Kuva: Nahkamestari K.E. Gröndahlin paja kisälleineen Viipurin läänissä Kurkijoella vuonna 1909. Lappeenrannan museot, Creative Commons BY 4.0.
Kylä- ja kaupunkikulttuurissa vaikutti vuosisatojen ajan erikoistuneita käsityöammattilaisia, joiden ammattinimikkeistä ja työtavoista muodostui yhä nykyäänkin meille tuttuja sanontoja. Näistä yksi on nahkuri, jonka orsilla tavataan. Niin tuumivat aikoinaan sekä kersantti Penttinen Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa että Paavo Lipponen eduskunnassa. Sanonta tarkoittaa sitä, että jokainen meistä kohtaa lopulta oman kohtalonsa.
Nahkurit eli karvarit ovat ammattikunta, jonka käsissä syntyy nahkatuotteita, kuten makuutaljoja, vöitä ja jalkineita. Kylän tai kaupungin laitamilta pitkälle tuoksahtava perinteinen nahkurinverstas sisältää työkaluja, liotusastioita ja säilytystiloja. Liotettuja nahaksia sekä parkittuja ja valmiita nahkoja kuivataan ja säilytetään orsilla. Suomessakin toimii yhä perinnenahkureita, jotka ylläpitävät ikivanhaa kädentaitoa.
Työläs prosessi vaatii aikaa ja taitoa
Nahkurin ammatti on vanhimpia käsityöläisammatteja. Jo varhain esihistorian hämärissä alkanut eläinten raakavuotien käsittely vaatteiksi, makuutaljoiksi ja asumusten katetarpeiksi on vuosituhansien kuluessa kehittynyt pitkälle erikoistuneeksi ammattikunnaksi. Samalla myös työstövaiheet ja parkitusmenetelmät ovat muuttuneet ja monipuolistuneet, kuten myös käytettävä työvälineistö. Prosessi on kuitenkin säilynyt varsin samanlaisena. Mitä nahkuri käytännössä tekee ja miten nyljetyn eläimen raakavuodasta syntyy joustavan pehmeä, kulutusta kestävä nahkatuote?
Nyljetyt raakavuodat voidaan säilöä esimerkiksi suolaamalla niiden paljas lihapuoli, pakastamalla tai kuivaamalla ne. Usein varsinkin teollisemmassa nahantuotannossa runsas määrä raakavuotia voidaan säilöä myöhempää työstöä varten upottamalla ne isoihin sammioihin suolaliemeen. Menetelmää käytetään vain karvattomien nahkojen säilömiseksi, sillä suola irrottaa karvoja karvatupista. Säilömisen jälkeen nahkoja tulee liottaa jopa päiväkausia puhtaassa vedessä – entisaikaan usein joessa tai järvessä – jotta ne pehmenevät muokkausta varten ja karvat irtoavat. Monivaiheinen työstöprosessi alkaa lopulta raakavuodan puhdistamisesta.
Vuota tuetaan sen puhdistamiseksi karvapuoli alaspäin kuoritun puunrungon tai nykyisin rungon muotoisen telineen eli pummin päälle noin 45 asteen kulmaan, jotta sitä on helppo näskätä. Nahkuri seisoo ja nojaa telineen korkeammalle tuetun päädyn päässä ja suojaa vaatteensa pitkällä esiliinalla. Vuodan lihapuolelta puhdistetaan erilaisten sopivaan kulmaan teroitettujen puu- ja metallikaavinten avulla kaksin käsin kahvoista kiinni pitäen mahdollisimman hyvin pois kaikki irtolika, veri, lihapaakut, rustot ja jänteet. Saamelaisten perinteistä näskäystyökalua kutsutaan jiekiöksi.
Raakavuodan kaavinnan kesto riippuu vuodan koosta, ja jokainen vuota on yksilöllinen. Työvaihe on kriittinen, sillä vuota ei saa liian kovan käsittelyn seurauksena repeytyä. Pinnan puhdistaminen venyttämällä kaapien myös pehmentää jo hieman kokoon vetäytynyttä vuotaa ja valmistaa sitä parkitukseen.
Mikäli karvat poistetaan kokonaan vuodan pinnalta, sitä voidaan säilömisen ja ensimmäisen kaavinnan jälkeen liottaa useita viikkoja kalkkiliuoksessa, joka irrottaa suurimman osan karvoista ja pehmittää nahkaa. Kalkki paisuttaa ja kovettaa nahakset, joten ne tulee palauttaa luonnolliseen tilaansa peittaamalla, mikäli tarkoituksena on saada pehmeää nahkaa. Ensimmäisen puhdistuksen jälkeen niitä liotetaan vielä viikko tai pari mätävedessä, joka poistaa kalkkijäämät. Liotuksen jälkeen loput karvat kaavitaan jälleen pummin päällä varovasti pintaa venyttäen. Parkitsematonta vuotaa, joka on karvottu eli karvat on siitä poistettu, kutsutaan termillä nahas.
