Pääsiäinen on vanhan kansan kevätpyhä, jonka tavat kristillisessä perinteessä liittyvät paaston päättymiseen ja Kristuksen ylösnousemukseen. Monet meikäläiset pääsiäisen tavat ovat kuitenkin saaneet merkityksensä suomalaisesta luonnosta, itämerensuomalaisesta mytologiasta, elinkeinojen turvaamisesta ja esikristillisistä kevään pyhistä.
Vanhan kansan pääsiäistä voidaankin tarkastella tästä näkökulmasta paitsi paaston loppumisen, myös talven päättymisen ja kevään saapumisen juhlana. Keskikevät on ollut talvesta pääsemisen ja luonnon elinvoiman itämisen aikaa. Pääsiäisen tavoilla ja teoilla on kylvetty siemenet tulevan kesän onnelle ja terveydelle.
Pääsiäisen ajankohdasta päätettiin jo Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Tuolloin tehtiin poliittinen päätös, että pääsiäispäivää vietetään itämaisen kalenterin pohjalta kevätpäiväntasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina. Päätöksen nojalla pääsiäispäivä on aikaisintaan 22. maaliskuuta ja viimeistään 25. huhtikuuta.
Vanhan kansan luonnonuskoisiin kevätpyhän viettämisen tapoihin kuuluivat virpominen onnea tuovilla oksilla, kodin siivoaminen, keinuminen ja sato-onnea tuovien valkeiden polttaminen. Pääsiäispyhinä on myös tanssittu ja leikitty sekä tervehditty aamuaurinkoa.
Linnunumunat merkitsivät elämän jatkumista
Linnunmunat ovat perinteisesti kuuluneet suomalaiseen kevääseen. Villien metsä- ja vesilintujen munat olivat vanhalle kansalle kaivattu kevätkesän ruoanlisä. Munimiskauden katsottiin alkavan pääsiäisestä, jolloin kertoman mukaan varis ja harakka tekevät ensimmäisen munansa oli sitten kylmä tai lämmin.
Pääsiäisenä keitettiin munia talon väelle. Niitä annettiin myös palkaksi virpojille. Muna on merkki luonnon elinvoimasta, joka pitää itsessään uuden elämän mahdollisuuden. Pääsiäisenä munat kuvastavat sekä heräävää luontoa että ihmisten mahdollisuutta vaikuttaa teoillaan tulevaan. Uskottiin, että pääsiäisenä tehdyt tai tekemättä jätetyt asiat vaikuttivat ihmisen, hänen läheistensä ja kotinsa hyvinvointiin.
Itämerensuomalaiset kansat ovat myös pitkään värjänneet munia keväisin. Muun muassa vatjalaiset värjäävät pääsiäisenä linnunmunia elämänvoimaa kuvaavalla punaisella värillä. Myös virolaiseen kansankulttuurin pääsiäiseen on kuulunut munien värjääminen sekä monenlaiset muniin liittyvät tavat ja uskomukset.
Virvon, varvon
Palmusunnuntaina eli virposunnuntaina on aamusella virvottu perheenjäseniä ja läheisiä. Virpomisen ja siihen kuuluvien loitsujen kautta heille toivoteltiin voimaa ja terveyttä. Tapa on kuulunut jo varhaiskristilliseen aikaan, mistä todistaa virpoa-sanan palautuminen muinaisvenäjään.
Virposunnuntaita vietettiin viikko ennen pääsiäistä. Virpominen levisi sotien jälkeen Karjalasta ja Savosta yleissuomalaiseksi tavaksi. Monen muun muinaisen tavan tapaan virpominenkin elää nykyaikana lastenkulttuurina.
Virossa pajunoksia on usein käytetty virpomiseen palmusunnuntain aamuna. Etelä-Virossa päivän nimi oli urbepäev, urpu- tai norkkopäivä. Nukkuvia perheenjäseniä ja naapureita heräteltiin lyömällä heitä pajunoksilla.
Lapsilla oli jo entisaikaan tapana valmistella virpovitsoja jo viikkokausia ennen pääsiäistä. Pajunvitsat koristeltiin kauniilla tilkuilla ja leikatuilla papereilla. Lapset virpovat kumminsa, sitten muut väet ja naapurit. Tunnetaan varsin pitkiäkin virpomisrunoja, joilla varmistettiin virvottavalle onnea tulevalle vuodelle.
