Kukaan ei ole seppä syntyessään, kuten yhä nykyäänkin kuulee sanottavan. Sanonta pätee täysin sepän ammattiin, vaikka se kulkikin ennen vanhaan yleensä suvussa. Seppä kouliintuu työssään, mutta ammatissa välttämättömän luovuuden tulee olla synnynnäinen ominaisuus.
Yleinen mielikuva sepän pajasta on perinteisesti ollut tummanpuhuva, nokinen pätsi, jonka täyttävät ahjo, alasin ja käsityökalut. Nykyään pajat muistuttavat ulkoisesti teollisuushallia ja käsityövälineiden rinnalle ovat nousseet koneet. Työ- ja paloturvallisuusmääräykset ovat tiukentuneet niistä ajoista, kun hökkelimäisen pajan ikkunasta tai ovesta näkyi vain punertava hiillos. Entisajan seppä oli hahmo, jota kylän lapset saattoivat jopa pelätä.
Rauta-aika merkitsi kulttuurista vallankumousta
Takorauta tunnettiin jo esihistoriallisella ajalla. Rautakausi taottiin liikkeelle Kreikassa, josta hehkuvan kuuman raudan muokkaustaito levisi nykyisen Italian kautta muualle Eurooppaan. Pronssia vahvempana ja kestävämpänä materiaalina rauta vaikutti olennaisesti niin sota- kuin rakennushistorian kehitykseen. Rooman valtakunnan legioonat synnyttivät ensimmäisen todellisen taontateollisuuden, jonka myötä seppien työnkuva ammattimaistui ja työtaidot kehittyivät nopeasti. Taontataidon kulta-aikaa oli keskiaika, jolloin etenkin kirkkoihin taottiin runsaasti koristeita ja rautaa tarvittiin armeijoiden varustamiseen.
Uudella ajalla sepät järjestäytyivät monen muun käsityöläisammattikunnan tavoin kaupungeissa killoiksi. Tiettyjä erikoistumista vaativia aloja, kuten satulasepän ammattia, ei voinut opiskella muualla kuin kaupungeissa, jolloin näistä sepistä tuli kaupunkikisällejä. Pitäjänkäsityöläisiksi 1700-1800-luvuilla nimetyt sepät saivat vastuuta ja suurimmat tilaustyöt tehtävikseen. Paikallisyhteisö sai itse valita, kenet otti suojelukseensa. Jos käsityöläinen ei saanut muuttolupaa tai muuta suojelua, saatettiin hänet julistaa irtolaiseksi ja karkottaa paikkakunnalta. Aatelistolla oli erityinen oikeus palkata itselleen kartanokäsityöläisiä, jolloin seppäkin nautti vuosipalkkaa, sai asua kartanon mailla ja käyttää esimerkiksi kartanon perunamaata ja aittaa. Työsopimusten epämääräisyys ja kilpailu johtivat usein käräjöintiin.
Maaseudulla kyläsepät olivat 1800-luvulla usein entisiä sotilaita, jotka torpparintoimensa ohella valmistivat kyläläisille raudasta tarve-esineitä. Paja saattoi olla sepän oma tai kylän yhteisomistuksessa. Talonpojilla oli perinteisesti oikeus työllistää kyläseppiä, joiden toiminnan säätely katsottiin ammatin tarpeellisuuden ja levinneisyyden takia liian hankalaksi. Esimerkiksi Hollolassa toimi vuonna 1840 laskennallisesti yksi seppä jokaista noin 20 taloutta kohden.
Sepän ammattiin ryhtyminen vaati pääomaa, sillä yleensä seppä omisti itse omat työvälineensä. Taito kannatti pitää suvussa, joten oppipojat olivatkin usein omia poikia. Sepältä vaadittiin monipuolista osaamista: erilaisten työkalujen valmistusta, hevosten kengittämistä, lukkojen takomista ja kärryjen raudoitusta. Entisaikaan myös aseiden valmistus ja korjaus oli seppien työtä. Hyvä silmä oli tärkeä osa ammattitaitoa, sillä vanhaan hyvään aikaan sepät takoivat myös koruja ja koriste-esineitä. Voidaan sanoa, että entisajan yhteiskunta ei olisi pyörinyt eikä varsinkaan kehittynyt ilman seppien työpanosta.
