Perinteisiä ammatteja: muurari

Kevät toi muurarin, kuten laulussa sanotaan. Tulisijojen merkitystä arjessa entisaikaan ei voi kyllin korostaa, ja lämmittääpä moni suomalainen yhä nykyisinkin talonsa puulla. Varaavien takkojen, hellojen ja leivinuunien muuraaminen tiilistä sekä ajan myötä myös niiden korjaaminen ovat erikoistuneen alan ammattilaisen eli muurarin heiniä.

Muurarin ammatti on yksi vanhimmista ja arvostetuimmista käsityöammateista, jonka juuret ulottuvat muinaisen Mesopotamian savenvalajista keskiajan kilta- ja mestariperinteisiin. Suomessa muuraustaito on ollut ja on yhä keskeinen osa rakennuskulttuuria erityisesti kivirakentamisen ja tulisijojen valmistuksen yhteydessä. Perinteinen tulisijamuuraus on muuttunut vuosisatojen saatossa itse asiassa yllättävän vähän.

Muurarin työn juuret Suomessa

Suomessa muuraustaito tuli laajemmin käyttöön keskiajalla, erityisesti kivikirkkojen rakentamisen myötä. Muurarit saapuivat lännestä ja ensimmäiset muurarikillat perustettiin Turkuun vuonna 1637. Killat säätelivät alan työntekijöitä, valvoivat muuraustöitä ja kouluttivat itse seuraajansa. Mestareilla oli omat kisällinsä ja oppipoikansa, ja kenenkään ei annettu muurata ilman killan myöntämää lupaa. Aputyöntekijöitä tarvittiin laastin ja tiilien valmistuksessa sekä niiden siirtelyssä.

Tulisijojen ja rakenteiden muuraus ja suunnittelu oli tarkkaa työtä. Paloturvallisuuden laiminlyönti saattoi polttaa koko puukaupungin, kuten Turun palossa vuonna 1827; tiheään rakennetussa Aninkaisten kaupunginosassa naapuritalon piipusta lentänyt kipinä sytytti kuivan heinän navetan ylisillä. Pohjoismaiden historian suurin kaupunkipalo tuhosi suurimman osan Turusta.

1700-luvulla maaseudulla vain pitäjänmuurarilla oli laillinen oikeus muurata. Sääntely piti huolen muuraustöiden laadusta, mutta ilman kilpailua työstä tuli kallista eikä nuorten annettu tarttua laastikauhaan.

Pohjoismaiden kylmässä ilmastossa perinteinen kaakeliuuni on jo vuosisatoja ollut varakkaammissa taloissa luotettu lämmönlähde. Se lämpenee pienellä puumäärällä ja luovuttaa lämpöä huoneilmaan hitaasti. Ruotsissa keksittiin 1700-luvulla lisätä kaakeliuunin tehokkuutta muuraamalla siihen kiertoilmahormisto. Näin syntyi nykyaikainen vastavirtauuni. Kansanomaisena versiona kakluuni eli pystyuuni levisi 1800-luvulla pitkälti koko Suomeen ja toi muurareille lisää töitä.

Teollistuminen ja ammattikuntalaitoksen purkaminen

1800-luvun jälkipuolella suomalainen yhteiskunta muuttui nopeasti – maalta muutettiin kaupunkeihin ja tiilitehtaita nousi niiden laitamille. Muurausta alettiin hyödyntää yhä useammin myös rakennusten julkisivuissa. Ammattikuntalaitos lakkautettiin vapusta 1868 alkaen, ja samalla muurarimestarit menettivät vanhan valtansa. Tilalle tulivat rakennustyömaalta toiselle kiertävät työkunnat. Heillä oli omat työkalunsa, yksi sopi työt koko sakin puolesta ja palkkio jaettiin tasan.

Elinkeinovapauden myötä muurarien keskinäinen yhteistyökin kehittyi 1800-luvun lopussa uudelta pohjalta. Ammattikuntalaitoksen lakkauttamisen jälkeen syntyi käsityöläisyhdistyksiä ja 1880-luvulla perustettiin ensimmäiset työväenyhdistykset. Muurarien ammattiosastot syntyivät niiden suojissa 1890-luvun alussa. Aluksi samoihin osastoihin liittyi työmiesten rinnalla niin muurausliikkeiden omistajia, työnjohtajia kuin mestareita. Sittemmin muurareilla oli oma ammattiyhdistyksensäkin 1970-luvulle asti.