»Virvon varvon vitsasella,
kosken kevätpajusella,
terveyttä toivottelen,
siunausta siivittelen,
onnea oksalla tällä.»
Joskus virpojana oli talon isäntä tai muu kunnioitettu henkilö ja virvottiin talon emäntä ja tyttäret. Tyttärille toivottiin virpoessa tulevaisuutta ison talon emäntinä. Virpoja sai viikon päästä palkkioksi pikkuleivän tai kananmunan. Virpopalkkana on lapsille annettu myös rahaa ja makeisia.
Virpa jäi taloon ja emäntä virpoi sillä lehmänsä ja lampaansa. Onnea tuovat vitsat pistettiin läävän kattoon, kunnes ne annettiin paimenpojille käteen, kun lehmät ja lampaat ensikertaa laskettiin laitumelle. Joskus oksia säilytettiin myös tuvan ikkunan päällä raossa laitumille laskuun saakka.
Karjalan kannaksella virvottiin virpolauantaina, pohjoisempana Karjalassa sekä Savossa virposunnuntaina. Länsi-Suomessa lapset ovat koonneet »palmuja» eli »pajunkissoja». Savossa on haettu metsästä lehdettömiä raudaskoivun oksia ja pantu ne vesiasiaan. Oksista luettiin kevään enteitä: kuinka monen päivän perästä vihertävät, niin monen viikon kuluttua puut ovat hiirenkorvalla.
Varhaiskeväisellä oksien rituaalikäytöllä on syvät historialliset juurensa niin kristillisessä kuin luonnonuskoisessakin perinteessä. Kristillinen traditio yhdistää keväiset oksat palmusunnuntain tapoihin. Sieltä tapa on levinnyt muihin kristillisiin maihin. Maissa, joissa palmuja ei kasva, on käytetty muunlaisia oksia.
Toisesta näkökulmasta vihannat oksat liittävät ihmisen myös yhteen luonnon vuodenkierron kanssa. Oksa on ollut todiste kosmoksen uudelleenluomisesta, se on ollut merkki siitä, että talven voimat on voitettu ja kevät on palaamassa takaisin.
Vastaavia riittejä tunnetaan maailmalta. Niissä joukko lapsia tai nuoria kulkee näyttämässä kevään ihmettä: ensimmäistä vihantaa oksaa. Suomessakin se, ketä kosketettiin pajunoksilla, sai osansa siitä samasta uudistavasta ja hedelmällisestä elinvoimasta, joka huokui pajunkissoja täynnä olevista oksista. Koko yhteisön uskonnollinen riitti on sittemmin jäänyt elämään osana lasten leikkejä ja loruja.
Kiirastorstaina puhdistettiin piha ja koti
Muutaman päivän perästä vietettiin puhdistavaa kiirastorstaita. Kiirastorstaina karkotettiin pihamailta »kiira». Pihamaan puhdistuksessa käytettiin tulta, katajaa, tervaa ja kiliseviä lehmänkelloja, joiden avulla »pahat henget pakenivat seudulta». Menojen tarkoituksena sanottiin myös joskus olevan vaarallisten käärmeiden karkotus pihapiiristä.
Hankasalmella kerrotaan, että isäntä raahasi perässään palavaa tervatuokkosta pihan ympäri kahdesti myötä- ja kerran vastapäivään. Toinen mies kulki perässä ja löi leppäisellä vitsalla tuohista koko ajan huudellen »Kits kiira metsään, tulta suuhun, savua sieraimiin, seipäällä selkään, lapiolla lautaselle». Pihamaata kierrettiin aina kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään.
Pihapiiriä puhdistettiin myös rautaesineillä. Taloa saattoi kiertää isäntä kirveen kanssa tai emäntä yllään kaikki talon rautaesineet: keritsimet, hiilipihdit, sirpit, puukot ja pärepihdit. Pohjois-Savossa kiiraa karkotettaessa tavallista, että juostiin talon tai navetan ympäri lehmänkello kaulassa. Kyseessä oli siis kodin puhdistaminen äänen, tulen, raudan, tervan ja muiden suojaavien elementtien avulla.
Kiirastorstain tapoja on tulkittu kansanomaiseksi muodoksi katolilaisesta synneistä puhdistautumisrituaalista. Kansan keskuudessa se on ollut yleinen puhdistamispäivä. Karjalaiset ja hämäläiset tekivät kiirastorstaina suursiivouksen, jossa joka nurkka pestiin ja siistittiin. Samaten risaiset ja likaiset vaatteet poistettiin käytöstä. Päivää pidettiin myös vuoden otollisimpana päivänä parran, tukan ja kynsien leikkaamiseen sekä polttopäreiden kaatamiseen.
