Parantaja apulaisineen hoitaa kolottavaa lonkkaa Taivalkosken Loukonvaarassa vuonna 1917. Kuvaaja: Samuli Paulaharju. Museovirasto, Creative Commons BY 4.0.
Entisaikaan lääkärille tai sairaalaan ei aina päässyt tuosta vain. Pitkien etäisyyksien maassa välimatkat ja toisaalta myös lääkärien ja hoitajien uudet opit ja toimintatavat eivät aluksi herättäneet luottamusta Suomen kansan keskuudessa. Sen sijaan joka kylältä löytyi yleensä henkilö, jolla oli erityisiä tietoja ja taitoja ja johon luotettiin vaivojen ja sairauksien parantajana.
Kansanparantaja oli arvostettu ja tärkeä yhteisön jäsen. Usein hän saattoi olla tietäjä, jota pelättiin ja kunnioitettiin. Tietäjät ovat toimineet yhteisönsä henkisinä johtajina. Heillä oli muita enemmän voimaa eli väkeä ja heidän vastuullaan oli sairaiden hoidon lisäksi myös muu kommunikointi meitä väkevämpien voimien kanssa. Tauteja parannettiin esineillä, sanoilla, saunalla ja voiteilla. Parantajina toimivat vanhaan aikaan tietäjät, myöhemmin eritoten kasvilääkintään tai manuaalisiin hoitoihin erikoistuneet kansanparantajat.
Tietäjälaitos kehittyi viimeistään rautakaudella animistisen maailmankuvan pohjalta. Toisin kuin usein luullaan, kehärumpu ei ole – toisin kuin saamelaisten ja siperialaisten kielisukulaistemme noidilla – tiettävästi kuulunut itämerensuomalaisten tietäjien keinovalikoimaan, vaan rituaalisoittimena on ollut erityisesti kannel. Parantamistapahtumakin on ollut luonteeltaan yksityinen – käytetyt loitsut, yrtit ja muut keinot on haluttu pitää visusti salassa, jotta niissä olisi mahdollisimman paljon voimaa eli väkeä.
Tietäjistä kansanparannukseen
Kuten nimi kertookin, kansanparannus on kansan kokemusperäistä ja perinteenmukaista terveydenhoitoa. Myös tavalliset ihmiset ovat käyttäneet menneinä vuosituhansina laajalti vähintään kasvilääkintää ja erilaisia hierontakonsteja, joiden tuntemus on ollut eräänlaista entisajan yleistietoa.
Ammatillista erikoistumista on kuitenkin tapahtunut jo varhain; tietäjien tiedot ja taidot ovat kulkeneet pitkälti suvussa, eikä ulkopuolisia ole yleensä edes otettu oppiin. On puhuttu tietäjä- tai parantajasuvuista, joiden jälkeläisiltä on tallennettu arkistoihin runsaasti kalevalamittaista runoutta ja loitsuja. Mainittakoon tässä yhteydessä, että kansanrunousarkistomme on itse asiassa maailman laajin. Myös nykyisin tunnetut jäsenkorjauksen muodot ovat säilyneet ja kehittyneet tiettyjen sukujen ja myös itseoppineiden parantajien käsissä.
Kaikki kansanparantajat eivät suinkaan ole olleet tietäjiä. Varsinkin “vähäisemmissä” kansanparantajissa ilmeni erikoistumista tiettyihin parannuskeinoihin. Tutkija Olavi Räsänen on ehdottanut kansanparantajien jakoa neljään ryhmään:
– ekstaatikot eli hurmoshenkiset noidat, jotka vaipuivat transsiin parannuksen aikana
– verbalistit eli sanalla parantajat, joiden parannusvoima oli sanoissa ja loitsuissa
– herbalistit, jotka paransivat yrteillä ja rohdoilla
– teknikot, jotka paransivat käsillään, eivätkä käyttäneet lainkaan loitsuja tai taikoja
Jako on toki keinotekoinen ja puhtaasti viitteellinen, sillä monet parantajat hallitsivat useita eri kansanparannuksen osa-alueita. Tärkein parantajan ominaisuus oli vilpitön halu auttaa lähimmäisiään. Hyvä parantaja osasi olla nöyrä ja osoittaa kiitoksensa parantajan lahjoistaan milloin Jumalalle, milloin Neitsyt Marialle tai muulle meitä ihmisiä korkeammalle taholle. Yleensä entisaikaan hyvä parantaja oli kansan näkökulmasta myös turvallisempi vaihtoehto kuin kokematon ja parannustaidoiltaan rajoittunut lääkäri.