Muurarin työnkuva on säilynyt pitkälti entisenlaisena

Muurari painaa suikan päähänsä, tarkistaa tiilirivin suoruuden vesivaa’alla, tarttuu laastikauhaan ja pyrkii mahdollisimman tasaiseen kädenjälkeen. Työtahdin määrää uuni eikä työssä saa olla kiire. Tiilien latomisen jälkeen suoritetaan tarkistusmittauksia, muurataan vaakaan laastikerros ja täytetään tiilien välit, tasoitetaan saumat ja harjataan kostealla sienellä. Kuivumisaika riippuu olosuhteista. Työkohteet voivat olla rakennusten julkisivuja, kantavia seinä-, pilari- ja perusmuurirakenteita sekä erilaisia tiilirakenteita.

Perinteisille tulisijamuurareille on töitä esimerkiksi omakoti- ja rivitaloissa sekä kesämökeillä, kun sinne aikoinaan muurattua takkaa, liettä tai leivinuunia on tarve korjata tai kun halutaan muurauttaa kokonaan uusi tulisija. Muurarit voivat työskennellä myös rakennusteollisuudessa suurempien muurauskohteiden parissa. Muurari on rakennusalan vaativimpia ja perinteisimpiä puhtaasti osaamiseen ja taitoon perustuvia käsityöammatteja.

Erityisesti vanhoissa ennen sotia rakennetuissa taloissa on perinteisesti ollut tapana sijoittaa piippu keskelle taloa, jotta tiilet luovuttaisivat lämpöä koko tilaan mahdollisimman tehokkaasti. Tällöin eri huoneisiin sijoitetut varaavat tulisijat on usein yhdistetty ullakolla siten, että savukaasut kulkevat jopa metristen vaakahormien kautta keskellä kohoavaan massiiviseen hormiin, josta ne kulkeutuvat ulos katolle. Tätä hormien “kokoelmaa” kutsutaan usein helmapiipuksi ja keskeistä rakennelmaa sydänmuuriksi. Muurarin ammattitaito on koetuksella monimutkaisia hormirakennelmia muuratessa, jotta veto olisi optimaalinen.

Syy hormien yhdistämiselle saattoi olla tiilien säästön lisäksi myös ns. piippuvero, jonka myötä kiinteistöä verotettiin savupiippujen lukumäärän mukaan. Savu oli vanha veronkantoyksikkö. Entisaikaan mainittiin usein, montako “savua” kylässä on eli montako taloa on asuttuna. Samaan tapaan Ruotsi-Suomessa verotettiin 1700-luvulla taloja ovien ja ikkunoiden lukumäärän mukaan. Isommalla talolla oli luonnollisesti paremmat mukavuudet eli parempi veronmaksukyky.

Perinteisiä muurarin käsityövälineitä ovat muun muassa vasarat, kauhat, vesivaaka, linjalanka, metrimitta ja hierrinlaatat. Vaaka ja mittaustyökalut ovat vakaan kädenjäljen varmin tae. Työ voi olla kohteesta ja aikatauluista riippuen itsenäistä tai ryhmätyötä. Vahvaa erikoisosaamista tarvitaan savupiippujen, hormistojen sekä tulisijojen muurauksissa. Muurari usein myös päällystää, rappaa tai laatoittaa erilaisia pintoja. Vanhimmat laastit ovat olleet kalkkilaastia, mutta nykyisin laastityypit ovat monipuolistuneet eri käyttötarkoituksiin. Koneista ei ole muurarin korvaajaksi, mutta työssä tarvittavien raskaiden materiaalien siirroissa ja nostoissa niiiden apu on usein välttämätöntä.

Koulutus ja osaamisen siirtyminen

Perinteisestä oppipoikajärjestelmästä siirryttiin oppilaitoksiin varsin myöhään. Muurarin koulutus on myös muuttunut vuosikymmenten saatossa. 1980-luvulla oli ammattikoulussa kaksivuotinen linja pelkästään muurareille.

Nykyään rakennusalan perustutkinto kattaa laajemmin rakentamisen eri osa-alueet, ja muurarin erikoistuminen vaatii lisäkoulutusta ja käytännön kokemusta. Muurarin perustaidot ovat yleensä aika hyvin hallussa, kun on muurannut ammattimaisesti vuoden verran tai kauemmin. Sen jälkeen voi erikoistua vaikkapa hormien muuraukseen tai rappaukseen.

