Kuva: Räätäli työssään Ruovedellä elokuussa 1939. Kuvaaja: Teuvo Mäkinen. Vapriikin kuva-arkisto, Creative Commons BY 4.0.
Räätäli eli vaatturi suunnittelee, leikkaa ja ompelee tilauksesta miesten vaatteita. Yksilöllisesti mitattu ja valmistettu eli sananmukaisesti räätälöity vaatekappale on yhä nykyäänkin varteenotettava vaihtoehto kasvottomalle massatuotannolle. Suomessa käsityöperinne on pitkälti säilyttänyt ansaitsemansa arvostuksen, ja räätälin työssä yhdistyvät niin käsityötaito kuin asiakaspalvelu ja pukeutumisen kokonaisvaltainen ymmärtäminen.
Räätälit järjestäytyivät Suomessa ensimmäisenä ammattikuntana kuningas Kustaa II Adolfin antaman ammattikuntajärjestyksen edellyttämällä tavalla vuonna 1625. Kansanomaisen nimityksen alkuperä on ruotsin kielen skräddare, joka taas juontuu saksan sanasta Schneider, leikkaaja. Ammattinimike on 1900-luvulle tultaessa suomalaistettu vaatturiksi. Sanan keksijäksi mainitaan helsinkiläinen räätäli Matti Wäkewäinen, joka käytti itsestään räätälimestaria tarkoittavaa nimitystä waatturi-mahtikki. Räätälit ovatkin perinteisesti olleet miehiä, kun taas naisten vastaava ammattinimike on pukuompelija.
Erona perinteisesti naisten ammatiksi miellettyyn ompelijaan on erikoistuneisuuden aste; vaatturi suunnittelee ja kaavoittaa, ompelija ompelee valmiin kaavan tai mallin pohjalta. Myös työvälineissä on eroavaisuuksia. Esimerkiksi: vaatturi painaa neulaa kankaan läpi syyringin eli ompelurenkaan sivujen painaumilla, kun taas ompelija käyttää fingerporin eli sormustimen kärkiosaa.
Monopoliasemasta teolliseen tuotantoon
Vaatteiden valmistaminen tilaustyönä ammatillistui Euroopan kaupungeissa keskiajalla: sana tailor esiintyy ensimmäistä kertaa asiakirjoissa vuonna 1297. Suomessa käsityöläisten ammattikunnat alkoivat kehittyä ja erikoistua 1600- ja 1700-luvulla. Kaupungeista vaikutteet levisivät nopeasti myös maaseudulle. Vuonna 1680 säädettiin, että maaseudun pitäjässä sai olla vain yksi suutari ja yksi räätäli, joiden tuli kierrellä koko pitäjän alueella. Erikoistuneilla ammattilaisilla oli tällöin alueellaan käytännössä monopoliasema.
Ammattikuntalaitoksen aikaan mestareita kutsuttiin räätäleiksi, korjaustöihin keskittyviä alan osaajia sen sijaan paikkareiksi. Vaikka maaseudulla suurin osa vaatteista tehtiinkin itse, pyhävaatteiden valmistus uskottiin räätäleille ja pukuompelijoille.
Suomen Vaatturiliitto ry perustettiin Turussa vuonna 1895 ylläpitämään vaatturialan korkeaa ammattitaitoa. Teollinen vaatetuotanto ja valmisvaatteiden yleistyminen 1800- ja 1900-luvulla muuttivat räätälin työn luonnetta: käsityönä valmistettujen yksittäistilausten osuus väheni hintakilpailun myötä. Suomessa räätälin asema erityisesti edustus- ja juhlavaatteiden tekijänä säilyi, kun taas teollinen tuotanto valtasi arkipukeutumisen.
Erona mittatilaustyöhön räätäli valmistaa puvun ilman valmiita kaavoja. Yksilöllisyys on yhä nykyäänkin valttikortti, jolla tyyliniekka voi erottautua muista hienosti etiketin mukaan pukeutuneista miehistä.
Herrasmiehen puku syntyy hötkyilemättä
Räätälin käsin valmistama puku on käytännössä ikuinen. Edustavaan ja perinteiseen miehen pukuun kuuluvat päällystakki, housut ja monesti myös liivi. Puvun valmistus alkaa mallin, kankaan ja vuorin valinnasta. Asiakastapaamisen aikana suoritetaan tarvittavat mittaukset, keskustellaan toiveista, kuten materiaalista, väristä, leikkauksesta, yksityiskohdista, ja tehdään luonnos tai suunnitelma.
