Entisajan maaseudulla varsinkin Länsi-Suomen maataloissa ja kartanoissa piika (ruotsiksi piga) ja renki (dräng) vastasivat pitkälti arjen sujumisesta. Piialle kuului monipuolisesti kodin tehtäviä siivouksesta ruoanlaittoon sekä lasten hoitamisesta ja pyykinpesusta navettatöihin. Hän oli usein myös emännän uskottu läheinen. Renki taas hoiti raskaimmat työt niin pellolla kuin rakennusten ylläpidossa ja korjaamisessa sekä autteli navetalla ja metsällä.
Alun perin ‘piika’ tarkoitti nuorta, naimatonta tyttöä. Sanan merkitys muuttui vasta 1800-luvulle tultaessa tarkoittamaan palvelustyttöä, mutta monissa kansanrunoissa sitä käytetään myös alkuperäisessä merkityksessään. Ennen vasta 21 vuotta täyttänyttä pidettiin aikuisena palkollisena.
Yleisimmin piiaksi tai rengiksi ryhdyttiin rippikoulun jälkeen ja työsuhteet olivat tyypillisesti määräaikaisia, yleensä vuoden mittaisia tai kausiluonteisia. Työ oli luonteeltaan liikkuvaa. Suurimmissa kaupungeissa ja kirkonkylissä pidettiin syyskuun ensimmäisenä tai toisena sunnuntaina pestuumarkkinat, joilla palvelusväkeä palkattiin. Palvelusvuoden jälkeen oli näin aina mahdollisuus työllistyä uuteen taloon.
Todelliset arjen sankarit
Piiat ja rengit olivat taloissa tuiki tarpeellista työvoimaa, sillä maatalouskoneet alkoivat yleistyä Suomessa vasta 1900-luvulle tultaessa ja perinteinen yhteiskuntarakenne muuttua. Perusyksikkö oli ruokakunta, johon kuuluivat talollisten perheiden lisäksi myös isovanhemmat sekä vaihteleva määrä palkollisia.
Koko Suomen väestöstä maaseudun palkollisia oli 1800-luvun puolivälissä 15,9 % eli noin 286 000 henkeä. He muodostivat maaseudulla suurimman maattomien ryhmän. Palkollisasetuksen mukaan naimattomilla henkilöillä, joilla ei ollut ylläpitoa, oli palveluspakko. Töihin oli siis hakeuduttava, halusi tai ei, ja työntekoa pidettiin muutenkin ihmisen velvollisuutena. Muutoin vaarana oli tulla julistetuksi irtolaiseksi.
Osan työvuoden palkasta saattoi saada etukäteen ns. pestuurahana, jonka lisäksi työväelle kuului ylöspito: vaatteita, ruoat ja majoitus. Rengin palkkaan kuuluivat ns. parseelit: villakangaspuku, kaksi paria nahkasaappaita, kahdet villasukat, kaksi paitaa ja kahdet alushousut. Piika taas saattoi saada paita- tai hamekankaita. Maata tai sen käyttöoikeutta ei saanut antaa palkaksi. Vain työstä maksettiin, joten sairastaminen vaikutti tienesteihin. Vasta vuoden 1922 työsopimuslaki laajensi työväen oikeuksia myös tässä mielessä.
Työvuosi päättyi pyhäinmiestenpäivään eli marraskuun alkuun, jonka jälkeen alkoi 1-2 viikon mittainen vapaa, ns. kissaviikot. Vapaat päättyivät tansseihin, joiden jälkeen oli aika aloittaa uudessa palveluspaikassa.
Piikomaan tai rengiksi lähdettiin pitkänkin taipaleen taakse kotoa, joskus jopa Tukholmaan tai Riikaan asti. Tekevälle sattui ja avioliiton ulkopuolisia suhteita ja lapsiakin syntyi kirkon paheksunnasta huolimatta. Pääosin lapset saatiin kuitenkin vasta avioliitossa, kun talous oli turvattu. Palvelusväki avioitui yleensä oman yhteiskuntaluokkansa sisällä, harvemmin porvarien kanssa. Näin syntyi uusi ruokakunta ja palvelusväestä tuli torppareita, mäkitupalaisia tai muita itsellisiä.
Piika talon kaunistaa
Piian vastuualueisiin kuuluivat yleisesti kaikki kodinhoidon työt ruoanlaitosta lastenhoitoon ja siivouksesta navettatöihin. Nykyään ajatellaan, että entisajan naiset olisivat avioituneet hyvinkin nuorella iällä, mutta tutkija Tiina Miettisen mukaan 1600-1700-luvuilla naiset menivät miehelään lähempänä 30 ikävuotta, kuten nykyisinkin. Ennen sitä oli aikaa tehdä työtä eri taloissa ja tienata.