Seppä hikoilee pajan kuumuudessa
Takominen tarkoittaa muodon muuttamista. Aluksi metallia kuumennetaan ahjossa, jossa se pehmenee sopivasti. Hehkuvan kuumaa rautaa voidaan venyttää, tyssätä, olastaa tai taivuttaa. Myös muut muokkaustavat kuten katkaisu, lävistys sekä nykyaikaisempi hitsaus kuuluvat sepän ammatilliseen osaamiseen. Rautakappaleita voidaan myös kuumentamalla ja takomalla liittää toisiinsa.
Entisaikaan sepät odottivat usein asiakkaan toimittavan heille tarvittavan raakamateriaalin eli raudan. Myös ahjossa käytettävä sysi oli yleensä asiakkaan tuomaa. Paja-apulaiset käyttivät raskaita palkeita, joiden tuottama ilma sai ahjossa hehkuvat hiilet kytemään voimakkaammin. Näin lämpötilaa saatettiin säädellä eri takomislämpötilaa vaativien työvaiheiden ja esineiden mukaiseksi. Värisävyt erottuvat hämärässä parhaiten, minkä takia sepän paja onkin usein varsin pimeä tila.
Voimakkaasti työstettävän raudan tulee kuumentua ahjossa hiilien keskellä punertavaksi, oranssiksi, jopa keltaiseksi, jolloin sen lämpötila nousee 500-1000 asteeseen. Liian alhainen lämpötila ei monesti ole hyvä, sillä se hidastaa työstöä ja haurastuttaa rautaa, kun kappaletta tulee jatkuvasti kuumentaa ahjossa uudestaan. Mitä kuumempi lämpötila, sen kirkkaampi väri ja helpompi taottavuus, toisaalta myös suurempi katkeamisvaara. Katkaisu voi olla myös tarkoituksellista, kun halutaan lyhentää liian pitkä työstettävä kappale. Tällöin rauta kuumennetaan katkaistavasta kohdasta kirkkaan keltaiseksi ja lyödään alasinta vasten katki terävällä katkaisutaltalla. Tehokkuus on kaikessa työstössä avainasemassa.
Ahjon vieressä on alasin, usein vähintään toiselta sivultaan sarven muotoinen, kylmän rautainen työstöalusta, jonka päälle hehkuva raudankappale pihdeillä nostetaan. Seppä suojaa kätensä paksuilla nahkahanskoilla, jotta ei vahingossakaan polttaisi näppejään. Taottavaa kappaletta pidellään alasimen päällä pihdit toisessa kädessä, toisella kädellä hehkuvaa rautaa muotoillaan pajavasaralla tai muulla työvälineellä.
Alasimen sileää päällysosaa vasten taotaan kappale ohuemmaksi, leveämmäksi tai pitemmäksi, kun taas alasimen reunoja vasten tai sarven ympärillä sitä voidaan taivuttaa suorakulmaksi tai pyöreäksi. Sarven avulla taotaan esimerkiksi rautasormuksia ja rannerenkaita pyöreään muotoonsa. Alasimen suoria reunoja taas käytetään hyväksi vaikkapa hyllynkannattimien kulman työstössä.
Erilaisilla lyöntiraudoilla voidaan puhkaista hehkuvan kuumaan rautaan reikiä. Tällä tekniikalla valmistetaan esimerkiksi avainlukkopesiä ja naulanreikiä. Seppä käyttää työssään myös monenlaisia muotoilutyövälineitä, joiden avulla saadaan taottua monimutkaisiakin kulmia ja esineitä.