Terminologia on ollut entisaikaan varsin epäyhtenäistä ja suorastaan värikästä. Elias Lönnrotin laajennettu maisterinväitöskirja mainitsee kansanparantajista käytettyinä nimityksinä seuraavat: tietäjä, tietomies, loihtija, osaja, laulaja, runoja, lumoaja, puolijumala, poppamies, myrrysmies, intomies, innokas, haltiokas kukkaromies. Samuli Paulaharju taas lisäsi listaan esimerkiksi nimitykset noita, velho, puhaltaja, kattoja, pyörryttäjä, kirmakka, hierojamuori, kuppariämmä, näkijä ja loihtemaäijä. Manuaalisten hoitokeinojen osaajista sanottiin, että hänellä on parantava käsi. Monet nimitykset ovatkin kuvailevia. Esimerkiksi Lönnrotin käyttämä kukkaromies viittaa pussukkaan, jollaisessa moni parantaja säilytti taikakalujaan, esimerkiksi käärmeen pääkalloa.
Suomi on kansanparannuksen suurvalta
Yrttilääkintä, erilaiset hieronta- ja jäsenkorjaustekniikat, kuppaus, suoneniskentä, verbaliikka eli loitsuilla ja sanoilla parantaminen (mm. verenseisautussanat) sekä muut perinteiset hoitomuodot säilyivät kansanparantajien keinovalikoimassa varsin elinvoimaisina 1900-luvulle, vaikka edeltävänä vuosisatana Suomessa alkanut lääketieteen nopea kehitys toikin julkisen terveydenhuollon yhä useamman saataville. Samoihin aikoihin sekä lääkärilaitoksen että koululaitoksen leviäminen saivat aikaan perustavanlaatuisen muutoksen, joka on johtanut meidän aikamme sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän syntyyn.
Maamme kansanparannusperinne on kansainvälisestikin vertailtuna harvinaisen rikas ja monipuolinen. Alueellista vaihtelevuutta on ollut varsinkin ennen hyvin runsaasti, jolloin pitkälle vietyä erikoistumista on ollut havaittavissa jokaisen parannustaidon osalta. Nykyisin perinnehoidot ovat yhtenäisempiä.
Nyky-Suomessa kansanparannuksen keinot luokitellaan yleensä vaihtoehtohoidoiksi. Yleisimmät perinteiset kansanparannushoidot lienevät kansanomainen hieronta, jäsenkorjaus, kuppaus ja yrttilääkintä. Monen hoitajan tarjoamat uudenaikaiset tai muualta Suomeen viime aikoina rantautuneet hoitomuodot – esimerkiksi ns. energiahoidot, vyöhyketerapia ynnä muut – eivät kuitenkaan sananmukaisesti kuulu kansanparannuksen kenttään. Toisinaan kansanparannukseen luetaan mukaan myös henkiparannus, jonka tehoa ei kuitenkaan yleisesti tunnusteta.
Päämäärä hoidoissa on toki sama eli hoidettavan hyvinvoinnin koheneminen, mutta hyvällä syyllä voidaan todeta, että perinteisten parannusmenetelmien ja uudempien hoitomuotojen niputtaminen yhteen vaihtoehtohoidoiksi on saanut aikaan sen, että lääketieteen näkökulmasta suurin osa niistä on luonteeltaan uskomushoitoja.
Tietäjien keinoista – sanoja, loitsuja ja tiedon hakemista
Vanha kansa käsitti taudit ja vaivat sielullisiksi olennoiksi, jotka saapuivat kehoon sen ulkopuolelta. Perinteisin, jo animistiseen maailmankuvaan pohjautuva kansanparannuksen perusperiaate on saada selville vaivan alkusyy ja hoitaa sitä pelkän ilmeisen oireen sijasta.