Työmoraalin on syytä olla kunnossa, sillä huonosti tehty uuni yleensä jääkin huonoksi. Ikävintä ammatissa on työn sotkuisuus, mutta fyysisesti se ei ole niin raskasta kuin voisi luulla. Työergonomia ei tosin aina ole paras mahdollinen. Koulutuksessa panostetaan nykyisin lainsäädännön tuntemukseen eli suojaetäisyyksien ja kantavuuden huomioimiseen.

Eläköitymisiä

Muurareiden ammattikunnan on epäilty jo olevan katoavaa kansanperinnettä. Rakennusliiton Lapin piiristä kerrotaan, että ammattitaitoisista tekijöistä on jo kova pula, joka yhä vain näyttää pahenevan, kun loputkin ammattikunnasta eläköityvät. Muurareita ei ole täsmäkoulutettu enää aikoihin ja rakennusalan perustutkintoon on sisällytetty vain vähäisiä muurauksen opintoja, joiden antama osaamispohja ei ammatissa riitä.

Rakennusalan uudet tuulet voivat vaikuttaa muurareiden töihin. 1990-luvulla talotehtaatkin alkoivat suosia taloja, joissa ulkovuori tehtiin puusta. Tämä vähensi tiilirakentamisen kysyntää. Kiinnostus muurausalaan hiipui nuorten parissa ja koulutusta alettiin vähentää. Uusia muurareita on viime vuosikymmeninä koulutettu joissakin yrityksissä oppisopimuksella, mutta on arvioitu, että alalta eläköityy lähiaikoina koko sen tulevaisuuden kannalta merkittävän paljon osaavia tekijöitä.

Muurarien ammattikunta elää myös kansanperinteessä

Muurarin ammattiin liittyy hauskaa kertomaperinnettä. Eräässä kansanrunossa kuvataan työn tarkkuutta ja huolellisuutta:

”Muurari muurin rakensi, kiven kiven päälle laski, laastin väliin levitti, työnsä taiten viimeisteli.”

Sanonnoissa muurari esiintyykin usein esimerkkinä tarkasta ja luotettavasta ammattilaisesta. ”Muurarin kädenjälki” viittaa huolellisesti tehtyyn ja kestävään työhön.

Monin paikoin kerrotaan tarinoita myös muurarin varotoimenpiteestä tai kostosta, kun asiakas on jättänyt maksamatta, jättänyt muurarin ilman viinaryyppyä tai tehnyt pilkkaa; tällöin muurari oli saattanut peittää hormin yläosan lasilevyllä. Savuviinat tai rahat saatuaan hän kiipesi takaisin katolle ja pudotti hormiin tiiliskiven, joka rikkoi lasin. Näin hormi alkoi vetää.

Useimmille meistä ovat luultavasti tutut myös humoristisen rekilaulusävelmä “Muurarin” sanat, jotka syntyivät rakennusalan opiskelijoiden piirissä 1930-luvulla. Kevät toi muurarin, kesällä hän teki töitä, syksy vei ja talvella hän näki nälkää. Nykyisenlaista sosiaaliturvaa ei vielä niihin aikoihin tunnettu. Muurari oli kausityöläinen.

Teksti: Mikko Sees

Lähteet:

Ganander, Christfrid (1789/2016, toim. Juha Pentikäinen): Mythologia Fennica. Salakirjat.

Helamaa, Erkki (2004): Vanhan rakentajan sanakirja: rakentamisesta, rakennuksista, rakenteista. SKS, Helsinki.

Leiviskä, Helena & Nokelainen, Joel (1988): Perinteisiä käsityöammatteja 2. Helsingin Käsityö ja Teollisuusyhdistys, Forssan Kirjapaino Oy.

Linnakangas, Esko & Juanto, Leila (2016): Verojen historia. Synty, kehitys, kuolema, ylösnousemus, reinkarnaatio. Grano Oy, Helsinki.

Rakennusliitto: Muurarit ponnistelivat yhdessä. Artikkeli Rakentaja-lehdessä 1/2024. https://rakentajalehti.fi/historiaa-muurarit-ponnistelivat-yhdessa/

Suomen Kansan Vanhat Runot. https://aineistot.finlit.fi/exist/apps/skvr/index.html