Taivaannaulan toiminta henkisten perinteiden jatkajana ja säilyttäjänä kiinnostaa myös Suomen rajojen ulkopuolella. Taivaanaulan puheenjohtaja Mikko Solja antoi äskettäin aiheesta haastattelun venäläiselle Nezavisimaya Gazeta -lehdelle. Nezavisimaya Gazeta on yksi Venäjän suurista sanomalehdistä, joka keskittyy ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja kulttuurisiin kysymyksiin. Julkaisemme haastattelun nyt kokonaisuudessaan käännettynä.

Tahdon ja sisun voitto

Kuinka Suomessa säilytetään ja ennallistetaan esikristillistä perinnettä

Pavel Skryl’nikov

Kuten muillakin pohjoisen Euroopan alueilla, myös Suomessa on kotoperäinen esikristillinen kulttuuriperintö. NGR:n toimittaja Pavel Skryl’nikov haastatteli näiden perinteiden säilymisestä ja ennallistamisesta Suomen valtion rakentamisvuosina Mikko Soljaa, kansanuskoa ja kansanperinteitä edistävän ja jatkavan Taivaannaula-yhdistyksen puheenjohtajaa.

NGR: Millä tavoin esikristillisten uskomusperinteiden elvytys Suomessa eteni?

MS: Elvytysprosessin juuret löytyvät 1800-luvulta, jolloin Elias Lönnrot kulki pitkin poikin Suomea ja Karjalaa etsimässä mytologisia aineksia ikivanhoista runolauluista. Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä ei kuitenkaan ollut merkkejä vanhojen uskomusperinteiden elpymisestä – ihmisten mielessä oli kansakunnan luominen, ja perinteemme alkoivat kuolla jopa syvällä maaseudulla. Voinemme todeta, että sen jälkeen kun vaihtoehtoiset hengellisyyden muodot saivat osakseen huomiota aluksi 1970-luvulla, kiinnostus kansanuskoon heräsi toden teolla vasta 1990-luvulla, jolloin syntyivät ensimmäiset merkittävät uuspakanayhteisöt. Niistä wiccat (noituus – «NGR») olivat tunnetuimpia. Kotoperäistä kansanuskoamme edistävää yhdistystä yritettiin luoda 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkuvuosina, mutta silloiset harvat yhteisöt jäivät lyhytikäisiksi. Varsinaisen alkusysäyksen antoivat internetpalstoilla 2000-luvun alussa käydyt keskustelut, joista yksi lopulta johti Taivaannaula ry:n perustamiseen vuonna 2007. Akateemisia julkaisuja kansanuskosta oli ollut saatavilla jo vuosikymmenten ajan, mutta yleinen kiinnostus asiaa kohtaan alkoi kasvaa varsinaisesti vasta, kun Taivaannaula aloitti kansanperinneaiheisten kirjoitusten säännöllisen julkaisutoiminnan Facebookissa. Vuonna 2010 sivullamme oli kenties 200-300 seuraajaa, nyt heitä on yli 33 000. Perinteiden elvytys on siis käytännössä vasta alkanut. On hienoa nähdä, että perinteemme kiinnostavat yhä monia, vaikka elämme nykyään täysin toisenlaisessa maailmassa. Yhdistyksemme mielestä termi ”rekonstruktio” voi olla jokseenkin harhaanjohtava: Suomessa monet perinteet, kuten saunaperinteet, keskikesän juhla ja jotkin vanhat uskomukset ovat yhä voimissaan. Niinpä ainakin osa perinteidemme kirjosta on säilynyt tähän päivään asti, toisin kuin monilla muilla kansoilla. Me emme itse asiassa vain tutki ja tuo nykyaikaan perinteitä, vaan myös jatkamme tapoja ja uskomuksia, jotka eivät missään vaiheessa ole täysin ehtineet kadota.

NGR: Mitkä historian tapahtumat ovat muokanneet modernia suomalaista identiteettiä, ja mikä osa kansanuskomuksilla siinä nykyään on?

