Tälle keväälle Tahmelan huvilalle suunniteltu, pyhiä paikkoja esittelevä valokuvanäyttely jouduttiin siirtämään tautitilanteen takia verkkoon. Näyttelyn kuviin voi tutustua tämän sivun kautta. Julkaisemme nyt näyttelyn suojelijan, vesilahtelaisen Harri ”KirkkoHarri” Henttisen ajatuksia pyhän kokemisesta. Huom! Näyttely on katsottavissa paikan päällä Tahmelan huvilalla 1.6.2020 alkaen juhannukseen asti.

Pyhän kokemisen kaipuu

Kyky ja tarve pyhän kokemiseen yhdistää meitä ihmisiä iästä, sukupuolesta, aikakaudesta, uskonnosta ja kulttuurista riippumatta. Pyhän kokemisen kaipuu on ikiaikaista, alkuperäistä, jopa primitiivistä meissä ihmisissä. Se määrittelee ihmisyyttä ja ihmisenä olemista. Se on jotakin, joka tekee ihmisestä, ei vain olevan vaan ennen kaikkea olemisestaan tietoisen ja lopulta itsetietoisen olennon.


Pyhä ja Hiisi


Pyhässä on kyse jostakin, joka on äärimmäisen arvokasta, mutta sen arvoa ja hyödyllisyyttä ei voi kuitenkaan määritellä millään mittareilla. Ainoa ”mittari” on oma henkilökohtainen kokemus tai yhteisön kokemus. Pyhää ei voi kokea toisen kautta, vaan pyhän kokemus on aina omakohtaista: minun kokemukseni tai meidän yhteinen kokemuksemme! Pyhä ei ole vallassamme tai hallittavissamme.

Alkuaan käsitteet hiisi ja pyhä tarkoittivat lähes yhtä ja samaa. Kansan piirissä hiisi oli esim. paikka, jolla oli aivan erityistä merkitystä (esim. kivi, puu, lähde, lehto, mäki tai vuori). Se merkitsi rajaa, joka erotti kaksi todellisuutta (esim. ulkoisen ja sisäisen, elämän ja kuoleman, inhimillisen ja jumalallisen, ”tuonilmaisen” tai ”tämänilmaisen” maailman) toisistaan. Pyhä ja hiisi olivat siis raja ihmisen (luonnollisen) ja jumalallisen (yliluonnollisen tai näkymättömän) välillä.

Esikristillisen aikakauden muuttuessa kristilliseksi (ensin katoliseksi ja sitten luterilaiseksi) aikakaudeksi hiisi ja pyhä erkaantuivat toisistaan ja hiisi jäi edustamaan jotakin kirkon näkökulmasta pakanallista, kastamatonta ja näin epäpyhää, jopa saastaista todellisuutta. Näin kansanomainen hiisi pyhänä paikkana painui pikkuhiljaa historian hämärään ja jäi merkitsemään jotakin aikansa elänyttä ja viralliseen uskonnon harjoitukseen kuulumatonta historiallista muinaismuistoa. Näin hämärtyi ja katkesi samalla yhteys suomalaisuuden vanhimpaan henkiseen perintöön. (ks. mm. fil.tri Veikko Anttosen artikkeli ”Mitä tutkimista pyhässä?”)

Ihminen rajalla

Menneisyyden sukupolvilla elämän mittasuhteet olivat selvillä: ihminen oli äärimmäisen pieni ja sellaisena osa ympärillä olevaa yhteisöänsä, ja todellisuus ihmisen ja yhteisön ympärillä oli äärimmäisen suuri. Nykyajan ongelmana on mittasuhteiden katoaminen. Minästä eli ihmisyksilöstä on tullut kaikkeuden keskus, jonka ympärillä kaiken pitäisi pyöriä. Ihmisen elämän tarkoitukseksi on muodostunut tarve hallita, osata, pystyä ja saada valmiiksi. Nykyihminen ei tiedä, mitä tehdä, aina lopulta keskeneräiseksi jäävän elämänsä kanssa. Aika ja ikuisuus koetaan yhteen sovittamattomiksi. Ihanteeksi on muodostunut elämä, jolle ei haluta myöntää minkäänlaisia rajoja eikä rajoituksia. Siksi syntymä ja kuolemakin on haluttu rajata pois elämän arjesta ja ihmisen kotipiiristä. Elämä tapahtuu useimmiten jossakin muualla kuin omassa kodissa ja siinä tutussa kyläyhteisössä. Näin ihmisen elämästä on tullut kuin taulu ilman kehyksiä. Silloin puhe Jumalasta, Pyhästä ja Ikuisesta eli rajoista koetaan tarpeettomana ja aikansa eläneenä. Ennen elämällä oli ympärillään ikuisuuden tai tuonpuoleisuuden luomat kehykset. Pyhä syntymä ja kuolema asettivat elämälle rajat, joita ei edes haluttu ylittää eikä kyseenalaistaa. Koko maailma oli oman kodin ja kyläyhteisön kokoinen ja näköinen.

