Pelimanneja arvostettiin niin korkealle, että he pääsivät Kirvussa samaan kuvaan morsiamen ja häävieraiden kanssa vuonna 1924. Museovirasto, Creative Commons BY 4.0.
Vanhan kansan juhliin kuului olennaisena osana ammattikunta, jonka moni yhä nykyäänkin tuntee: pelimannit. Vaikka nykyisin heidät yhdistetään useimmiten kansanmusiikkiin, entisaikaan usein korvakuulolta soittamaan oppineet pelimannit (ruots. spelman) kutsuttiin tahdittamaan juhlamenoja niin häissä kuin hautajaisissa. Luonnollisesti myös nuoriso tanssi pelimannien tahtiin ensin kyläyhteisön, sittemmin suurempien tanssilavojen riennoissa. Pelimannimusiikki tunnetaan kaikissa Pohjoismaissa, joiden tapakulttuuri on ollut tanssimusiikin osalta varsin yhtenäistä.
Kansan musiikista kansanmusiikkiin
Kansanmusiikki on alun perin kuulomuistin varassa sukupolvelta toiselle siirtynyttä laajojen ihmisryhmien sävelilmaisua. Yhtenä elävän kansanmusiikin tuntomerkkinä voidaan pitää muuntelurikkautta, jossa sitovien mallien puuttuessa kansansävelmistä ja sanoista syntyy erilaisia variaatioita eli toisintoja. Pelkistetty, näennäisen yksinkertainen ilmaisun muoto ei suinkaan tarkoita ilmaisun köyhyyttä, vaan musiikin rakenteen ja käytön tilanne- ja kulttuurisidonnaisuutta. Rahvaan lauletusta, sävelalaltaan suhteellisen suppeasta yksiäänisestä musiikista kehittyi vähitellen soittimien ja uusien kulttuurivaikutteiden myötä erikoistuneiden pelimannien soitinmusiikki.
Ikivanhoja ja monessa mielessä yleismaailmallisia kansanmusiikin ilmentymiä ovat muun muassa työtä rytmittävä laulu tai rallatus, kutsuhuudot, loitsuperinteen sävelmät, hengellinen luenta ja resitointi sekä elämän taitekohtia säestävä seremoniallinen musiikki, esimerkiksi häämusiikki ja Karjalassa itkuvirret. Rikasta muuntelua ja improvisaatiota on esiintynyt lähinnä vain vakiintuneiden sävelmien ja rakenteiden sisällä. Vapaa improvisaatio on perinteisesti ollut suomalaisessa kansanmusiikissa harvinaista.
Pelimannimusiikki on perinteisesti soitinmusiikkia, jonka soitinvalikoima on alun perin ollut varsin niukka. Vanhimpaan arkaaiseen kerrostumaan kuuluivat ennen pelimannien aikakautta erilaiset paimenten käytössä olleet puhaltimet (torvet, sarvet, huilut ja yksinkertaiset kielisoittimet) sekä kansallissoittimemme, runonlaulajien käyttämä kantele. Jouhikko lienee vanhin germaaneilta maahamme omaksuttu uusi soitin, jolla alettiin ensimmäisenä säestää tansseja. Perinteisin ja laajimmalle levinnyt pelimannien soitin on silti viulu, josta on mainintoja jo 1600-luvun tuomiokirjoissa. Varsinkin 1700- ja 1800-luku olivat viulumusiikin valtakautta Länsi- ja Etelä-Suomessa. Myöhemmin pelimannien soitinvalikoima on laajentunut kattamaan monipuolisemmin uusia soittimia, esimerkiksi harmonikan, klarinetin, urkuharmonin ja mandoliinin sekä uudenlaisia huiluja ja pillejä.