Kansanomaiseen käsitykseen sairauksien alkuperästä liittyy ajatus sekä kehon että mielen – laajemmin myös koko maailmassa vallitsevasta – tasapainosta, jota jokin on onnistunut järkyttämään. Seurauksena on sairaus. Kyse voi olla niin sanotusta “pahalla silmällä” katsomisesta eli panentataudista, kirouksen langettamisesta toiselle ihmiselle, tai fyysisestä tapaturmasta tai sairaudesta. Tauteja, joihin ei edes mahtavin kansanparantaja ole löytänyt parannuskeinoa, on kutsuttu jumalantaudeiksi. Esimerkiksi rokkotaudit ja vanhukset hautaan vievät taudit käsitettiin Jumalan määräämäksi kohtaloksi.
Tietäjien ja myöhemmin monien kansanparantajien erikoisosaamista oli sanan voimalla parantaminen. Etenkin Karjalassa sen asema säilyi vahvana jopa 1900-luvulle. Ikivanhan käsityksen mukaan “katsominen” eli lääkkeiden “lukeminen” oli tärkeä psykologinen osa hoitotapahtumaa. Alkujaan katsominen tarkoitti vaivan alkuperän selvittämistä henkimatkan avulla, mutta myöhemmin sillä on viitattu loitsujen eli sanojen lukemiseen. Loitsujen tehon takasivat oikea sanamuoto ja tietty esitystapa, joita ei opetettu ulkopuolisille. Tietäjää ei myöskään ollut soveliasta katsoa suoraan silmiin parantamisen aikana.
Loitsut olivat monesti runomittaisia, mikä on suomalaisten loitsujen erityispiirre. Esimerkiksi Sonkajärvellä on tehostettu voiteen parannuskykyä näillä sanoilla:
Mehiläinen ilman lintu,
Lähes mettä noutamahan
Yheksän meren takoa,
Vielä puoli kymmennettä!
Sieltä tulla tuhuttaapi,
Käyä kääkeröitteleepi,
Kuus’ on kupposta otassa,
Seitsemäs selän takana,
Kuss’ on mett’, kussa vettä,
Kussa voijetta hyveä
Vanhoille valovesiksi,
Pahoille parannukseksi.
Loitsusanat saattoivat kotikäytössä olla myös lyhykäisiä. Yleensä lyhyitä olivat myös verenseisautussanat, joiden uskottiin tehoavan pitkänkin välimatkan päästä. Verenseisautus oli harvojen parantajien erityistaito, jonka osasivat vain he, joissa oli oikeanlaista väkeä. Verenvuodon sanottiin seisahtuvan välittömästi oikeiden sanojen lausumisen jälkeen ja sanojen tepsivän kaikkiin paitsi heihin, joiden aika on täysi.
Tietäjän puoleen käännyttiin sairauksien hoidon lisäksi myös monenlaisissa toimissa, joiden onnistuminen oli tärkeää taata. Osalla parantajista oli selvänäkemisen tai ennustamisen lahja – he tiesivät, mistä kadonnut esine tulee löytymään tai millainen kohtalo kunkin elämänpolulla odottaa.
Rituaaliesineinä voitiin käyttää soittimia (erityisesti kannelta), teräaseita, seulaa tai melkein mitä tahansa muuta esinettä. Esimerkiksi seula voitiin täyttää erilaisilla esineillä; parantaja esitti eri olettamuksia taudin alkuperästä, jolloin seula pyörähti oikean arvauksen kohdalla. Myöhempinä aikoina taudin syntyä selvitettiin kaatamalla lasiin kirkasta viinaa, jolloin taudin aiheuttajan kuva ilmestyi pinnalle.
Taudin alkuperänä oli usein jokin väki. Tällaisia olivat esimerkiksi maan väki, veden väki, veren väki, tuulen väki ja kalman väki. Ne saattoivat vihoissaan tarttua ihmiseen ja aiheuttaa sairastumisen. Taudin syyksi voitiin selittää säikähdys eli pelästys, kun jokin äkkinäinen sai ihmisen säikähtämään ja täten alttiiksi ympäröivien väkien vihoille. Luonnonhengen yllättävä kohtaaminen saattoi aiheuttaa kohtauksen. Vesikalman saattoi saada paikasta, jossa joku oli hukkunut.
Tietäjän tehtävä oli selvittää taudin synty ja parantaa se poistamalla vihat. Usein menetelmänä oli similia similibus eli taudin parantaminen samalla, millä se oli tullutkin. Siksi vaivan syntysyy oli tärkeää selvittää mahdollisimman tarkasti. Kipuja manattiin loitsuissa monesti kipukiven koloon, jotta ne myös pysyisivät poissa.
