Kun syksyllä ilmoittauduin mukaan Taivaannaulan puheenjohtajakilpaan, mielessäni oli kirkkaana ajatus pandemian jälkeisestä vuodesta. Tulisimme uudella kaudella kehittämään yhdistyksen toimintaa vailla ylimääräisiä huolia tai rajoituksia. Kuinkas kävikään. Uutena puheenjohtajana joudun toteamaan, että tartuntakartat hehkuvat taas punaisina ja uutiset ovat pelkkää omikronia. Kaikesta huolimatta yhdistyksen toimintaa viedään eteenpäin ja kehitetään tänäkin vuonna. 

Tässä perinteisessä puheenjohtajan joulutervehdyksessä haluaisin nostaa esiin toisenlaisen, suomalaista yhteiskuntaa tukahduttavan pandemian: yksinäisyyden. Yksinäisyydestä on puhuttu viime aikoina paljon. Usein sitä on käsitelty ikään kuin suuremman koronatarinan alalukuna. Onkin totta, että viimeisen parin vuoden aikana yksinäisyys on lisääntynyt ja pahentunut. Kulttuurisena ilmiönä siinä on kuitenkin kyse vuosikymmenten kierteestä.

SPR:n mukaan noin 400 000 ihmistä Suomessa kärsii yksinäisyydestä. Jos nämä ihmiset asuisivat samalla alueella, he muodostaisivat Suomen toiseksi suurimman kaupungin. Selvää on, että nyky-Suomessa ihmiset jätetään liian usein yksin. Puhun nimenomaan nyky-Suomesta, koska kyseessä ei ole mikään kulttuurimme ikiaikainen ominaispiirre. Yksinäisyyttä eivät selitä pimeä vuodenaika, suomalaisten oletettu vähäpuheisuus tai genetiikka. Tämä käy selväksi, kun perehtyy kansanperinteeseen ja entisajan rahvaan elämään. 

Savossa perheeseen saattoi kuulua vielä 1800-luvulla jopa 60 henkeä. Veljekset perheineen jäivät asumaan samaan kotiin, jossa asui myös kaukaisempia sukulaisia, setiä ja tätejä ja ottolapsia. Suurperheet tekivät työt yhdessä. Sanottiin, että työ on yksin kuin tervaa, joukolla kuin hunajaa. Länsi-Suomessa suurperheet hajosivat historiallisesti aikaisemmassa vaiheessa, mutta nykynäkökulmasta myös länsisuomalaiset perheet olivat suuria. Kotitalouteen kuului lisäksi vielä piikoja, renkejä ja muita palkollisia. 

Vielä muutama sukupolvi sitten useimpien ihmisten elämänlanka kutoutui vahvasti osaksi perheen, suvun, kylän ja koko pitäjän elämää. Perinteiselle elämänkierrolle onkin ollut ominaista sen yhteisöllisyys. Ihmisen elämän virstanpylväät – syntymä, nimenanto, avioituminen ja kuolema – ovat olleet yhteisön vahvistamisen hetkiä. Aineellinen ja henkinen kulttuuri on perustunut suvun ja maatalon elämän säilymiseen, kukoistamiseen ja jatkumiseen. Tämän elämäntavan voi kiteyttää sanoihin: minä olen, koska me olemme.

Yhteisöön kuulumisen tärkeys näkyy myös perinteisissä henkisissä käsityksissä. Karjalassa on puhuttu »manalaisista», jotka ovat pahoin eläneiden ihmisten sieluja. Manalaiset kulkevat tarinoiden mukaan öisin tekemässä katkerina pahoja tekojaan. Yksin jääminen on pahin rangaistus mitä sukuyhteisössä saattoi kuvitella. Manalaiset joutuvat olemaan aina liikkeessä, eikä heillä ole kotia. Tällainen sijaton sielu on ikuinen henkipatto, jolla ei ole yhteisöä, joka kannustaisi häntä moraaliseen toimintaan ja antaisi elämäniloa. Karkotetulla ei ole elämänvoimaa, ei onnea, ei kunniaa. Tämä kuvastaa ajatusta siitä, että sukulaisuus ja ihmisenä oleminen ovat pohjimmiltaan sama asia. Yhteisön ulkopuolelle jääminen on inhimillisyyden menettämistä. Kyse on erosta todella elämisen ja vain olemassa olemisen välillä.