Esineen käyttötarkoituksesta riippuen se voidaan karkaista ja pintakäsitellä ruostumisen ja kulumisen ehkäisemiseksi. Karkaisu tarkoittaa lämpökäsittelyä, joka lisää teräksen kovuutta. Austeniittialueelle eli noin 750-850 Celsius-asteeseen kuumennettu valmis esine, esimerkiksi kirveen terä, jäähdytetään mahdollisimman nopeasti vedessä, öljyssä tai ilmassa sitä liikuttelemalla, jolloin teräksen pinta kovenee ja muuttuu rakenteeltaan hauraammaksi. Kulutuskestävyyttä lisää päästö, jonka aikana kovettunut terä kuumennetaan uudelleen matalampaan lämpötilaan ja annetaan jäähtyä hitaasti ilmassa. Päästölämpötila voi tässä tapauksessa olla aluksi noin 200 astetta, jolloin kirveen terän väri kuumentuu oljenkeltaiseksi.
Ahjo kuumentaa muutenkin työpäivän aikana millaisen pajan hyvänsä, joten hikoilulta ei voi välttyä. Nykyisin palkeiden käyttö ja raskaimmat työstövaiheet on yleensä koneistettu, jolloin työn fyysinen kuormittavuus on aivan eri luokkaa kuin ennen vanhaan. Sepän ammatti on silti säilynyt pääpiirteittäin samanlaisena vuosisatojen ajan.
Perinteitä, sanastoa ja uskomuksia
Talonpoikaiset kädentaidot antoivat monesti nimensä myös talolle tai suvulle. Tähän viittaavat useiden talojen Seppälä-nimet. Talonpojilla oli kotiteollisuuden piirissä oikeus valmistaa tuotteita omaan käyttöönsä tai myyntiin ilman että heitä pidettiin käsityöammattilaisina.
Vanha synonyymi sepälle on myös rautio, joka tunnetaan nykyään varsin yleisenä sukunimenä. Suvun kantaisä on saattanut olla ammatiltaan seppä.
Sepän kisällin ensimmäinen harjoitustyö on perinteisesti ollut – ja on yhä nykyäänkin – naulojen takominen. Se vaatii tärkeimpien työvaiheiden ja -tekniikoiden opettelua, ja sanotaankin, että ennen minkään muun työn aloittamista on seppäkokelaan syytä takoa vähintään sata rautanaulaa. Hankalinta siinä on naulan kannan muotoilu tasaiseksi, mikä vaatii runsaasti harjoitusta.
Ammatin arvostus on jo ammoisista ajoista ollut korkealla tasolla, sillä tulta ja rautaa on aina pidetty vaarallisina, yliluonnollisina aineksina. Tämä näkyy myös Kalevalan runoissa, joissa seppä Ilmarisen rooli myyttisen Sammon takojana on keskeinen. Toisinaan häntä kutsutaan myös nimellä Seppo, joka tarkoittaa myös seppää. Ahjo taas on vanha nimitys uunille (viroksi ahju). Ahjossa taotaan vaurautta luova Sampo. Symbolisesti se muistuttaa meitä tulen syntymyyteistä, joissa tulikipinän iski Ukko Ylisen jumala taivaissa ja sen toimitti meille ihmisille hieman tarinasta riippuen joko Väinämöinen tai Ilmarinen. Seppä näyttäytyykin välittäjähahmona ihmisten ja luonnonvoimien välillä.
Seppien on uskottu osaavan loitsia rauta pehmeäksi ja pahat henget loitolle. Takomalla syntyi esineitä, joissa oli niiden käyttäjiä suojaavaa raudan ja tulen voimaa, kuten amuleteissa ja hevosten varusteissa. Joitakin seppiä on pidetty myös tietäjinä, jotka osasivat raudan syntysanoilla parantaa teräaseiden aiheuttamia haavoja.
Raudanvalmistustaito levisi Suomeen lännestä. Sana rauta on kantagermaaninen lainasana, josta juontuu myös ruotsin punaista tarkoittava röd. Ensin suo-, sittemmin järvimalmia opittiin nostamaan tarveaineeksi sisämaassa jo ennen ajanlaskumme alkua. Eräissä varhaisissa raudan syntyloitsuissa kuvataan myös suomalmin löytämistä, kuten ilomantsilaisen Heikki Sorjosen vuonna 1884 tallennetuissa sanoissa:
Susi juoksi suota myöte, karhu kangasta ravasi,
suo nousi suen jaloissa, kangas karhun kämmenissä.