Vaikka tietäjät ja kansanparantajat olivat poikkeusyksilöitä, joita usein pelättiin, heidän roolinsa yhteisön arjessa oli keskeinen. Nykyajan mielikuva metsän keskelle porisevan kattilan ääreen erakoituneesta parantajasta on väärä, sillä tärkein ominaisuus oli aito halu auttaa muita ja olla osa yhteisöä.
Löyly pehmittää lihakset hierottaviksi ja veren kupattavaksi
Kansanomaisista käsillä parantamisen menetelmistä hieronta on todennäköisesti vanhin. Määritelmällisesti se on pehmytkudoshoitoa, josta on olemassa lukematon määrä variaatioita. Nykyisin yleisesti tarjottava hieronta on Suomessa ns. klassista hierontaa tai siitä uudelleen brändättyä urheiluhierontaa, joka tunnetaan maailmalla nimellä Swedish massage. Nimi tulee siitä, että tuntemamme hierontatekniikan kehitti lukuisten hierontatraditioiden, anatomian, fysiologian ja voimistelun pohjalta ruotsalainen Per Henrik Ling 1800-luvun alkupuolella. Suomessa koulutetun hierojan ammattitutkinnon suorittaneet voivat hakeutua Valviran rekisteriin, jolloin he ovat virallisesti terveydenhuollon ammattilaisia, kuten fysioterapeutit.
Kansanomainen hieronta on Suomessa ollut hyvinkin vaihtelevaa, voisi sanoa jopa tekijäkohtaista hoitoa, joka on yleisimmin perustunut erilaisiin pusertelu- ja sormipyöritystekniikoihin. Erona nykyajan ammattimaistuneeseen hierontaan on myös se, että ennen vanhaan työn kovettamia ja kipeyttämiä lihaksia haudottiin saunan löylyssä ennen niiden hieromista. Hieronta saattoi myös kestää tuntikausia. Kylillä kiertäviä puoliammattilaishierojia varten lämmitettiin sauna, sillä hieronta tapahtui tavallisesti kylpemisen yhteydessä. Siihen voitiin yhdistää myös vihtomista, verikuppausta tai suoneniskentää.
Nykyisin uuteen suosioon noussut vanhan kansan hoitomenetelmä on kuppaus, joka ennen vanhaan tarkoitti aina verikuppausta. Kiertävät kupparieukot kuljettivat mukanaan sepän takomia teräviä veitsiä tai kirveitä sekä onttoja lehmänsarvia, joilla paha veri imettiin pois. Hieronnan tavoin myös kuppaus oli kätevintä suorittaa saunassa, joka oli siihen puhtain ja pyhin paikka.
Kuppaus on alun perin kulkeutunut Eurooppaan Kiinasta. Se perustuu käsitykseen ruumiin neljän eri nesteen välisestä tasapainosta: veren, liman, keltaisen ja mustan sappinesteen. Perusajatuksena on tuottaa ihoon pintahaavoja, joista tihkuu laskimoverta. Ärsytyshoitona kuppaus aktivoi kehon omia parantavia voimia. Kun kehosta poistuu verta, uuden veren tuotanto pitkien luiden luuytimissä tehostuu. Aineenvaihdunta kiihtyy, kun uudet verisolut kuljettavat happea, kuona-aineita ja ravintoaineita mukanaan koko kehon alueelle.
Kuppausta pidetään varsin turvallisena hoitomuotona, toisin kuin suoneniskentää, jossa verta juoksutetaan ulos kehosta usein vain yhdestä tarkoin valitusta kohdasta runsaampia määriä. Entisaikaan moni parturi saattoi suorittaa myös suoneniskentää. Taitamattomasti tehtynä se altisti iskettävän infektioille ja verenhukalle, joka saattoi koitua kohtaloksi.
Yösija ja ruokapalkka riitti monesti kiertävän parantajan vaivanpalkaksi, mutta heille saatettiin lahjoittaa omantunnon mukaan myös rahaa, kangasta, vuotia tai muita tarpeita. Tieto tunnetun parantajan saapumisesta paikkakunnalle levisi usein kulovalkean tavoin, jolloin asiakaskuntaa riitti jonoksi asti.