Perinteisesti karvat on poistettu nahan pinnalta hyväksikäyttämällä luonnon omaa käymis- ja mätänemisprosessia, jota kutsutaan termillä nivotus. Saamelaisalueella tämä toteutetaan jättämällä talja kesipuoli alaspäin lumihangen sisälle koko talveksi ja sen jälkeen pesemällä kesipuoli. Kesipuolet taitetaan vastakkain ja kääritään talja rullalle lämpimään paikkaan muutamaksi päiväksi, jolloin karva alkaa irrota.
Saamelaiset valmistavat Lapin talvipakkasilla karkeampia makuutaljoja helpommalla menetelmällä. Esipuhdistuksen jälkeen puhtaiksi kaavitut taljat naulataan tuuliselle paikalle, jolloin pakkasilma ja tuuli kuivattavat ne talven aikana. Tällöin varsinainen parkituskaan ei aina ole tarpeen, vaan puhutaan ilmakuivatusta taljasta.
Nahkurin erikoistuneempia työvälineitä ovat nahan lävistimet, naskali, kourutaltat, kaavin ja nahkahöylä. Nahan muotoilussa käytetään muotoilupuikkoja. Apuvälineinä voidaan käyttää reunaleikkureita ja reikäpihtejä. Viimeistelyyn käytetään vahaa sekä patinointiin tarvittavina aineina bitumia ja tärpättiä. Nahan värjäämiseen käytetään nahkamaaleja ja narvivärejä. Nahkureiden käyttämiä koneita ovat karvanpoistokone, ompelukone ja leikkuri.
Parkituksen historiaa ja menetelmiä
Parkitseminen tarkoittaa sitä, että nahka kyllästetään aineella, joka estää sitä mädäntymästä. Kivikaudella kuiva raakanahka pehmitettiin aluksi vain pureskelemalla tai muuten mekaanisesti muokkaamalla. Myöhemmin nahakset parkittiin säilyvyyden takaamiseksi yleisesti rasvaamalla tai savustamalla. Menetelmät ovat varsin samankaltaisia alkuperäiskulttuureissa ympäri maailman. Sopiva lämpötila ja kosteusprosentti ovat olennaisia optimaalisen kuivumisprosessin takaamiseksi. Muita parkitsemismenetelmiä ovat muun muassa virtsa-, pajunkuori- ja kasviparkitus.
Luultavasti ensimmäisiä parkitusmenetelmiä on ollut aivoparkitus, jossa eläimen omia aivoja hyödynnetään nahan pehmittämisessä. Aivot sisältävät juuri oikean määrän rasvaa ja entsyymejä. Rasvaparkituksen huono puoli on se, että kastuessaan nahka jäykistyy. Rasvaparkittu nahka reagoi kosteuteen eri tavalla kuin muut parkitut nahat: se on huokoista ja imee itseensä paljon kosteutta. Kostunut rasvaparkittu nahka muuttuu hetkellisesti vielä pehmeämmäksi ja joustavammaksi, mutta vesi huuhtoo myös rasvaa pois huokosten sisältä. Kuivuessaan nahka käpristyy jäykäksi ja voi halkeilla. Se ei palaudu pehmeään muotoonsa ilman uutta rasvausta tai öljyämistä.
Savuparkitseminen on toinen perinteisin menetelmä, jota esimerkiksi Pohjois-Amerikan ja Siperian alkuperäiskansat käyttävät monin paikoin. Menetelmä on todennäköisesti keksitty vahingossa, kun asumukseen korkealle ripustetut vuodat ovat tekeytyneet nuotion savun vaikutuksesta. Nahan altistaminen fenoleja ja aldehydejä sisältävälle savulle tekee siitä kestävän, vettä hylkivän ja pehmeän. Savun luonnolliset yhdisteet estävät kosteuden imeytymistä nahkaan, jolloin kastunut nahka ei kovetu kuivuessaan. Savu ehkäisee bakteerien ja homeen kasvua, mikä tekee savuparkitusta nahasta myös kestävämmän. Se kestää jopa vesipesua. Hyvin tuuletettu nahka on tuoksultaan maanläheisen mieto ja väriltään kellertävä tai rusehtava. Kun rasva ei täytä nahan huokosia, se myös hengittää paremmin ja on siten vaatemateriaalina paljon mukavampi. Pehmeää savuparkittua nahkaa kutsutaan usein säämiskäksi.
