Helmikuu

Helmikuun nimi tulee jäähelmistä, joita näkyy puun oksilla suojasään jälkeisillä pakkasilla. Lounais-Suomessa on sanottu, että »mettä on jäähelmes». Itä-Suomessa metsä on »tilkassa» ja lännempänä »pyynsilmällä» tai »vesihilkalla». Sään tarkkailu oli tärkeää, sillä sydäntalven ensimmäisestä suojasta laskettiin 200 päivää rukiin tuleentumiseen.

Helmikuu on jälkimmäinen sydäntalven kuukausista eli »pikkutammi». Itä-Suomessa sitä on kutsuttu kaimaloksi eli kaimalkuuksi. Nimi tulee siitä, että pikkutammi on tammikuun pieni kaima eli kaimalo.

Helmikuuta pidettiin isoveljeään pahantahtoisempana. Se ei kuitenkaan onnistunut olemaan niin kylmä kuin tammikuu vaikka olisi halunnut. »Kun toisella silmällä kiristää, niin toinen silmä vettä kaataa», helmikuu valittelee.

Kylmää helmikuussa kuitenkin useimmiten riittää. Talvi on kylmimmillään Etelä-Suomessa helmikuun alkupäivinä ja Pohjois-Suomessa tammikuun lopulla. Helmikuu on myös pyryinen, mikä näkyy sanonnoissa kuten »helmikuu kinosten käärittäjä». Helmikuun pitkiä suojia ei otettu vastaan hyvällä, sillä ne ennustivat pitkää ja kylmää kevättä. Helmikuun helpot päivät maksettaisiin maaliskuulla.

Sydänkuun loppupuolella seurattiin monia muitakin kevään etenemistä enteileviä merkkejä. Jos ruukkukasvit alkoivat kasvaa jo helmikuussa, odotettiin varhaista kevättä. Samoin tehtiin, jos kissan kiima osui helmikuun alkupäiville. Sumuisten ja kuuraisten helmikuun aamujen uskottiin vuorostaan ennustavan elokuista hallaa.

Ihmisille helmikuu oli varhaisemman sydäntalven tapaan rakennuspuiden hakkuukautta ja kalanpyydysten kudonta-aikaa. Sanottiin, että pyydykset piti viedä järveen helmikuun uudenkuuden aikana. Selkäviikkojen juhlaton kausi jatkuu helmikuussa. Kuun loppupuolella häämöttää kuitenkin jo Talvi-Matti, jota on kutsuttu ensimmäiseksi kevätpäiväksi.