Niksauttajista jäsenkorjaajiksi
Entisaikaan jäsenkorjaajia kutsuttiin usein hierojiksi, jäsenlaittajiksi, niksauttajiksi tai naksauttajiksi. Kansan suussa mobilisoivat hierontatekniikat ja erilaiset nikamakäsittelyt sekoittuivat, joten terminologia on kaiken kaikkiaan varsin sekavaa. Jäsenkorjaus ei kuitenkaan kiropraktiasta ja osteopatiasta poiketen ole manipulaatiohoitoa, vaan hieronnan kaltaista pehmytkudosten mobilisaatiota, jossa ei ylitetä nivelten luontaista liikelaajuutta. Lähtökohtana nykyisin tuntemamme jäsenkorjauksen eri suuntauksille on yhteinen mobilisoivan hieronnan traditio. Hoitomuotona jäsenkorjaus eroaa kuitenkin merkittävästi kaikista muista hierontahoidoista.
Jäsenkorjaus on leimallisesti suomalainen hoitomuoto, joka muistuttaa lukuisia muita kansanomaisia hoitoja ympäri maailman. Sen perusajatuksena on kehon tasapainon palauttaminen virheasentoja korjaamalla, mistä nimikin tulee. Tämä tapahtuu pääasiassa venyttämällä lihaksia, kalvoja, jänteitä ja ihokudosta kehon luontaisten liikkeiden avulla. Jäsenkorjauksessa hoidon ei ole tarkoitus tuottaa kipua, koska kipu nähdään kehon vaurioilta suojaavana puolustusmekanismina. Taito on säilynyt ja periytynyt eteenpäin lähinnä Pohjanmaalla, jossa se on yhä nykyisinkin elävää kansanperinnettä. Entisaikaan hoidettiin usein pirtin penkillä, nykyisin hoitopöydällä maaten. Selkää, olkapäitä ja hartioita hoidetaan jakkaralla istuen.
Ensimmäiset varsinaiset jäsenkorjauskoulutukset alkoivat Kaustisella vuonna 1992. Mestariparantajat Pentti Penttilä ja Olavi Mäkelä olivat toimineet yhteistyössä lääketieteen tohtori Antti Hernesniemen kanssa jo 1980-luvulla ja perustaneet Kansanlääkintäseuran. Seuran hallitus päätti vuonna 1997 muuttaa hoitomuodon nimeksi kalevalainen jäsenkorjaus. Pentti Penttilä ei kuitenkaan hyväksynyt uutta nimeä, vaan jäi pois toiminnasta. Myös seuran pääkouluttaja Leila Kattilakoski jättäytyi myöhemmin pois ja jatkoi koulutuksen kehittämistä nimellä perinteinen jäsenkorjaus. Nämä kaksi suurinta suuntausta eroavat jonkin verran kaustislaisesta jäsenkorjauksesta, jossa hoito tehdään kokonaan istuen.
Ennen jokainen tunsi lääkekasveja
Nykyaikainen länsimainen lääketiede pohjautuu pitkälti kansanomaiseen yrttilääkinnän perinteeseen, jota ylläpitivät keskiajalla Euroopassa luostarit sekä yrttien ja kasvien arkinen kotitarvekäyttö. Vielä sotien aikaan kasvilääkinnän rooli Suomen maaseudulla oli merkittävä.
Kansanparantajista moni oli perehtynyt lääkeyrtteihin ja erilaisten parantavien voiteiden valmistamiseen. Tyypillisiä ainesosia olivat kirkas viina, terva, mehiläisvaha ja kuusenpihka. Sanotaankin, että jos eivät viina, terva ja sauna auta, on tauti kuolemaksi. Voiteet ja salvat siunattiin käyttöön monesti loitsujen avulla.
Saunomisen rituaalisuus oli parantamisessa myös tärkeää. Katajaa ja pihlajaa pidettiin puhdistavina ja pyhinä, ja niillä saatettiin valmistella parannussauna käyttöön. Vihta voitiin koota yhdeksän eri puulajin lehdistä ja parantava sauna lämmittää ukkosen kaatamilla puilla, joissa oli Ylisen jumala Ukon voimaa. Vihtomalla päästä varpaisiin voitiin tauti ajaa pois kehosta. Löylyä sanottiin toisinaan Väinämöisen hieksi tai Joukahaisen hengeksi.