MS: Kuten jokavuotisista itsenäisyyspäivän suurista juhlatilaisuuksista voi havaita, nykyajan suomalaisten identiteettiä ovat muokanneet sodat ja pyrkimys nousta moderniksi kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Suomalaisten mentaliteettia (mikäli moista termiä voi käyttää) luonnehtivat klassisesti piirteet, jotka näyttäytyvät ulospäin usein eriskummallisina: vaatimattomuus, hiljaisuuden ja henkilökohtaisen tilan kunnioitus, mielenlujuus ja periksiantamattomuus (suomeksi “sisu”). Sen juuret ovat todennäköisesti kaukana vuosisatojen hämärissä, kun laajalla maantieteellisellä alueella vaativissa oloissa elävien yhteisöjen oli pakko elää eristyksissä. Hengissäselviytyminen riippui kirjaimellisesti yhteistyöstä, joten työteliäisyyttä pidettiin korkeassa arvossa ja vaikeneminen oli kultaa. Nykypäivänä elämme täysin toisenlaisessa Suomessa, joka on 60 vuodessa muuttunut omaleimaisten heimojen kansoittamasta maatalousyhteiskunnasta moderniksi ja kasvavissa määrin urbaaniksi hyvinvointivaltioksi. Mitä meillä samaan kansakuntaan kuuluvilla ihmisillä on toistemme kanssa yhteistä? Varmastikaan ei yhtä monia asioita kuin ennen. Suomalaiset ovat ylpeitä itsenäisyydestään, ja suurin huomio on annettu selviytymisen narratiiville Venäjästä itsenäistymisen jälkeisellä ajalla. Sota jätti useimmille meistä kollektiivisen trauman, joka määrittää identiteettiämme “selviytyjinä”, yhtenäisenä kansakuntana – mikä toki on varsin tuoretta perua. Sen muodostumisessa kansanuskomuksilla oli pieni, lähes näkymätön osuus. Kielemme kantaa yhä mukanaan monia ikiaikaisia uskomuksia ja ajattelumalleja, jotka nykyajan suomalaiset joko tiedostamattaan tunnistavat ja ymmärtävät tai eivät kiinnitä niihin huomiota. Uskon, että juurettomuutta ja eksymisen tunnetta nykymaailmassa voitaisiin lievittää, mikäli ihmiset palaisivat kansanuskon ja perinteisten elämäntapojen äärelle, eivätkä etsisi identiteettiään modernista kulutuskulttuurista.

NGR: Harva tietää suomalais-ugrilaisten kansojen uskomusperinteiden ja mytologioiden olemassaolosta nykypäivän Venäjällä, mutta kuten Taivaannaulan nettisivut osoittavat, yhdistyksellä on yhteyksiä Venäjän suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Millä tavoin heidän rakentamansa identiteetti eroaa suomalaisten identiteetistä?

MS: Luulen, että suurin merkittävä tekijä eroavaisuuksissa on perinteisen elämänmuodon säilyminen, joka näkyy yhä monissa suomalais-ugrilaisten kansojen kylissä Venäjällä. Suomalaisista on tullut taitavia mutta samalla myös riippuvaisia modernista yhteiskunnasta ja teknologiasta. Kehityksemme itsenäisenä, nykyaikaisena kansakuntana on suunnannut identiteettiämme yleiseurooppalaisempaan tai -länsimaiseen muotoon. Esimerkiksi marit eivät unohtaneet perinteitään ja harjoittivat salaa kansanuskoaan jopa kommunismin aikaan, joten heidän identiteettinsä rakentuu suuremmassa määrin jatkuvuudelle. Meidän lähihistoriamme on valitettavasti raskaan modernisaation historiaa. Suomalaisilla on “luonnonläheisen” kansan maine – jossakin määrin tämä on mielestäni totta, mutta nuoret sukupolvet näyttävät kadottaneet suuren osan ikiaikaisesta yhteydestämme luontoon.

NGR: Venäläisillä uuspakanoilla on usein nationalistisia näkemyksiä, jotka ovat merkittävä osa identiteettiä, jota he yrittävät rakentaa. Taivaannaula ei asemoi itseään uuspakanalliseksi liikkeeksi, mutta onko vastaavanlaista kehitystä ollut myös Suomessa? Miten kansanuskon elvyttäjät voivat erottautua radikaaleista ksenofobeista, joita usein kiinnostavat pakanalliset symbolit ja kansanuskomukset?

