Perinteisiä ammatteja: korintekijä

Erilaiset luonnonmateriaaleista valmistetut korit, lastenvaunut, matka-arkut ja mattopiiskat olivat kotitalouksien tavanomaisia käyttötavaroita vielä 1900-luvun alkupuolella. Suuri osa perinteisistä korituotteista valmistetaan nykyisin teollisesti, mutta ei ole käsin punotun korin voittanutta!

Korintekijä on käsityöläinen, jonka ammatti vaatii monenlaisten punontatekniikoiden ja materiaalien hallintaa. Kyseessä on yksi vanhimmista tunnetuista käsityöammateista, jonka juuret ulottuvat kivikaudelle asti. Vanhimmat punotut korit on voitu ajoittaa 12 000 vuoden takaiseen Egyptiin.

Perinteisesti koreja on tarvittu lähes kaikessa: sadonkorjuussa, kalastuksessa, marjastuksessa, säilytyksessä ja kuljetuksessa. Meidän aikanamme korostuvat tietyt käyttötarkoitukset: kissojen ja koirien omistajat ovat havainneet eläinkorien erinomaisuuden, ja rottinkinen mattopiiska on taatusti parempi kuin muovinen. Halkokorina toimii yhä monissa taloissa perinteinen pärekoppa.

Punonta on ihmiskunnan vanhimpia käsityötekniikoita

Korinteon historia on lähes yhtä vanha kuin ihmiskunnan historia. Arkeologiset löydöt osoittavat, että punontatekniikoita on käytetty jo varhain esihistoriallisella ajalla. Vaikka itse korit harvoin säilyvät maaperässä, punonnan jälkiä on löydetty saviastioiden pinnasta, mikä viittaa siihen, että saviastiat on muotoiltu punottujen rakenteiden päälle.

Suomessa korinteko kehittyi ja erikoistui osana maatalous- ja pyyntikulttuuria. Luonnonmateriaalien runsaus vaikutti siihen, millaisia koreja valmistettiin. Pajusta, koivunvitsaksista, tuohesta ja juurista punotut korit olivat yleisiä eri puolilla maata. Eri alueille kehittyi omia korimallejaan. Esimerkiksi kalastusseuduilla valmistettiin erityisesti kalakoreja ja mertojen kaltaisia punottuja pyydyksiä, kun taas metsäalueilla korit soveltuivat marjojen ja sienien keruuseen.

Kuva: Kalle Anttila rapumertoja tekemässä Tyrvännössä vuonna 1899. Kuvaaja: Jonas Albert Sandman. Museovirasto, Creative Commons BY 4.0.

Keskiajalla korintekijät alkoivat erikoistua ammatikseen erityisesti kaupungeissa. Monissa Euroopan maissa korintekijät kuuluivat käsityöläiskiltoihin, jotka sääntelivät työn laatua, hinnoittelua ja oppipoikajärjestelmää. Suomessa kiltaorganisaatio ei ollut yhtä vahva, mutta korintekijät toimivat usein kiertävinä käsityöläisinä, jotka valmistivat ja korjasivat koreja tilaustyönä.

Teollistumisen myötä 1800- ja 1900-luvuilla korintekijän asema muuttui. Tehtaissa valmistetut metalli- ja myöhemmin muovituotteet syrjäyttivät perinteiset punotut korit monissa käyttötarkoituksissa. Ammatti alkoi menettää merkitystään välttämättömänä elinkeinona.

Materiaaleista ja työtavoista

Korintekijän työ perustuu punontatekniikoihin, joissa joustavat materiaalit sidotaan toisiinsa ilman nauloja tai liimaa. Työ vaatii sekä fyysistä voimaa että hienomotoriikkaa. Työtekniikat vaihtelevat materiaalin, käyttötarkoituksen ja perinteen mukaan.

Kuva: Lähikuvassa korimestari Vilho Raatikainen punoo pajukoria Ristiinassa vuonna 1996. Kuvaaja: Timo K. Hautala. Suomen käsityön museo, Creative Commons BY 4.0.

Yleisimpiä perinteisiä materiaaleja ovat paju, rottinki, tuohi, koivunjuuret ja erilaiset heinät ja oljet. Pajukorit valmistetaan usein keväällä tai syksyllä kerätystä pajusta, joka kuoritaan tai jätetään kuorineen käyttötarkoituksen mukaan. Ennen punontaa paju liotetaan vedessä, jotta siitä tulee taipuisaa. Tuohityöt vaativat erityistä taitoa, sillä tuohi on kerättävä oikeaan aikaan kesällä, jotta se irtoaa helposti puusta vahingoittamatta runkoa.

Päreet kiskotaan metsämännyn (Pinus sylvestris) pintapuusta käsin. Korintekotaito päreistä on fyysisesti raskasta, ja siten se on ollut perinteisesti miesten työtä. Pärepuiden säilytys vaatii tilaa, joten taito on säilynyt maaseudulla. Kylistä etenkin Kankaanpään Veneskoski ja Miehikkälän Suur-Miehikkälä ovat olleet pärekoreistaan tunnettuja. Niissä taito ja elinkeino siirtyivät sukupolvelta toiselle vielä 2000-luvullakin. Nykyisin suurin ongelma on se, että riittävän tiheäsyistä pärepuuta ei juuri ole saatavilla.