Nykyajan pyhä

Vanhalla kansalla voidaan sanoa olleen kolme pyhää paikkaa: kirkko, sauna ja pyhät luonnonpaikat. Nykyihminen voi puhua puolestaan esim. arkisesta flow (virtaus) -kokemuksesta, jossa hän tuntee olevansa oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan ja vieläpä oikeiden ihmisten kanssa. Silloin elämä ja siihen sisältyvät tehtävät kantavat ja kannattelevat. Hän voi kokea jopa yllättävääkin imua ja sitoutumisen intensiteettiä siihen, mitä on tekemässä. Tai sitten voimme tavoitella jotakin, joka liittyy esim. nykyään suosittuun mindfulness-ideologiaan, jossa ihminen saa opetella läsnäolemisen ja itsensä hyväksymisen vaikeaa taitoa. Pyhää siis kaivataan nykyäänkin, vaikka sitä ei aina osata tunnistaakaan.

Pyhä hetki voi tulla eteen siis yllättäen tai sitä lähdetään tietoisesti tai tiedostamatta etsimään.. Silloin tajuan oivalluksenomaisesti olevani pieni osa tätä käsittämättömän suurta kaikkeutta ympärilläni. Voin kokea jonkin tilanteen tai asian koskettavaksi (pyhäksi), koska siinä on jotakin itseäni ja tavallista elämänmenoani suurempaa (esim. puu, luontokohde, maisema, kirkko tai jokin muu rakennus, taideteos, oma koti, elämäntilanne). Voin kokea, että esim. jokin talo on enemmän kuin rakennus – sillä on ”sielu” tai jokin muu syvällisempi merkitys tai viesti! Voin kokea tarkemmin määrittelemätöntä ”sielullista tai jopa henkistä” yhteyttä esim. ikivanhan puun kanssa sitä halatessani tai ihastellessani jotakin käsittämättömän kaunista maisemaa tai koskettavaa taideteosta. Uskonnollinen (hengellinen) ja syvä esteettinen (taiteen tai luonnon inspiroima) kokemus ovat kumpikin olemukseltaan syvästi pyhiä kokemuksia ja siis samasta ”pyhyyden lähteestä”. Pyhän kokeminen vaatii nöyryyttä, jolloin ihminen on ainoastaan vastaanottavana osapuolena ilman omia vaatimuksia tai suorituksia. Pyhässä on kyse salaisuudesta, joka on yhtä aikaa sekä pelottava että puoleensavetävä (Rudolf Otto). Pyhän kokemuksesta ei halua ”parantua” ja sitä ei voi unohtaa. Se jättää pysyvän jäljen ja loputtoman sielullisen ja hengellisen janon. Pyhän läsnäolon kokeminen on portti maahan, josta ei ole enää paluuta takaisin. Pyhän kokemisessa on kyse mm. haltioitumisesta, heräämisestä, valaistumisesta, oivaltamisesta, itsetietoisuuteen havahtumisesta ja johdatuksen, syvän tarkoituksen ja merkityksen kokemisesta ja löytämisestä kuluvassa hetkessä.


Pyhä ei ole siis menettänyt merkitystään, mutta nykyajan ihmiset ovat usein sokeita sille tai kulkevat huomaamattaan sen ohitse. Menneisyydessä pyhä ja arki olivat omalla luovuttamattomalla paikallaan tai salaperäisesti kietoutuneina toisiinsa. Nykyään ihminen on kadottanut käsityksen pyhän todellisesta merkityksestä. Silti kyky ja tarve pyhän kokemiseen ja kohtaamiseen on jäänyt jäljelle. On hienoa, että nyt tämän Hiisi-hankkeen myötä voidaan koota yhteen jo lähes unohtuneita pyhien paikkojen perinteitä sekä kartoittaa perimätiedon tuntemien paikkojen nykytilaa ja edistää niiden säilymistä ja yhteiskunnallista tunnettuutta. Kyse on myös kansanperinteen elvyttämisestä ja juurille palaamisesta. On hyvä tietää, mistä on tulossa, jotta voisi ymmärtää sen suunnan, jota kohti on elämässään lähtenyt kulkemaan. Pyhällä on paikkansa myös vuonna 2020.

”KirkkoHarri” Harri Henttinen, Vesilahti