Tuoho kasvo rauta korte,
suen kynnen suistijeen, karhun kämmenen tilaan.
Ite seppä Ilmarinen, takoja iän ikunen,
tuoho ahjonsa asetti, tuoho paino palkeensa,
pani paian palkeeksi, housut hormiksi rakensi.
(SKVR VII 3, 467.)
Savossa rautaa valmistettiin järvimalmista itse vielä 1500-luvulla. Raudanvalmistuspaikan nimitys oli hytti, josta juontavat juurensa monet termin sisältävät paikannimet. Tuontiraudan merkitys kasvoi sittemmin, kunnes ruukkeja alettiin rakentaa Sisä-Suomeen etenevässä määrin 1800-luvun kuluessa. Varhaisempaa perua on kuuluisa Fiskarsin ruukki, joka on nykyisin suosittu matkailukohde.
Asiansa osaavasta sepästä on taitojensa ansiosta tullut mestarin synonyymi: on se aika seppä! Sanotaan myös, että jokainen on oman onnensa seppä. Se ei kuitenkaan ole suomalainen sananlasku, vaan antiikin Roomasta meille kulkeutunut lentävä lause (Faber est suae quisque fortunae), jonka tokaisi poliitikko Appius Claudius Caecus vaatiessaan, ettei Rooma neuvottele rauhasta voitokkaan Epeiroksen kuninkaan Pyrrhoksen kanssa. Sanontaa tulkitaan usein siten, että menestys on itse ansaittava. Mielikuvissa tämä rinnastuu sepän työhön, jossa taidokkaat esineet ja tarvekalut on itse luotava lähes tyhjästä.
Tarpeesta designiksi
Käsityö ei koskaan ole täysin virheetöntä. Toisaalta se on käsityön suola: rosoisuus ja persoonallisuus viehättävät. Nykyäänkin monet arvostavat kädenjälkeä ja ostavat siksi mieluummin takkatyövälineensä tai kynttilänjalkansa mieluummin taidokkaalta sepältä kuin halpakaupasta.
Suurin osa arjessa käyttämistämme metalliesineistä on silti peräisin tehtaista. Sepän ammatin merkitys on vähentynyt teollistumisen myötä, mutta ei täysin hävinnyt. Entisajan tarve-esineiden valmistuksesta on siirrytty nykyaikaiseen design-ajatteluun. Sepästä on käsityöläisenä kehittynyt yhdistelmä käytännöllisyyden, esteettisyyden ja perinteiden vaalijaa. Suomessa toimii kymmeniä ammattimaisia seppiä, jotka myyvät tuotteitaan tilaustöinä, markkinoilla ja rautakauppojen kautta. Taito ei kuole, vaan mukautuu aikansa vaatimuksiin.
Teksti: Mikko Sees
Lähteet:
Ganander, Christfrid (1789/2016, toim. Juha Pentikäinen): Mythologia Fennica. Salakirjat.
Nokelainen, Joel & Räisänen, Matti (1985): Perinteisiä käsityöammatteja 1. Helsingin Käsityö ja Teollisuusyhdistys, WSOY.
Pirinen, Kauko (1982): Savon historia II:1, s. 404–405.
Salo, Unto: Raudan synty. Teoksessa Kalevalamittaisen runon tulkintoja (2010), s. 114-131.
Siikala, Anna-Leena (2013): Itämerensuomalaisten mytologia, s. 349.
Suomen Kansan Vanhat Runot. https://aineistot.finlit.fi/exist/apps/skvr/index.html
Talve, Ilmar (1979/1990): Suomen kansankulttuuri. SKS, Helsinki.
Uotila, Merja (2014): Käsityöläinen kyläyhteisönsä jäsenenä. Prosopografinen analyysi Hollolan käsityöläisistä 1810-1840. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto, Humanistinen tiedekunta.