Kuva: Simo Lappi tekee vitsaksesta sankaa pärekoriin Jyväskylässä vuonna 2003. Suomen käsityön museo, Creative Commons BY 4.0.

Punontatekniikoita on lukuisia ja niiden yhdistely on yleistä. Pohjapunonta luo korille tukevan perustan, jonka jälkeen laidat punotaan eri tekniikoilla, kuten ristipunonnalla, kehäpunonnalla tai vinopunonnalla. Kahvojen ja reunojen viimeistely on tärkeä osa työtä, sillä ne vaikuttavat sekä korin kestävyyteen että ulkonäköön. Monissa perinteisissä koreissa on tunnistettavia rakenteellisia yksityiskohtia, jotka kertovat tekijän taidosta.

Työkalut ovat suhteellisen yksinkertaisia: puukko, leikkurit, piikki, mitta ja joskus muotteja tai kehikoita. Silti ammatti vaatii pitkäjänteistä harjoittelua, sillä materiaalin käyttäytyminen vaihtelee suuresti. Kokeneen korintekijän taito näkyy siinä, kuinka tasaisesti ja kestävästi punonta on tehty sekä siinä, kuinka hyvin kori kestää käyttöä ja aikaa.

Korintekijä kansanperinteessä

Korit ja punontatyöt ovat olleet niin arkisia asioita, että niiden olemassaolo on ollut itsestäänselvyys. Sen sijaan erilaisiin käyttötarkoituksiin liittyvää kansanperinnettä on säilynyt. Esimerkiksi Haapasaaresta on tallennettu marjaonnen toive, joka huudettiin samalla kun korit heitettiin ilmaan:

Kori koppana, marjoja täys!

(SKVR XIII4, 13226.)

Kuva: Kustaa Jussila tekee pajukoria Ylihärmän Kosolassa vuonna 1930. Kuvaaja: Samuli Paulaharju. Museovirasto, Creative Commons BY 4.0.

Punonta symboloi kohtalon tai elämänpolun rakentumista säie säikeeltä. Tämä metafora on säilynyt monissa kielissä ja kulttuureissa, mikä kertoo punontataidon syvästä kulttuurisesta merkityksestä.

Nykyajan korintekijät

Nyky-Suomessa korintekijän ammatti on harvinainen, eikä se useinkaan ole päätoiminen elinkeino. Useimmat korintekijät toimivat käsityöyrittäjinä, taidekäsityöläisinä tai harrastajina, jotka myyvät tuotteitaan markkinoilla, verkkokaupoissa ja näyttelyissä. Ammatin luonne on muuttunut hyödyllisten käyttöesineiden valmistuksesta pikemminkin yksilöllisten, esteettisesti arvokkaiden tuotteiden luomiseen.

Sata vuotta sitten esimerkiksi Viktor von Wrightin paju- ja rottinkitavaratehtaassa työllistettiin näkövammaisia, joille korien ja harjojen valmistus oli sopiva työ. Nykyisinkin koreja syntyy taitavien näkövammaisten käsissä, joiden tuntoherkkyys ja sorminäppäryys ovat omaa luokkaansa.

Kuva: Sokea korintekijä syyskuussa 1943. Kuvaaja: Sot.virk. Niilo Helander. Sotamuseo, Creative Commons BY 4.0.

Tuotteiden myynti on säilynyt perinteiseen malliin myös torikaupassa, ja yhä nykyäänkin näkee toisinaan myös pienillä paikkakunnilla koreja ja harjoja myyviä pienyrittäjiä. Kestävä kehitys ja ekologiset arvot ovat tuoneet korinteolle uutta merkitystä. Ammattitaidolla valmistettu kori on kaunis katsella, miellyttävä käyttää ja kestävä, aivan kuten pitääkin.

Koreja valmistetaan kodin tarpeisiin myös itse esimerkiksi sanomalehdistä, farkkukankaasta, heinistä, kaisloista ja tietenkin koivuntuohesta. Taitoliitto valitsi korinpunonnan vuoden 2024 käsityötekniikaksi. Taustalla on huoli taidon tulevaisuudesta, sillä ammattina se on katoamassa historian hämärään.

Teksti: Mikko Sees

Lähteet:

Kautovaara, Pekka (1984): Käden taidot. Kunnallispaino Oy.

Leiviskä, Helena & Nokelainen, Joel (1988): Perinteisiä käsityöammatteja 2. Helsingin Käsityö ja Teollisuusyhdistys, WSOY.

Rutanen, Eeva & Öljymäki, Jaana (2015): Tuohitöiden käsikirja. Minerva Kustannus Oy.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS). Kansanrunousarkisto [SKVR-tietokanta]. https://skvr.fi

Taitoliitto: Taito.fi (viit. 20.12.2025)

Talve, Ilmar (1979/1990): Suomen kansankulttuuri. Helsinki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.Tuormaa, Markus (2014): Puutyöt – pärekorista pistoaitaan. Metsäkustannus Oy.