Pajunkuori on ollut entisaikaan pohjoisen oloissa tärkeä parkitusaine myös kotitarveparkituksessa. Silputtu pajunkuori, joskus myös kuusen, lepän tai muiden puiden kuori, vaikuttaa nahkojen valkuaisaineisiin, jolloin parkitusaineyhdisteet sitoutuvat vuotien tai nahasten kuituihin. Eri kuoriaineet tuottavat eri värisiä nahkoja. Sammioissa parkkiaineessa liotettavia nahkoja sekoitetaan pari kertaa päivässä pitkillä puukepeillä muutaman viikon tai jopa kuukausien ajan. Tässä tärkeää on se, että parkitus aloitetaan käyttämällä mieluiten miedointa, jo aiemmin käytettyä parkkiliuosta, jotta vain jäljellä olevat pienimmät parkkiainehiukkaset pääsevät nahan keskelle tukkimatta huokosia. Liuoksen voimakkuutta nostetaan asteittain lisäämällä tuoretta puunkuorta tai vaihtamalla koko liuos uuteen. Parkituksen loppuvaiheessa käytetään mahdollisimman voimakasta kuoriliuosta, joka tukkii loputkin huokoset ja tekee nahasta tiiviimmän.
Virtsaa on myös käytetty parkitusaineena todennäköisesti kivikaudelta lähtien. Erityisen käytetty se on kalannahkojen parkitsemisessa, johon riittää varsin pieni määrä. Myöhemmin yleistyneitä parkitusmenetelmiä ovat huonosti kosteutta kestävä alunaparkitus sekä teolliseen käyttöön kehitetty kromiparkitus.
Kasviparkkiliuoksessa valmiiksi parkkiintuneet nahat nostetaan ylös sammioista ja kalvataan eli työstetään kaapimalla vielä kerran, jotta niistä poistuu ylimääräinen neste. Tämä nopeuttaa kuivumista. Tasaiseksi parkkiintuneet nahat viedään lopuksi verstaan yläkertaan eli kuivaverstaaseen, jossa ne saavat kuivua orrella. Kuivumisen aikana nahkoja kostutetaan eli rihdataan, toisinaan rasvataan kevyesti, kaavitaan träkkiraudalla ja venytetään käsin useaan otteeseen, jotta ne eivät pääse kovettumaan koppuroiksi ennen kuin kaikki kosteus on poistunut ja nahat ovat silkkisen pehmeitä. Lopuksi nahat vaskataan eli kostutetaan aivan puhtaalla vedellä ja työstetään vielä kertaalleen tylpällä raudalla kuivaksi.
Kuivumisen tehostamiseksi nahaksi parkitut nahakset pingotetaan usein reunoistaan nauloilla kiinni puukehikoihin tai seinälle, jolloin ne venyttyvät ja kuivuvat mahdollisimman leveiksi ja ohuiksi. Tätä työvaihetta kutsutaan piittaamiseksi.
Viimeistelyvaiheisiin kuuluvat usein nykyaikana lasituskoneella kiillotus, liian paksujen osien ohentaminen valssiraudalla sekä plankseeraus eli nahan pinnan vuoleminen tasapaksuksi ja taipuisaksi. Näiden jälkeen nahan pinta voidaan vielä värjätä ja kuvioida erityisellä narvirullalla tai muulla kuviointivälineellä.
Lopuksi nahkuri punnitsee valmiit nahat, merkitsee painon ja hinnan narvipuolelle, taittelee ja luovuttaa työn joko tilaajalle tai jatkojalostukseen suutarille. Palkkio määräytyi entisaikaan nahkojen painon, työvaiheiden ja noudatettujen normien mukaisesti.
Myöhemmin kehitetty kromiparkitus on nykyisin teollisessa nahantuotannossa yleisin ja nopein menetelmä. Sen haittapuolena ovat kromin ympäristövaikutukset, minkä takia perinteisiä työtapoja kunnioittavat perinnenahkurit yleensä välttävät kromin käyttöä.
Tapoja, uskomuksia ja sanontoja
Kansanperinteessämme nahkureihin suhtauduttiin kaksijakoisesti. Toisaalta heitä halveksuttiin, koska he käsittelivät kuolleita eläimiä ja työskentelivät pahan hajun keskellä, toisaalta taas heidän taitojaan arvostettiin, sillä nahat olivat välttämättömyys vaatteiden, kenkien ja työvälineiden valmistuksessa. Vaikean tai epämiellyttävän työn kuvaamiseksi on käytetty sanontaa nahkurin työ haisee.
Entisaikaan myös eläinten sieluista usein ajateltiin, että ne voivat jäädä kummittelemaan. Siksi oli tärkeää kohdella niiden nahkoja kunnioittavasti. Hyvän lopputuloksen varmistamiseksi nahkuri saattoi sylkäistä työvälineidensä päälle tai lausua tiettyjä sanoja. Jos raudasta valmistetuista työvälineistä sai haavan, sitä voitiin parannella esimerkiksi Nilsiästä vuonna 1933 tallennetuilla sanoilla:
Terve, terve, loppasuu,
Huava sulla, huava mulla,
Mullon rauvan huava piettävänä!