Usein sopivat materiaalit löytyvät vaatturiliikkeen valikoimista, mutta toisinaan asiakas itse toimittaa tarvittavat materiaalit. Pääkankaan – usein villakankaan – valinnan jälkeen valitaan vaatekappaleen käyttötarkoituksen ja mallin mukainen tukikangas, joka on tyypillisesti karva- tai sekoitekangasta, kuten hevosen- tai kamelinkarvaa. Erilaiset villakankaat soveltuvat mainiosti kauluksien, helmojen ja halkioiden tukemiseen, kun taas ohutta pellavaa voi käyttää yleisesti takin tukemiseen, paksumpaa yksityiskohtiin. Yleispäteviä sääntöjä ei ole, vaan materiaalit valitaan tapauskohtaisesti. Sen jälkeen otetaan tarkat mitat ja usein piirretään kaava tai muokataan valmiskaavaa. Mittaus suoritetaan aina, vaikka kyseessä olisi vakioasiakas. Näin varmistetaan mittatietojen pysyminen ajan tasalla.
Ensimmäinen työvaihe ilman asiakkaan läsnäoloa on kaavojen leikkaus. Leikkausvaiheessa kangas leikataan oikeiden mittojen mukaan ja harkintaa käyttäen, jotta kankaan kuitusuunnat ja mallinnus tulevat oikein. Puvun pääkappaleet merkitään, jotta puvun vasen ja oikea puoli ovat keskenään symmetriset.
Puvun eniten työtä vaativa osa on takki. Kankaan leikkauksen jälkeen leikataan kangasta tukevat liinat. Kappaleet yhdistetään ja kangas kuositetaan silittämällä.
Tämän jälkeen takki harsitaan eli sen osat kiinnitetään väliaikaisesti yhteen ensimmäistä sovitusta varten. Tässä vaiheessa puuttuvat vielä hihat. Housut valmistetaan kerralla. Sovituksen aikana tarkistetaan istuvuus asiakkaalle, nostetaan tai lasketaan hihojen ja lahkeiden pituuksia ja tarkistetaan vyötäröistuvuus sekä tehdään muut tarpeelliset korjaukset.
Ensimmäisen sovituksen jälkeen takki puretaan. Toisessa sovituksessa asiakas pukee ylleen takin, jossa on jo vuori sekä taskut. Hihat puuttuvat edelleen ja olkasauma on harsittu kokoon. Toisen sovituskerran jälkeen ommellaan olkapäät ja kaulus sekä tehdään napinlävet. Lisäksi ommellaan käsin helma, kantit ja niskaripustin. Olkapääpumpuli lisätään pitämään olan kauniin pyöreänä. Hihat kiinnitetään ja saumataan takkiin. Pienet yksityiskohdat vaativat tässä vaiheessa paljon käsityötä.
Sovituksen jälkeen vaate ommellaan loppuun, prässätään, siistitään ja viimeistellään. Työvälineinä räätäli käyttää ompelukonetta, mutta myös esimerkiksi syyrinkiä eli ompelurengasta (kalibroidun mitan ottamiseen), patsukkaa (mallin tukemiseen), vaatturinkolmiota ja muita erikoistyökaluja. Oikeanlaiset kaarevat muodot etenkin olkapäihin saadaan aikaan soikealla prässihevosella, kangaspäällysteisellä työalustalla.
Loppusovitukseen mennessä työtunteja on kulunut noin 40-50. Liivi valmistuu periaatteessa samoin, mutta siinä on vähemmän työtä. Ajallisesti ompelukoneella tehtävän työn osuus on vain pieni osa valmistusajasta.
Pukuun jätetään aina myös riittävästi saumavaraa, jotta sitä on mahdollista tarvittaessa väljentää. Tilauksesta valmistettu puku on ekologinen ja kestävä valinta, jossa huomioidaan myös muutostarpeet. Moni räätäli tarjoaa korjauspalvelua, joskin vaarana on aina se, että puvun korjauttaminen tulee kalliimmaksi kuin uuden valmistaminen. Siltikin: ei se ole raatari, joka ei ratko, kuten Ranualla on sanottu.
Räätälin työssä tarvittavia luontaisia ominaisuuksia ovat tunnollisuus, tarkkuus, tyylitaju, kädentaito, sorminäppäryys ja sosiaaliset taidot. Lisäksi räätäli toimii myös pukeutumisneuvojana: hän osaa suositella sopivaa leikkausta, kangasta, väriä ja käyttää pukeutumisetikettiin liittyvää tietoa hyödyksi. Nykyisin räätäli voi myös hyödyntää esimerkiksi 3D-mallinnusta, mutta ammatin keskiössä on yhä kädentaito.