MS: Yhdistyksemme eroaa perustavanlaatuisesti kaikista muista tietämistäni Suomessa: emme pidä itseämme uuspakanoina, sillä painotamme kansanperinteemme jatkuvuutta. Pyrimme myös erottautumaan selkeästi uususkonnollisista liikkeistä. Lisäksi “uskonto” on näkemyksemme mukaan länsimainen käsite, jotakin arjesta irrallista, kun taas perinteiset uskomukset ovat erottamattomasti läsnä kaikessa, mitä teemme. Perinteissä keskeistä on hyvä elämä. Pyrimme “kultaiseen keskitiehen”, joten äärimmäiset tai tuhoavat ajatukset sulkeutuvat automaattisesti tämän määritelmän ulkopuolelle. Niihin sisältyy myös politiikka. Tiedän, että suomalaisen äärioikeiston parissa on ollut suurta kiinnostusta kansanuskon elvyttämiseen, joten mielestäni jokaisen toimijan, joka ei halua tulla yhdistetyksi heidän ideologiaansa, tulisi olla varuillaan. Päätimme jo vuosia sitten jättää kaikenlaisen poliittisen aktivismin yhdistyksemme toiminnan ulkopuolelle (paitsi pakottavissa tilanteissa, kun kysymys on esimerkiksi uhrilehdon tai muiden kiinteästi omaan kulttuuriperintöömme liittyvien asioiden suojelusta). Olemme julkisesti ilmaisseet, että emme siedä äärinationalismia emmekä rasismia. Jotkin äärioikeiston ylläpitämät verkkosivustot ovat aiemmin käyttäneet Taivaannaulan kirjoituksia lupaa kysymättä, ja suhtaudumme asiaan hyvin vakavasti. Pyrimme koko ajan siihen, että maineemme säilyy hyvänä, ja ettei kukaan voi käyttää yhdistystämme omien poliittisten päämääriensä ajamisen välikappaleena.

NGR: Itsenäisyytenne satavuotisjuhla on oivallinen hetki johtopäätöksille. Kuinka erilaisiksi suomalaiset ja venäläiset ovat sadan vuoden aikana muuttuneet? Kun kummassakin maassa pyritään tuomaan esivanhempien uskomusperinteet osaksi nykypäivää, kuinka erilaisia ovat prosessin tulokset?

MS: Molemmissa maissa on tapahtunut laajoja yhteiskunnallisia muutoksia. Uskon, että meillä on kansankulttuurin näkökulmasta paljon yhteistä, mutta muuten olemme erkaantuneet toisistamme. Suomessa kansanuskon uusi tuleminen on vasta alkanut, ja olen siitä vilpittömän mielissäni. Näen silti myös vaaran, että siitä muodostuu vain osa globaalia kulttuurista sekamelskaa: yksilön lähtökohdista valittu kulttuurinen elementti, joka mukautetaan osaksi modernia länsimaista kulutuskulttuuria, kuten urbaanien länsimaalaisten harjoittama ns. shamanismi. Siinä tapauksessa kansanuskolle tyypilliset opetukset ja ymmärrys maailmasta katoavat. Valitettavasti en tiedä paljoakaan siitä, mikä tilanne Venäjällä on, mutta luulen, että siellä vastaavanlainen elpyminen ei Suomen tapaan olisi individualismin sävyttämä. Aikoinaan ortodoksinen kirkko edesauttoi karjalaisten perinteiden säilymistä. En sano, etteikö kansanuskon ja perinteiden pitäisi kehittyä lainkaan – sen sijaan totean, että nykymaailmassa muutosvauhti on paljon nopeampi kuin koskaan aikaisemmin ja että sen tuloksia ei voi ennustaa. Kenties perinteet sellaisina kuin me ne tunnemme, eivät koskaan koe laajamittaista elpymistä Suomessa saati Venäjällä. Kenties ne nousevat suosioon jossakin toisessa muodossa. Vain muutos on pysyvää.