Tansseja, tuttuja sävelmiä ja uusia soittimia
Suomessa elettiin 1600-luvulla musiikillista murrosaikaa. Vanhakantaisemmat musiikin muodot saivat väistyä, kun etenkin hääperinteessä alun perin lauletut tanssit vaihtuivat Länsi-Suomessa jo seuraavan sadan vuoden kuluessa pitkälti soitinsäestykseen. Tavallisimpia häämarsseja oli sittemmin C-duurimarssi, joka on nykyisin Kaustisella yksi paikallisen pelimannimusiikin keskeisimpiä tunnusmelodioita. Itä-Suomessa ikivanha lauluperinne ilman soitinsäestystä säilyi etenkin häissä paikoin 1900-luvulle asti itkuvirsiperinteenä.
Vanhin säilynyt pelimannisävelmistömme koostuu 1700-luvun uusista muotitansseista: polskista, menueteista, katrilleista, angleeseista ja marsseista. Lähes koko maassa on suosittu monivuoroisia tansseja, joita pelimannit ovat luontevasti säestäneet. 1800-luvulla suosituimmiksi seuratansseiksi nousivat valssi, sottiisi (mm. saksanpolkka ja jenkka), masurkka ja polkka. Näitä tanssitaan yhä pelimannien säestäminä kansantanssiryhmissä ja -tapahtumissa, esimerkiksi Kaustisten kansanmusiikkijuhlilla.
Viulunsoittajat ovat olleet kiertäviä tai paikallisia kyläpelimanneja tai soitonharrastajia. Varhaisimmasta pelimannimusiikista ei ole säilynyt muistiin kirjattuja näytteitä. Tiettävästi vanhimmat nuotinnetut näytteet (kaksi viulusävelmää ja yksi kantelemelodia) julkaisi Suomen halki Nordkappiin asti matkannut italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi matkakertomuksessaan vuonna 1802. Ennen 1800-lukua pelimannit hallitsivat useimmiten vain yhden tai kaksi soitinta. Eri soittimista koostuvat pelimanniorkesterit eivät vielä olleet syntyneet, vaan soitinvalikoima laajeni vasta 1800-luvun kuluessa.
Tunnetuista pelimannisoittimista klarinetti (eli klaneetti eli pilli) saapui Suomeen Ruotsin kautta lähinnä tanssi- ja marssisoittimeksi. Vanhat nimitykset pillipiipari ja musikantti viittaavat klarinetinsoittajaan. Klarinetista muodostui 1830-luvulla lähes yksinomaan kansansoitin, jolla säestettiin häätansseja ruotsinkielisellä rannikolla. Pelimannien ohjelmisto laajeni vähitellen, kun monet sotilassoittokunnissa toimineet ammattimuusikot siirtyivät takaisin kotiseudulleen ja alkoivat esittää uusia sävelmiä lähinnä Länsi- ja Etelä-Suomessa. Samalla pelimannit alkoivat erikoistua musiikin (puoli)ammattilaisiksi.
Harmonikka (eli hanuri eli haitari eli paljepeli) saapui Suomeen vasta 1800-luvun loppupuolella. Yksi- tai kaksiriviset harmonikat olivat usein saksalaisvalmisteisia. Karjalaan harmonikka levisi myös Venäjältä, josta kieleemme siirtyivät muun muassa nimitykset sirmankka, taljankka ja harmoni(kka) (venäjäksi ‘garmon’). Ensimmäiset viisiriviset harmonikat saatiin Italiasta 1910-luvulla, jonka jälkeen harmonikka yleistyi pelimannien soittimena koko Suomessa.
Mielenkiintoista on, että 1800-luvun hanuristeilla oli omaperäinen tyyli, jollaista ei ollut missään muualla Euroopassa, ei edes Karjalassa eikä Ruotsissa. Se kehittyi tanssien metriikan pohjalta yksi- ja kaksirivisellä harmonikalla ja loppui hanurimusiikin kansainvälistyttyä 1900-luvulle tultaessa. Pelimanni Salomon Uusi-Ikkelä (s. 1888) Kauhajoelta oppi haitarinsoiton itsenäisesti ja selosti myöhemmin Erkki Ala-Könnille, miten tämä vanhin hanuriperinne syntyi tyhjästä:
“Vanhan ajan kappalehet, nin ne oli vain sellaasia, että samaa tahtia [säeparia] soitettihin ylyhäältä ja samaa tahtia alahaalta. Kappale oli vain ykstahtinen, mutta se sillä sittet tuli kakstahtiseksi, kun ensin soitettihin ylyhäältä kaks kertaa. Jotta niin: sellaasta se on ollu oikeen se ikivanha pelaaminen. Ei siin o’ – niin kuin nyt on – jotta on oikein neljä, viis tahtia. Ei sillon on niistä ymmärretty mitään. Hyvä kun on opittu se yksikin tahti vain.”