(SKVR VI1, 3488.)
Oravannahka, vanhalta nimeltään raha, oli entisaikaan käypä maksuväline muiden arvokkaampien turkisten ohella. Määrille oli omat nimityksensäkin: kymmenen oravannahkaa muodosti tikkurin. Kaksi tikkuria muodosti rihman eli 20 oravannahkaa. Neljästä tikkurista tai kahdesta rihmasta eli yhteensä 40 nahasta puhuttiin kiihtelyksenä. Siitä on saanut nimensä esimerkiksi vanha turkisalue nimeltä Kiihtelysvaara. Vantaan Tikkurila sen sijaan on ollut keskeinen turkisten kauppapaikka. Turkisten metsästys oli vielä 1800-luvulla tärkeä elinkeino, ja vanhoja nimityksiä käytettiin verotuksessa turkismäärien yksikköinä.
Parkitun nahan ompeluun taas liittyy hauska sanonta: olla äimän käkenä. Käen hämmentynyt ilme yhdistyy tässä äimään, kolmeteräiseen neulaan, jonka päässä on iso, pyöreä silmä. Sanonta kuvaa osuvasti erittäin suurta hämmästystä.
Antiikista nykypäivään
Rooman valtakunnassa nahan käyttö alkoi ensimmäisenä teollistua aivan toden teolla, sillä antiikin maailman valloittaneet legioonat tarvitsivat suuria määriä valmista nahkaa sotilaiden välttämättömiin varusteisiin, kuten sandaaleihin, kilpiin, haarniskoihin ja telttoihin. Eri puolille imperiumia syntyi erikoistuneita nahantyöstöverstaita, joissa orjat hoitivat likaisen työn nahkureiden ohjauksessa. Antiikin ajan opit säilyivät halki vuosisatojen. Keskiajalla nahkurit järjestäytyivät ammattikunnaksi kiltoihin, joissa mestarit, kisällit ja oppipojat työskentelivät yhdessä. Taidot siirtyivät luontevasti sukupolvelta toiselle. Ammattikuntalaitoksen lakattua vanha oppipoikajärjestelmä loppui ja alan koulutus laitostui.
Vaikka perinteinen nahkurin työ on nykymaailmassa harvinaistunut, se elää edelleen pienissä käsityöläispajoissa ja erikoistuneissa nahkatehtaissa. Nahkatuotteiden valmistuksessa panostetaan nykyisin kestävyyteen ja ympäristöystävällisyyteen, esimerkiksi kehittämällä kasviparkitusmenetelmiä ja synteettisiä vaihtoehtoja. Perinnenahkurit kiertävät etenkin kesäisin ympäri Suomen erilaisissa muinais- ja keskiaikatapahtumissa.
Maamme ainoaan 1900-luvun vaihteen nahkateollisuutta esittelevään museoon voi tutustua Tammelan Portaan Nahkurinverstaalla, jossa on säilynyt alkuperäisen tehtaan tiloissa runsaasti koneita, esineistöä ja aineistoa. Nahkurin ammatti on elävää kulttuuriperintöä, joka yhdistää muinaiset käsityötaidot ja modernin muotoilun. Se on oiva esimerkki siitä, kuinka perinteinen ammattitaito voi sopeutua muuttuvaan maailmaan säilyttäen samalla sen ainutlaatuisen historian ja perinteet.
Teksti: Mikko Sees
Lähteet:
Bühler, Waldemar (1959): Nahkatyön opas kouluja, koteja ja kerhoja varten. WSOY.
Ganander, Christfrid (1789/2016, toim. Juha Pentikäinen): Mythologia Fennica. Salakirjat.
Hoppu, Tuomas (toim. 2019): Nahkateollisuuden kaksi vuosisataa. Teollinen nahanvalmistus Suomessa 1819-2019. Tampereen museot.
Laakso, Kikka (toim. 2017): Perinteisiä parkitusmenetelmiä poronnahalle, turkikselle ja kalannahalle. Saamelaisalueen koulutuskeskus. sisnanteon_opas_2017.pdf
Leiviskä, Helena & Nokelainen, Joel (1988): Perinteisiä käsityöammatteja 2. Helsingin Käsityö- ja Teollisuusyhdistys r.y., Forssan Kirjapaino Oy.
Nore, Hanna (2021): Nahan jäljillä – Metsien unohdetut aarteet. Readme.fi.
Portaan Nahkurin Verstas, Valmistusprosessi | Portaan Nahkurinverstas
Rahme, Lotta (2014): Traditional Tanning. Leather and Furskin. Lottas Garfveri AB.
Suomen Kansan Vanhat Runot.https://aineistot.finlit.fi/exist/apps/skvr/index.html