Yrttien höyryä voitiin hengitellä saunan lämmössä, niitä saatettiin nauttia sisäisesti tai levittää voiteena iholle. Lääketiede on sittemmin vahvistanut monien yrttien tehon. Esimerkiksi pihkan, piharatamon ja hämähäkinseitin antibakteeriset ominaisuudet on tieteellisesti todistettu. Mäkikuismaa on käytetty masennusoireisiin, ja sen on todettu toimivan viruksia vastaan.
Yhä nykyäänkin kansanparantajat käyttävät pihkavoiteen ohella usein muurahaisrasvaa, joka valmistetaan muurahaishaposta, alkoholista, pihkasta ja ihrasta sekä tarpeen tullen myös muista ainesosista. Tarkka valmistusmenetelmä vaihtelee ja on visusti varjeltu salaisuus. Muurahaisrasvan kuvataan tepsivän erityisesti lihas- ja nivelkipuihin sekä tulehduksiin. Pöyryn Kaisa neuvoi aikoinaan, että jalka paranee, kun sekoittaa kusiaispesän kiehuvaan sadeveteen ja hautoo sillä jalkaa. Turvotusta poistaa tehokkaasti myös merisuola, jota käytetään kääreissä.
Tunnettuja kansanparantajia
Muistitieto kertoo meille huimia tarinoita parantajien taidoista. Kupparit olivat yleensä naisia, mutta muuten kansanparantajien toimet eivät olleet mitenkään sukupuolittuneita.
Kainuussa tunnetuimpia kansanparantajia on ollut Rimmin Uljaska eli Eljas Ahtonen (n. 1822-1918), jota pidettiin väkevänä tietäjänä. Hyväntahtoinen ja lapsirakas Uljaska ei koskaan käyttänyt loitsutaitojaan kenenkään vahingoksi, ja toimipa hän kuulemma nuorena miehenä oppaana Elias Lönnrotille tämän runonkeruumatkalla. Tarina kertoo, että kun hänen vanhin poikansa Vasselei lähti Latvajärvelle hakemaan itselleen vaimoa Uljaska puhemiehenään, olivat latvajärveläiset lähettäneet heitä estelläkseen tielle paljon käärmeitä. Uljaska tiesi kertoa, mistä käärmeet olivat tulleet ja kielsi koskemasta niihin, sillä kyllä ne tiesivät mennä takaisin sinne, mistä olivat lähteneetkin. Niin vain käärmeet hävisivätkin yhtäkkiä ja Vasselei toi kotiinsa satumaisen kauniin vaimon.
Jyväskylän Nyrölästä muistetaan Muur-Juonas eli Juonas Muurimäki (1813-1909), joka sai tietoa tautien alkuperästä unissaan. Hän ei koskaan ottanut rahaa parantamistoimistaan, koska hän uskoi sen voivan viedän häneltä parantamisen lahjan. Hän käytti apunaan loitsuja, saunottamista, yrttilääkkeitä ja taikakaluja. Avunhakijan tuli viedä Juonakselle tuliaisena viinapullo, jota voitiin käyttää myös apuna parantamisessa. Muur-Juonas ei opettanut taitojaan eteenpäin, koska hän totesi, että sille, joka hyvästä sydämestään haluaa toisia auttaa, tarvittava tieto annetaan unien kautta.
Kirkkaasta viinasta vaivojen syntysyytä selvitteli myös Padasjoella toiminut parantaja Beckerska (oik. Helena Maria Becker, 1845-1928), jolle kerrotaan saapuneen asiakkaita Oulusta ja Pietarista saakka. Selvänäkijä auttoi ihmisiä löytämään kadonneita esineitä ja kotieläimiä. Hän valmisti ainakin ihottumiin ja hammassärkyyn omia lääkkeitään, joihin hän haki tarpeita paikallisesta apteekista ja luonnosta. Kaikki muut saivat avun paitsi he, jotka olivat Beckerskan kanssa huonoissa väleissä tai jotka jättivät lääkkeet maksamatta. Vielä ennen kuolemaansa Beckerska tarinan mukaan vannoi nousevansa haudastaan, jos hänen hautaansa ei ympäröitäisi kettingeillä.