Nykyään vallalla on moderni länsimainen malli, jossa asutaan näennäisen tiiviisti, mutta kuitenkin yksin omissa asunnoissa. Elämänpiiri on monella tapaa kaventunut. Perheet ovat pienentyneet, sukuyhteisöt haurastuneet. Kyläyhteisön tai vaikka työväenliikkeen kaltaiset yhteisölliset hankkeet eivät kosketa massoja samaan tapaan kuin vielä jokin aika sitten. Tarkoituksena ei ole sanoa, että entisaikaan kaikki oli paremmin, mutta selvää on, että muutos elämäntavassa on ollut valtava. Kyseessä on erikoinen kokeilu, sillä koskaan aikaisemmin missään kulttuurissa ei ole ollut näin paljon yksin eläviä ihmisiä. Koskaan aikaisemmin vallitsevana ihanteena ei ole ollut näin vahvasti ”vain omaa itseä varten eläminen”. Yhteiskuntamallin lopullisia seurauksia voidaan arvioida joskus tulevaisuudessa. Tämänhetkinen tilanne, jossa syntyvyys romahtaa ja mielenterveysongelmat kasvavat, tuntuu minusta kuitenkin viestivän, että ajamme kohti kulttuurista umpikujaa.

Nykyään sanotaan usein, että ihminen on laumaeläin. Ihmisen minuus rakentuu vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Edes ajattelumme ei ole erillistä muista ihmisistä – tarvitsemme sitä varten kieltä, jonka voimme oppia vain muilta ihmisiltä.  Oma yhteisö ja siinä nähdyksi tuleminen ei ole meille luksusta, vaan mielenterveyden peruskivi. Yksi hyvä osoitus laumaan kuulumisen suojaavasta vaikutuksesta on sotavuosilta. Historiantutkija Ville Kivimäki osoittaa Murtuneet mielet -teoksessa, miten rintamalla kovimpiin henkisiin vaikeuksiin joutuivat usein pienyhteisön ulkopuolelle jääneet, sijattomat sotilaat. Rintamatoveruus suojeli sotilaita psyyken murtumiselta. Tässä valossa onkin surkeaa, että niin monella elämänalueella, kuten vaikkapa kouluissa, on viime vuosina määrätietoisesti pyritty purkamaan oman luokan kaltaisia suojaavia rakenteita. Siis juuri niitä asioita, jotka auttavat ihmisiä hyvään ja tasapainoiseen elämään.

Taivaannaulassa yhteisöllisyys on aina ollut tärkeää. Viime ajat ovat vaikuttaneet siihen, että tapahtumia on valitettavasti jouduttu perumaan. Samaan aikaan olemme kuitenkin pyrkineet tuomaan mukaan uusia yhteisöllisyyttä vahvistavia tapoja. Nykyisin soitamme kaikille uusille jäsenille puheenjohtajan tervetulopuhelun, jos jäsen niin vain haluaa. Näin yhdistys saa “kasvot” ja äänen. Tapaamisia ja tapahtumia järjestetään mahdollisuuksien mukaan, niiden ohella kokoonnumme myös juttelemaan etänä. Pyrimme kannustamaan ja auttamaan perheitä sekä muita yhteisöjä jatkamaan perinteitä. Lisäksi toimimme tietenkin kaikkien kansanperinteistä ja kansanuskosta kiinnostuneiden omana yhteisönä.

Näissä tunnelmissa toivotan kaikille hyvää joulunaikaa!

Anssi Alhonen
Taivaannaulan hallituksen puheenjohtaja