Kekri

Kekri

Kuva: Taivaannaulan Varsinais-Suomen kekri Tammirinteen torpalla 2017.

Kekri on ollut vuoden suurin juhla: satovuoden viimeinen ja uuden vuoden ensimmäinen päivä. Peltotyöt oli saatu päätökseen ja karja talvisuojaan. Oli aika nauttia sadonkorjuun antimista, varmistaa tulevan vuoden onni ja hedelmällisyys sekä muistaa vainajahenkiä. Monet kekrin tavat ovat sittemmin siirtyneet kansanomaisesta kekristä kristilliseen jouluun sekä muihin syksyn ja sadonkorjuun juhliin, esimerkiksi Mikkelinpäivään.

Kekrin kalendaarinen sijainti on vaihdellut syyskesästä myöhäissyksyyn. Jopa saman pitäjän eri taloissa vietettiin kekriä eri aikoina. Kenen työt joutuivat ennen muita, se talo vietti kekriä muita ennen. Myöhemmin kekrin vietto vakiintui marraskuun 1. päivään. Kekrin nimi (myös muodossa köyri, köyry, keyri ja keuri) juontaa pyörää ja kiertoa tarkoittavasta kantasuomalais-ugrilaisesta sanasta *kekraj.

Kekrinä viettoon kuuluivat taiat, joilla varmistettiin sato-onni ja huolehdittiin karjan, lampaiden ja hevosten menestyksestä. Keskeinen osa kekriä on ollut lammasuhri, koska lihaa saatiin harvoin. Lammas uhrattiin yöllä eläinten suojelijoille ja sen luut vietiin esimerkiksi lammaskarsinaan onnen säilyttämiseksi. Eläimille annettiin parasta ruokaa ja isäntä kävi ruokkimassa hevosensa henkilökohtaisesti.

Kekrinä pyrittiin tekemään kaikki työt mahdollisimman aikaisin. Talon väen piti muun muassa nousta varhain pirttiä lämmittämään, mikä ennusti virkeää tulevaa vuotta. Viimeisenä herännyttä kutsuttiin »köyriksi». Aamulla valmistettiin rieskaleipää, lihaa, kalaa, viiliä, maitoa ja talkkunaa. Myöhemmin tehtiin paisti perunoista, lihasta ja makkarasta. Päivän mittaan maisteltiin viinaa ja kekriä varten pantua olutta. Kaikkia juhlaruokia vietiin ensin haltijoille riiheen, uhripuulle tai uhrikivelle.

Kekrinä ruokaa piti tarjota kaikille syöjille, keitä vain olivat, tuttuja tai tuntemattomia. Paikoittain taas kekri on ollut puhtaasti perheen ja suvun sisäinen juhla, johon vain perhe ja talon asukkaat saivat ottaa osaa. Anteliaisuus toi talolle hyvää onnea. Ruokaa piti syödä yhdeksän kertaa, eikä sitä saanut korjata pois pöydiltä. Isännän piti humaltua päivän mittaan, jotta vilja kasvaisi hyvin. Toisaalta kylväjä, joka toimitti talon kylvöt, ei saanut olla päissään, muuten sato meni pilalle.

Kekrinä lapset myös liikkuivat talosta toiseen naamioituina »köyrimörköinä». Hieman pelottavampi versio olivat »köyripukit», joiden asuna oli nurinpäin käännetty turkki. Vierailijat vaativat kestitystä. Jos sitä ei saanut, rupesivat he särkemään uunia. Yleensä sopuun kuitenkin päästiin ja kekrivieraat esittivät leikkejä ja tansseja.

Vainajien henkien uskottiin myös vierailevan kekrinä. Hengille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden, vastojen, saippuoiden ja pyyheliinojen kanssa. Kun henget olivat kylpeneet, talonväki meni saunomaan ja jätti tupaan katetun ruokapöydän odottamaan henkiä, että he saivat »rauhassa ravita».

Kirjoittaja: Anssi Alhonen.