Kuvassa Jussi Huovinen, Suomen viimeinen runonlaulaja, joka on oppinut laulutaitonsa suullisena perimätietona. Vanhojen laulujen opettajina ovat toimineet oma isä ja äiti. Hanneriina Moisseisen ohjaama Laulu-elokuva (2014) kertoo Huovisesta. Kuva: Selma Vilhunen.

»Omat on suomani sanaset
Omat tieltä tempomani
Heinänpäistä hieromani
Kanarvoista katkomani
Näit ennen isoni lauloi
Kirvesvartta vuollessansa
Näitä äitini opetti
Viätessänsä värttinätä
Minun lasna lattialla
Iessä polven kieriessä»

Alkusointuinen, nelipolviseen trokeeseen perustuva kalevalamitta on vepsäläisiä lukuun ottamatta ominaista koko itämerensuomalaisen alueen kansanrunostolle. Mitalla on pitkä historia, sen esimuotoja lienee ollut olemassa jo yli 2600 vuotta sitten.

Kalevalamittaa ei hyödynnetty ainoastaan myytillisissä kansanrunoissa vaan siihen valettiin kaikki laulut, loitsut ja suuri osa sananlaskuista. Kalevalamittaa käytettiin niin sankarirunoissa, lyyrisissä lauluissa, häälauluissa ja paimenlauluissa kuin kehtolauluissa ja pilkkarunoissakin. Kalevalamittaa pidetäänkin maailman monikäyttöisimpänä tunnettuna runokielenä.

Loitsut useimmiten lausuttiin eli »luettiin» mutta muutoin kansanruno on laulettua runoutta. Runomitan lisäksi oman osansa kokemukseen antoivat laulajan persoona ja ääni sekä esitystilanne. Runoja laulettiin eri sävelmillä ja monin eri tavoin: yksinlauluna askareiden lomassa, kaksinlauluna, kuorossa juhlissa esilaulajan kanssa.

Lännessä vanha runomitta alkoi väistyä uusien vaikutteiden tieltä 1600-luvulta alkaen. Myyttirunot katosivat ja useimmat muutkin runot kutistuivat rippeiksi. Savossa ja Pohjois-Suomessa myyttirunouden jäänteet säilyivät 1900-luvulle asti syrjäseuduilla harvojen perinteentaitajien ja tietäjien muistissa. Pisimpään ja rikkaimpana vanhamittainen runous säilyi kuitenkin Karjalassa.

Sitkeimmin kalevalamitta eli tietäjien loitsuissa. Loitsu on ollut runomittaista kieltä, pyhää ilmaisua, joka on pitänyt esittää vanhakantaisessa muodossa. Myös uudemmat loitsut noudattivat samaa runomittaa kuin ikivanhat myyttiset runot. Vasta 1800-luvulle tultaessa loitsujen laatijat eivät enää aina hallinneet vanhaa mittaa.