Mitä kiirastorstai sitten merkitsi kansalle? Tavoista päätellen voidaan esittää, että ihmiset ovat mieltäneet päivän enemmän yleisen puhdistautumisen kuin kristinuskon synneistä vapautumisen hetkeksi. Slaavilaisilta ja balttialaisilta kansoilta tunnetaan keväisiä tapoja, joissa vanhasta talvesta puhdistaudutaan karkottamalla tai polttamalla talvea symboloivat voimat. Samantapaista ajattelua on ehkä mahdollista nähdä myös kiirastorstain karkotuksissa.
Pohjanmaan pääsiäisvalkeat
Muinaissuomalaiset tiesivät tulen puhdistavaksi ja suojelevaksi voimaksi, maailman »alkuaineeksi», joka pelottaa pahoja voimia. Ennen kaikkea pahat voimat pelkäsivät väkevältä tuoksuvaa tervaista ja katajaista savua. Toisaalta tuli myös kutsuu hyväntahtoisia henkiä puoleensa ja tuo onnea.
Suomessa on joillakin alueilla poltettu pääsiäisenä viljelysmailla kokkoja, joiden ympärillä leikittiin ja pidettiin hauskaa. Lankalauantain iltana roihusivat onnea tuovat valkeat erityisesti Pohjanmaalla. Entisaikoina pitkin lakeutta leimahti lukemattomia »pääsiäisvalakioota», jotka lennättivät kipunoita yötaivaan pimeisiin korkeuksiin. Väki kokoontui valkeiden äärelle leikkimään ja ilakoimaan.
Länsi-Suomessa tulilla myös karkotettiin pääsiäisyönä liikkuvia pääsiäisrulleja, eli pääsiäisämmiä eli noitia. Kulkijat yrittivät vahingoittaa naapurin karjaonnea ja varastaa sitä itselleen. Noitia karkotettiin valkeiden lisäksi erilaisilla kuvioilla, metalliesineillä, suolalla ja loitsuilla.
Trullit edustavat Länsi-Suomeen keskiajalla rantautunutta keskieurooppalaista magiaperinnettä. Vaikka tulilla myöhemmin karkotettiin pahantahtoisia voimia, mutta on viitteitä siitä, että niiden alkuperäinen tarkoitus oli hyvän sato- ja karjaonnen varmistaminen. Pääsiäisvalkeita poltettiin pelloilla ja niissä piti polttaa olkia ja karjan kaluamien lehdesten varpuja. Seuraavana saatettiin jopa mennä pellolle tyhjän vakan kanssa ja ikään kuin kylvää siemeniä maahan.
Variksen vettä ja raudan väkeä
Pääsiäisenä tehtiin myös taikoja, joilla varmistettiin, että teräaseet eivät aiheuta vammoja vuoden aikana.
Erään tavan mukaan itseään pystyi suojelemaan kirveen viilloilta toimimalla seuraavasti. Pääsiäistä edeltävä yö nukuttiin kirves »pään pohjissa». Seuraavana aamuna noustessa kirvestä kierrettiin pään, keskiruumiin ja jalkojen ympäri. Kukin paikka kierrettiin kolmasti, kaksi kertaa myötä- ja kerran vastapäivään. Sen jälkeen terää kolmasti nuolaistiin.
Toisen tavan mukaan kirves pidettiin yöllä sängyn alla. Sieltä se sitten otettiin esille aamulla sängystä noustessa ja ensimmäisen askel astuttiin kirveen lappeen päälle. Silloin ei kirves sinä vuonna purrut.
Pääsiäisenä vahvistettiin myös jalkapohjia tulevan kesän varalle. Tämä oli tarpeen, sillä entisaikaan kuljettiin kesällä paljon avojaloin. Jalkapohjia vahvistettiin juoksemalla aamuvarhaisella avojaloin lastukolla tai sivelemällä jalkapohjia kirveellä tai muulla teräaseella. Tämä teki jalkapohjat haavoittumattomiksi. Sen sijaan paljain jaloin ei saanut pääsiäisenä astua lattialle tai maalle.
Nuorilla tytöillä oli pääsiäisaamuna erikoinen tapa. Tytöt noutivat purosta vettä erittäin varhain ennen variksen raakkumista. Sanottiin, että näin huijattiin varista ja saatiin »variksen vettä».