Piian tuli olla luonteeltaan siivo ja tekevä. Iitissä on runoiltu osuvasti: Piika tulee pierijäst, vaan ei tuulen naurajast. Arjen ensimmäisiin töihin kuului valkean sytyttäminen uuniin, eläinten ruokkiminen ja aamiaisen valmistaminen. Piika saattoi herätä ensimmäisenä vielä pimeän aikaan aamuyöstä, kun muu talon väki kuorsasi autuaasti. Päivät olivat pitkiä, mutta onneksi myös luppoaikaa oli askareiden lomassa. Silloin ehti haaveilla ja miettiä tulevaisuutta palvelusvuosia pidemmällä tähtäimellä.
Nuori piika valmisti talossa arkiruoat, paistoi uunissa leivät ja leivokset sekä kattoi pitopöydän yhdessä muun palvelusväen kanssa juhlahetkiä varten. Samalla hoituivat säännölliset siivousurakat, kuten lattioiden lakaisu ja pyykkäys. Talviaikaan voitiin pyykätä suoraan avannossa, joten kohmeisilta sormilta ei vältytty. Ennen viina jäätyy, ennenkö piika paleltuu, sanottiin Hirvensalmella. Monin paikoin piika ehti seurata myös talon lasten kasvua kapaloikäisistä koulutaipaleelle.
Talojen isännillä oli oikeus valvoa renkiensä ja etenkin piikojensa käyttäytymistä ja moraalia. Sunnuntaisin oli syytä lukea Lutherin katekismuksen huoneentaulua palvelusväelle. Talosta ei saanut lähteä omin luvin, ettei joutuisi pahoille teille. Moraalittomasti toiminut piika saatettiin julistaa oikeuden päätöksellä irtolaiseksi ja hänet voitiin jopa karkottaa kaupungista.
Oikeusturvaa oli sen verran, että laki koski ja sääteli myös isäntien valtuuksia. Palkollinen saattoi purkaa palvelussuhteen huonoon ylöspitoon vedoten. Piioilla oli myös seksuaalinen itsemääräämisoikeus, ja isäntä voitiin tuomita piikansa makaamisesta sakkoihin. Isännän tuli olla palkollisilleen hengellisenä ja moraalisena esikuvana ja kohdella hyvin alaisiaan luterilaisessa hengessä. Toisaalta ruumiillinen kuritus oli sallittua, kunhan siitä ei jäänyt pysyviä jälkiä. Palkollinen saattoi myös haastaa isäntänsä oikeuteen ja jopa voittaa juttunsa.
Isommissa taloissa saattoi olla suurikin joukko piikoja ja renkejä. Tällöin oli mahdollisuus myös nousta hierarkiassa tärkeään asemaan “avainpiiaksi” työnjohdollisiin tehtäviin. Osa keskittyi sisäpiikoina kodinhoitoon, osa taas karjapiikoina lampaisiin tai karjanhoitoon. Piiat saattoivat erikoistua myös kutojiksi, keittäjiksi tai vaikka leipojiksi. Kokenut ja työssään kelpo piika saattoi ansaita jopa paremmin kuin moni renki.
Renki raatoi ulkotöissä
Rengin uurastus noudatti pitkälti samanlaista päivärytmiä, mutta työnkuva oli varsin erilainen. Entisajan maailmassa naisten vastuulla oli hoitaa kodin askareet, kun taas miehet työskentelivät pääasiallisesti pelloilla, rakennustyömailla ja metsässä. Rengin ruumis ja vitun posket ne on aina hijessä, todettiin Ilomantsissa.
Rengit ajoivat hevosia, kuljettivat viljakuormia kärryillä ja korjasivat työvälineitä tarpeen mukaan. Pihapiirin rakennuksiakin oli syytä korjailla, kun ne kuluivat ajan mittaan. Kohteita riitti talosta aittoihin ja karjasuojiin. Myös aitojen pystyttäminen oli renkien hikistä hommaa. Karjan ja lasten karkailun estämiseksi piha ympäröitiin usein näreaidalla. Rengit polttivat aidantolppien päät nuotion hiilloksessa, jotta ne eivät mädäntyisi maassa, kuorivat ja kantoivat aitapuut sekä sitoivat ne kuusennäreistä väännetyillä lenkeillä kiinni tolppiin.
Eläintenhoidon osalta rengin vastuulla olivat usein suurikokoisemmat eläimet, joiden käsittely vaati enemmän fyysistä voimaa. Härillä ja hevosilla kynnettiin ja äestettiin pellot, työhevosilla rahdattiin talviaikaan kaadetut puut metsästä pilkottaviksi. Renkien tarvetta lisäsi myös 1800-luvun loppupuolelle jatkunut kaskiviljely, jossa tarvittiin runsaasti työvoimaa.