Paljon kerrotaan myös esimerkiksi outona pidetyn silmänkääntäjä Kuikka-Koposen tempuista, joiden seurauksena ahne tai itsekäs henkilö sai ansionsa mukaan. Kuuluisa Hätämaan tietäjä Juho Luomajoki sen sijaan karaisi itseään viettämällä öitä ruumishuoneella, jolloin häneen tarttui kalman väkeä. Luomajoki karkotti räyhähenkiä ja paransi ihmisiä säikäyttämällä.
Sotien jälkeiseltäkin ajalta tunnetaan monia kansanparantajia, esimerkiksi Kaustisella vaikuttava Känsälän suku, jonka erikoisalaa ovat olleet manuaaliset hoidot. Nilsiän kupparieukko Anni Hynysen luota taas kerrotaan monen liikuntakyvyttömän kävelleen omin jaloin pois.
Kansanparannuksen luonteesta ja tulevaisuudesta
Kansanparannus ei yritäkään olla tieteellistä, vaan se perustuu vuosisatojen tai jopa vuosituhansien aikana opittuun kokemusperäiseen tietoon. Nykyajan kansanparantajia ovat koululääketieteen ulkopuolella toimivat vaihtoehtohoitajat, joiden hoitojen tehokkuuteen uskotaan ja jotka toisinaan onnistuvat saavuttamaan parempia hoitotuloksia kuin mihin länsimainen lääketiede kykenee. Kansanparannus uudistuu ja monipuolistuu muista kulttuureista saapuneiden hoitojen myötä, mutta myös perinteiset vanhan kansan hoitomuodot näyttävät nousseen uuteen suosioon.
Tietynlainen kriittisyys virallista lääketiedettä ja terveydenhuoltojärjestelmää kohtaan on vastavoima, joka myös auttaa lääketiedettä kehittymään tarjoamalla vaihtoehtoisia selityksiä ja keinoja vaivojen parantamiseksi. Nykyajan kansanparantajat toimivat kuitenkin yleensä sanattomalla sopimuksella yhteistyössä lääketieteen edustajien kanssa ja omalta osaltaan tuovat aikaamme kokemuksen siitä, mikä monesti kliinistyneestä ja ruuhkautuneesta terveydenhuollosta puuttuu – ihmisen kiireettömän kohtaamisen ruohonjuuritasolla, hierarkioiden ulottumattomissa, sekä tunteen siitä, että tulee vaivoineen kuulluksi.
Teksti: Mikko Sees
Lähteet:
Arponen, Ritva & Valtonen, Erkki (1982): Hieronta. Opas ja käsikirja. WSOY.
Ganander, Christfrid (1789/2016, toim. Juha Pentikäinen): Mythologia Fennica. Salakirjat.
Kattilakoski, Leila (2020): Mobilisoivat pehmytkudostekniikat – Jäsenkorjaajille, hierojille sekä manuaalisen terapian ammattilaisille. VK-Kustannus.
Leiviskä, Helena & Nokelainen, Joel (1988): Perinteisiä käsityöammatteja 2. Helsingin Käsityö ja Teollisuusyhdistys, Forssan Kirjapaino Oy.
Lohi, Jouni; Jokinen, Janne J., ym. (2008): Kuusenpihkavoiteen vaikutukset haavan paranemisessa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2008, 124 (12): 136 4-9.
Padasjoen kotiseutumuseon näyttely kesällä 2025.
Piippo, Sinikka (2018): Suomen luonnon lääkekasvit. Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Pulkkinen, Risto (2017): Suomalainen kansanusko – Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus, Tallinna.
Rumjantseva, Ljudmila (1996): Kasvilääkintäopas. WSOY.
Siikala, Anna-Leena (1994, 2. painos): Suomalainen šamanismi – mielikuvien historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, Hämeenlinna.
Sjöholm, Peppi (2023): Hyvä, paha noita. Tietäjän asema yhteisössä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Pro gradu, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Tampereen yliopisto. SjoholmPeppi.pdf
Suomen Kansan Vanhat Runot. https://aineistot.finlit.fi/exist/apps/skvr/index.html
Taivaannaula ry (2009): Kansanparannus – Karhunhampaita ja kohtalonnuolia. https://www.taivaannaula.org/2009/06/26/karhunhampaita-ja-kohtalonnuolia/ (viitattu 8.7.2025)
Talve, Ilmar (1979/1990): Suomen kansankulttuuri. SKS, Helsinki.
Tuovinen, Jane (1984): Tietäjistä kuppareihin. Kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa. WSOY.