Tytöt pesivät vedellä kasvonsa. Siitä sai virkeyden ja terveyden koko vuodeksi sekä kauniin vaalean hipiän kesäksi. Samanlaisia tapoja on liittynyt myös juhannukseen.
Pääsiäisaamuna aurinko tanssii
Laajalle levinneen uskomuksen mukaan aurinko tanssii noustessaan pääsiäisaamuna. Sanottiin että aurinko tanssii, ilakoitsee, hyppii, leikittelee, keikkuu, lipattaa tai riemuitsee. Tätä pidettiin hyvänä merkkinä meneillään olevalle vuodelle.
Pääsiäisaamuna kiivettiin korkeille paikoille seuraamaan auringon aamuista tanssia, joka saattoi ihmiset osallisiksi auringon voimasta. Taustalla on uskomus siitä, että joka nousee varhain ja näkee auringonnousun, saa osan sen voimasta.
Auringon liikkeistä luettiin ennusmerkkejä. Se tiesi hyvää vuotta, jos pääsiäisaurinko nousee kirkkaalta taivaalta. Silloin ei ole huolta halloista, kasvit menestyvät ja tulee hyvä marjasato. Himmeä pilvinen aamu tietää sateista vuotta. Pilvien läpi nouseva aurinko sekavaa vuotta.
Hakotarhoissa kiikuttiin
Pääsiäisenä on ollut tapana keinua. Pääsiäispäivänä nuoret rakensivat hakotarhoiksi kutsuttuja keinupaikkoja. Jokainen koetti kilvan saada keinun pihamaalle, sillä se tiesi onnea talolle, jos siellä nähtiin ensiksi pääsiäiskeinu.
Illemmalla nuoret kokoontuivat hakotarhoihin tanssimaan ja leikkimään. Useimmiten korkeille paikoille rakennetuissa pääsiäiskeinuissa otettiin hurjia vauhteja ja nautittiin keväisestä ilmasta. Keinuissa sai niin hurjat vauhdit, että niihin eivät herkkämielisemmät uskaltaneet mennä ollenkaan.
Keinumista sanottiin myös kiikkumiseksi. Kiikkua piti kovasti, sillä siitä riippui talon onni ja hyvinvointi koko vuodeksi. Keinumisen uskottiin myös tuovan hyvää terveyttä. Virossa sairaita on jopa parannettu keinuttamalla heitä. Hakotarhoissa leikittiin myös kevään ensimmäiset ulkoleikit, kisailtiin ja tanssittiin pitkälle kevätyöhön.
Muita pääsiäistapoja
Pääsiäisaamulla noustiin varhain ja soitettiin kelloja ennen kuin ehdittiin syödä mitään. Se, joka ensimmäisenä nousi ylös ja ennätti soittaa kelloa, oli koko vuoden talon onnekkain. Aamulla soitettiin myös lehmän ja lampaan kelloja tai paimentorvea. Tämä varmisti karjaonnen. Karjalle laitettiin myös kello »pääsiäisenä kaulaan ja kekrinä naulaan».
Uskottiin myös, että minkä eläimen ensimmäisenä pääsiäisaamuna näki, sen sielulliset ominaisuudet sai itselleen koko vuodeksi. Esimerkiksi kauniin lintusen näkeminen toi liukasliikkeisyyttä, hyvää tuulta ja naimaonnea. Hevonen teki voimakkaaksi, kissa laiskaksi ja viluisaksi.
Pääsiäisruokien suhteen pöydän antimet olivat tähän aikaan vuodessa vähissä, eikä luonto ollut vielä ennättänyt antaa uuttakaan. Perinteisiä pääsiäisruokia olivat muun muassa munamaito, uunijuustot ja vasikkapaistit. Lisäksi tietenkin jo hyvin varhain on syöty mämmiä. Nykyisin mämmiä pidetään omaleimaisena suomalaisena pääsiäisruokana, sitä ei ulkomailla juuri tapaa.
Karjalassa pääsiäisen jälkeen vietettiin vainajan muistopäivää eli kuolleiden pääsiäistä. Pääsiäisen jälkeisenä toisena tiistaina käydään kalmistossa. Haudoille viedään vainajien mieliruokia ja paikalla lauletaan itkuvirsiä. Osa näistä ruuista jätetään sukulaisten hautakummuille. Loput, mitä jää, annetaan köyhille ja hautausmaan linnuille.