Fyysinen työ vaati hyvää ylläpitoa. Niin renki kuokkii kuin isäntä ruokkii, sanottiin Haapavedellä. Onneksi sentään palkolliset saivat yleensä vatsansa täyteen ja heitä kohdeltiin kuin perhettä. Rengin palkka saattoi olla jopa kaksi kertaa piian palkkaa suurempi.
Sanontoja, mielikuvia ja uskomuksia
Vanha kansa on liittänyt piikoihin ja renkeihin runsaasti sananlaskuja ja tarinoita. Palvelusväen tekemää raskasta työtä ei aina ylläpidosta huolimatta osattu arvostaa. Kärsämäellä onkin sanottu: Harvoin piikaa kiitetään, minijää ei millonkaan. Piika ja renki olivat töissään yhtä arvokkaita: piika ja renki, ne on ku yks henki, kuten Savonlinnasta riimitellään. Monesti palvelusväkeen suhtauduttiin kuitenkin sydämellisesti.
Vanhan ajan maailmassa kukin tiesi oman paikkansa. Lempäälässä tämä muistutus hierarkioista ilmaistiin sanonnassa Piika ei oo ihmine eikä renki oo herra. Arveltiin myös, että sosiaalisessa hierarkiassa nousu saattaisi kihahtaa hattuun. Orimattilasta on tallennettu hauska sanonta: Piijasta kun tulee emäntä ja rengistä isäntä, niin niitä ei palvele pienet pirutkaan.
Sanotaan myös, että tuli on hyvä renki mutta huono isäntä. Maaseutuyhteiskunnan muuttuessa piiasta ja rengistä tuli halventavia nimityksiä toisten määräysvallan alla toimiville ihmisille. Nykyään vallitsevan mielikuvan mukaan piika ja renki olivat lähes uhrin asemassa suhteessa talonväkeen, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Vielä nykyäänkin moni puhuu esimerkiksi palkansaajina toimivista taksinkuljettajista renkeinä.
Metsän kuningas Tapiolla oli uskomusten mukaan myös oma palvelusväkensä. Etenkin Länsi-Suomessa on puhuttu metsässä liikkuville ja yöpyville miehille ilmestyvistä metsänneidoista, joita kutsutaan myös sinipiioiksi. Nämä nuotiolla tanssivat tai vastaan kävelevät neidot ovat kasvoiltaan satumaisen kauniita, mutta jos metsämies yrittää nähdä heidät selkäpuolelta, huomaa hän kauhistuksekseen niiden olevan onttoja tai puupökkelöitä. Tällöin myös sinipiika peljästyy ja katoaa.
Selkeässä maailmassa jokaisella oli tärkeä tehtävä
Entisajan piiat ja rengit eivät olleet yhteiskunnan marginaalissa – he olivat osa taloa ja yhteisöä. Heillä oli myös kaikki mahdollisuudet edetä elämässään oman torpan asujiksi ja jopa luottamustehtäviin asti. Jokaisella oli entisaikaan oma paikkansa ja tehtävänsä maailmassa. Tieto siitä loi turvaa ja luottamusta tulevaan, vaikka aivan kaikki eivät päässeetkään nauttimaan varsinkaan materiaalisesta hyvinvoinnista.
Suomen kaupungistuessa sotien jälkeen maaseudun piiat ja rengit kävivät vähiin. Heitä palkattiin suurimpiin taloihin vielä 1960-luvulla, mutta yhteiskunnan modernisaation myötä heistä tuli kirjaimellisesti katoavaa kansanperinnettä. Kaupungeissa vastaavaksi tehtäväksi muodostui naisten osalta kotiapulainen.
Tavallisten piikojen ja renkien nimet ja kasvot ovat vain harvoin jääneet historiankirjoihin. Muisto heidän ammattikunnastaan elää silti yhä ja muokkaa kuvaamme menneiden sukupolvien työnteon täyteisestä arjesta.
Teksti: Mikko Sees
Lähteet:
Ganander, Christfrid (1789/2016, toim. Juha Pentikäinen): Mythologia Fennica. Salakirjat.
Kangasmäki, Valtteri (2011): Tilan väkeä ja naapureita. Varhaismodernin maaseutuyhteisön sosiaalinen kenttä ja kontaktinmuodostus Vuorimäen tilalla 1807-1883. Jyväskylän yliopisto, Suomen historian pro gradu -tutkielma.
Leiviskä, Helena & Nokelainen, Joel (1988): Perinteisiä käsityöammatteja 2. Helsingin Käsityö ja Teollisuusyhdistys, Forssan Kirjapaino Oy.
Suomen Kansan Vanhat Runot. https://aineistot.finlit.fi/exist/apps/skvr/index.html
Talve, Ilmar (1979/1990): Suomen kansankulttuuri. SKS, Helsinki.Yle.fi (4.8.2015): Entisajan piiat olivat urasinkkuja. Entisaikojen piiat olivat urasinkkuja | Yle