Kun kyse oli tanssimusiikista, tanssijoille riitti pelkkä tasainen tahti. Näin syntyi Länsi-Suomessa uudenlaisia säestysmelodioita. Haitari säilyi silti leimallisesti vähemmän arvostettuna soittimena kuin perinteinen pelimannisoitin viulu. Aapeli Hautasen sanoin:
“Viulimiehet soittivat vihkiäisissä. Ei haitari sinne kelevannut, huonompiin, sellaasiin rahahäihin haitari kelepas. Viulia kunnioitettiin enemmän.”
1900-luvun alkupuolella jalansijaa pelimannimusiikissa saavuttivat harmonikan lisäksi etenkin salaisissa “riihitansseissa” kieltolain aikana käytetty huuliharppu sekä vähäisemmässä määrin kitara, italialaisperäinen mandoliini ja urkuharmoni. Kontrabasso yleistyi 1940-luvulla säestyssoittimena kansanmusiikkia esittävissä kokoonpanoissa. Samalla vuosikymmenellä alkoi pelimannimusiikin uusi menestyskausi, mihin vaikuttivat olennaisesti uudet kansanmusiikkitapahtumat ja kasvava harrastajien määrä. Monista pelimanneista tuli multi-instrumentalisteja. Näiltä ajoilta muistetaan yhä monia mestaripelimanneja, joista tunnetuimpia lienevät Pohjanmaalla vaikuttaneet Konsta Jylhä, “pelimannien kuningas” Matti Haudanmaa, Kalle Tastula ja Friiti Ojala.
Uskomuksia ja pelimanneista kerrottua
Pelimanneihin liittyvä tarinaperinne kuvastaa kahtalaista suhtautumista; toisaalta pelimannien taitoja on ihailtu ja heitä on pyritty jäljittelemään, toisaalta taas monien mielestä soittaminen ei ollut rehellistä työtä, vaan merkki huikentelevaisesta ja laiskasta luonteesta. Juttuja kerrottiin nimenomaan varoitusmielessä: poikkeuksellisen taitavaan soittimen käyttöön liitettiin mielikuvissa paholaisen juonia. Pirun on ounasteltu kuljettavan pelimannia tai opettavan tälle ns. pirunpolskan, jolla saattoi pyörittää tanssiin ryhtyneen vaikka kuoliaaksi.
Pohjoismaissa pelimannien taituruus on usein yhdistetty nimenomaisesti vedenhaltijaan. Jo Olaus Magnus Gothus esitti 1555 ilmestyneessä teoksessaan Pohjoisten kansojen historia näkinkaltaisen hahmon Olavinlinnan virrassa viulua soittavana pelimannina. Usein näkin on nähty ennustavan hukkumistapausta havaintopaikalla.
Karstulassa on kerrottu, miten Pensarin veljekset oppivat soittamaan:
“Soittajan on mentävä juhannuspäivänä kirkon aikana kosken rannalle kivelle istumaan. Ja hänen on sidottava vyölleen punanen lanka tai vaatevyö, ja se on sitottava vetosolmuun, vasemmalle kupeelle solmu. Kun soittaja mänee koskikivelle, on hänen soitettava, vaikka ei osaa. Kun aurinko laskee, tulee koskesta kosken haltia siihen vyöhön ja se opettaa soittamaan. Ja se opettaa niin kauvan kun aurinkon terä rupeaa näkymään. Siksipä on vetosolmu vetettävä auki vyössä silloin kun aurinkon ruskot alkaa hohtaa. Sillä jos solmu jää auki vetämättä, veis kosken haltia koskeen kun aurinkon terä alkaa näkyä. Wyön se vie mukanaan kun se on irti solmusta.”
