo», »haamu» tai »aave». Itäsuomalaiset ja Skandinavian metsäsuomalaiset ovat puhuneet »emuusta», jolla viitataan suvun kantavanhempaan. On puhuttu myös ihmisen »luonnosta». Lapsi sai haltijasielunsa nimenannon tai hampaiden puhkeamisen aikaan. Haltija saattoi ilmestyä ihmisen tai eläimen hahmossa, mutta se voitiin käsittää myös ihmisen persoonattomana onnena tai osana.

Haltijasielu ylläpiti ihmisen hyvinvointia. Haltijan kadottaminen tai poistuminen sairastutti ihmisen. Tällainen haltijan menetys saattoi olla esimerkiksi seurausta traumaattisesta tapahtumasta. Kansanrunoissa kuvaillaan, miten ihmisen onni oli jäänyt ojaan tai vaipunut lumihankeen. Menetyksestä oli seurauksena onneton elämä, köyhtyminen ja raihnaisuus. Inkeriläinen loitsu neuvookin parannettua sairasta: »Pidä luontois luonais, onneis olallais, haltijais harteillais!»

Vahvaluontoisella ihmisellä uskottiin olevan voimakas haltija, joka antoi hänelle lykkyä ja kykyä saattaa päämääränsä onnistuneesti loppuun asti. Jos ihmisellä oli liian heikko luonto, sitä saattoi karaista loitsuilla ja taioilla. Varsinkin tietäjät käyttivät erilaisia nostatusloitsuja, joilla he karaisivat luontonsa ennen sairaan parantamista.

Ihmisen kaksoisolentona näyttäytyvä haltijaa tunnettiin »etiäisenä». Ihmisen voitiin esimerkiksi nähdä tai kuulla saapuvan paikalle ennen kuin hän tosiasiassa ennätti sinne. Jotakin tiettyä ihmistä muistuttavan haamun näkeminen saattoi olla myös enne hänen kuolemastaan. Etiäisuskomuksia esiintyy erityisen paljon saamelaisessa kulttuurissa.

 

Lähteet

Matti Sarmela, Suomen Perinneatlas
Risto Pulkkinen, Suomalainen kansanusko
Pentikäinen et al., Lumen ja valon kansa
Uno Harva, Suomalaisten muinaisusko
Ilmar Talve, Suomen kansankulttuuri

Samankaltaisia artikkeleita