Sama uskomusperinne näkyy myös esimerkiksi vanhassa ruotsalaisessa menestyselokuvassa Koskenhaltija soittaa (Driver dagg faller regn, 1946), jossa paikallista pelimannia pidetään kirottuna, ja hän alkaa itsekin uskoa siihen.
Koivistolta tallennetussa tarinassa kerrotaan pelimannista, joka soitti aina kirkkoaikana viuluaan. Eräänä jouluyönä häntä tultiin hakemaan soittajaksi häihin. Siellä hän soitti pitkään, vaan ruokaa ei tarjottu. Lopulta hän jo siunasi ja näki, että kaikilla tanssijoilla oli häntä ja hevosen kaviot. Silloin pelimanni huusi Jumalaa avukseen. Valot sammuivat, tanssijat katosivat, ja soittaja huomasi olevansa yösydännä keskellä metsää suuren puun latvassa viuluineen. Sen koommin hän ei enää milloinkaan soittanut saarna-aikana.
Ei ole ihme, että pelimannien soittotaitoa on ihasteltu ja jopa pelätty. 1700-luvulta alkaen tanssimista ja soittamista alettiin pitää uskonnollisissa piireissä syntinä, jolloin moni kansansoittaja lopetti kotonaan harjoittelun. Soittimia saatettiin särkeä ja soittajia karsastaa.
Hikistä työtä yötä myöten
Pelimanni on Suomessa tarkoittanut ennen kaikkea kauppiaiden, käsityöläisten ja maalaisten kulttuureita edustanutta viulun ja myöhemmin myös klarinetin soittajaa. Nykyisin määritelmää on laajennettu kattamaan käytännössä kaikki kansanmusiikiksi katsottua sävelmistöä esittävät soittajat ja laulajat. Euroopassa pitkään irtolaisina pidetyt pelimannit (keskiajalla saks. Spilman) olivat etenkin harppua ja jousisoittimia soittaneita leikareita tai gigaa, viulun edeltäjää, soittaneita keikareita. Terminä pelimanni yleistyi oikeastaan vasta 1900-luvulle tultaessa. Ennen sitä Suomessa puhuttiin yleisesti viuluniekoista ja pelareista.
Joka paikkakunnalla oli kyläpelimanneja. Parhaita, laajemmalle alueelle soittamaan kutsuttuja taitureita kutsuttiin valtapelimanneiksi. Pelimanni oli entisaikaan miesten ammatti – naiset eivät juurikaan esiintyneet soittajina ennen 1900-lukua. Pelimannien ei tiedetä koskaan alkaneen harjoitella tullakseen tanssien tai häiden säestäjiksi, vaan lahjakkuus, ympäristö, varallisuus ja paljolti sattuma ratkaisivat sen, mikä soitin heidän elämäänsä tahditti. Soittaminen kulki usein suvussa. Häihin kutsuttiin Länsi-Suomessa soittamaan usein urkuri tai lukkari, sillä he olivat jo ammattinsa puolesta taitavia soittajia.
Pelimanni ei kuitenkaan koskaan ollut kenenkään pääammatti, vaan pelimannit olivat tavallisesti talollisia, torppareita, mäkitupalaisia tai renkejä, myöhemmin tehdastyöläisiä. Myös käsityöläisten keskuudesta nousi paljon pelimanneja. Soittajaksi saattoi ryhtyä mistä tahansa yhteiskuntaluokasta ponnistava henkilö, jopa pappi tai rusthollin omistaja.
Tansseissa, häissä, talkoissa ja muissa tapahtumissa säestäminen ei ollut aina helppoa ja mukavaa. Kaustisella Pöknäs-Kusti kertoi saaneensa tarpeekseen soittamisesta useamman päivän soiton jälkeen. Rahaa hän ei soittamisesta tohtinut pyytää. Soittajan ohjelmisto koostui kaikesta mahdollisesta, mille oli tilausta, ja totutut tavat velvoittivat. Perinteiset opitut melodiat säilyivät lähes muuttumattomina vuosisatoja ennen kuin niihin alkoi kehittyä paikallista muuntelua. Säestettävät tanssit olivat pitkälti vakiintuneita, ja muutoksia tapahtui varsin harvoin ennen 1800-luvun uusia muotivirtauksia. Pelimannin tehtävänä oli soittaa tuttuja ja turvallisia sävelmiä, ei improvisoida. Hyvä pelimanni saattoi osata ulkomuistista jopa 150-250 eri sävelmää.
Palkaksi soitosta sai sosiaalista statusta sekä yleensä aina myös ruokaa ja juomaa. Monesti kauempaa kutsutut taiturit saivat myös rahaa. Palkkaa maksettiin pelimannin taidon ja maineen mukaan. Kahvit ja tupakkaa saatettiin tarjota. Viinan käyttö kuului melkeinpä asiaan, joten tärkeää oli, että pelimannilla oli hyvä viinapää. Soitto ei saanut katketa.
Pelimannien tahdittamasta juhlatunnelmasta kertoo esimerkiksi Liperistä tallennettu runomuotoinen kuvaus vuodelta 1880:
“Siinä tanssivi tasaiset,
sekä lystit lyyräjävät;
likka tanssivi somasti,
poika polkevi kovasti.”
(SKVR VII3 4262.)
Perinne lähes katkesi 1930-luvulle tultaessa, jolloin harmonikan yleistyminen, uusi nuorisokulttuuri ja vanhojen hääperinteiden katoaminen tekivät vanhat tanssisoittajat monin paikoin tarpeettomiksi. Musiikkia voitiin jo kuunnella radiosta tai levyltä. Nykyaikana pelimannimusiikista on tullut estradimusiikkia, vanhimmista sävelmistä ja soittotavoista erkaantuvaa lavataidetta. Ennen vanhaan se oli elämän käännekohtien ja kyläyhteisön muiden juhlahetkien olennainen osa, varsinaista sananmukaista rahvaankulttuuria.
Meidän aikanamme musiikki on läsnä kaikkialla monessa eri muodossa. Tästä näkökulmasta voi olla vaikea käsittää, millaista nautintoa, iloa ja surua taitava viulisti, kanteleen tai jouhikon soittaja on tarjonnut ympärillään olleille ihmisille. Pelimanni on ollut yhteisön tärkeä jäsen tai vieraileva tähti.
Teksti: Mikko Sees
Lähteet:
Ala-Könni, Erkki (1986): Suomen kansanmusiikki. Tutkielmia neljältä vuosikymmeneltä. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 20.
Asplund, Anneli & Hako, Martti (toim. 1981): Kansanmusiikki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 366.
Asplund, Anneli et al. (toim. 2006): Suomen musiikin historia – Kansanmusiikki. WSOY.
Ganander, Christfrid (1789/2016, toim. Juha Pentikäinen): Mythologia Fennica. Salakirjat.
Kaikuru, Antti-Jussi (2024): Näkki maalle, minä veteen – toden perässä meloen. Opinnäytetyö, Turun ammattikorkeakoulu.
Luoma, Samppa (1912): Miten minusta tuli pelemanni? Kertomus julkaistu Kaustisen Historiallisessa Tietokannassa: Miten minusta tuli pelemanni? | Arviiti
Ojajärvi, Pentti (2015): Mandoliini suomalaisessa pelimannimusiikissa – mestaripelimanni Heikki Lahden pelimannimandolinismi. Opinnäytetyö, Karelia Ammattikorkeakoulu.
Suomen Kansan Vanhat Runot.https://aineistot.finlit.fi/exist/apps/skvr/index.html