Ammattilaisen työnjäljen tunnistaa erityisesti käsin ommelluista napinlävistä, joissa käytetään erityisesti siihen tarkoitettua silkkilankaa. Koska ompeleet jäävät näkyviin, tulee niiden olla kauniit ja kestää kovaa kulutusta.
Sanallista perinnettä, historiaa ja mielikuvia
Kansanperinteessä vaatteet ovat vihje ihmisen yhteiskunnallisesta asemasta, elämäntilanteesta ja sosiaalisesta roolista. Tässä mielessä räätälin valmistama puku on nostanut ihmisen arvoa sekä omissa että muiden silmissä. Tärkeisiin toimiin ja elämänkaaren taitekohtiin oli syytä pukeutua parhaimpiinsa. Liedosta on sanonta: kyllä räätäli herroja tekee.
Varsinais-Suomesta ja Savosta on tallennettu monena eri versiona sama loru, joka kuvastaa suutarin ja räätälin (kansanomaisesti myös kraatari) työn arvostusta:
Suutari kraatari
papinpoika Pietari
tee minul nipukenkät napukenkät
minä menen naimaan
taivassalon Kaijaa.
(SKVR VIII 3903. Uskela)
Moni muistaa räätälit myös kaikkien tuntemasta Hans Christian Andersenin klassikkosadusta Keisarin uudet vaatteet. Satu kertoo kahdesta räätälistä, jotka pyytävät paljon kultaa ja kalleinta silkkiä vastineeksi keisarille räätälöitävistä vaatteista, jotka näkyvät vain hovin älymystölle. Nykyisin sadun nimestä on tullut sanonta, joka viittaa siihen, että jokin näyttää liian hyvältä ollakseen totta.
Pukumuoti on vaihdellut alueittain ja ajallisesti. Vielä nykyäänkin kuulee puhuttavan liituraitamiehistä. Sillä viitataan Iso-Britanniassa 1800-luvulla kehittyneeseen liituraitapukuun, jollaista pidetään alun perin pankkiirien työasuna; raitojen kuviot ja leveys erottivat eri pankkien henkilökunnan toisistaan. Kuuluisan Savile Row -kadun räätälit alkoivat valmistaa liituraitapukuja myös herrasmiesten käyttöön vapaa-ajalle ja urheiluun.
Italiassa sen sijaan kehittyi kevyempi pukumuoti, joka levisi 1960-luvulla italialaisen elokuvateollisuuden vaikutuksesta maailmalle. Lyhyempi, kapeampi, keveämpi ja puhtaampi linjakkuus erotti italialaisen pukumuodin angloamerikkalaisesta. Giorgio Armanin rennon pehmeä puku mullisti 1980-luvulla bisnespukeutumisen, ja nykyisin italialainen kevyt pukumuoti on korvannut jäykemmän puvun paksuine olkatoppauksineen niin liike-elämässä kuin pankkialalla ja miesten juhlapukumuodissa.
Suomessa miesten tummanpuhuva juhlapukeutuminen on pitkään ollut oletusarvo, ja vielä muutamia vuosikymmeniä sitten miehet näyttäytyivät kaupungilla usein puvuntakissa, suorat housut jaloissa ja tyylikäs hattu päässä. Nykyään puku on rajattu lähes yksinomaan juhlatilaisuuksiin ja liike-elämään.
Asiakaskunta on muuttunut, itse työ ei juurikaan
Nyky-Suomessa räätälin eli vaatturin ammatti on selvästi eriytynyt massatuotannosta: alan ammattilaiset keskittyvät yhä enemmän mittatilausvaatteisiin, edustuspukuihin ja yksilöllisiin ratkaisuihin. Käsityönä valmistettu räätälinpuku edustaa ekologista ja kestävää valintaa, joka oikein huollettuna voi palvella jopa vuosikymmeniä.
Suurin muutos onkin tapahtunut vaatturiliikkeiden asiakaskunnan rakenteessa. Ennen teetettiin koko perheelle puvut räätälillä, myös lapsille, kun taas nykyisin asiakaskunnan pääosan muodostavat hyvätuloiset, edustavuuteen ja istuvuuteen panostavat johtavassa asemassa olevat henkilöt sekä he, joille ei teollisesti valmistetusta valmisvaatevalikoimasta löydy sopivaa pukua.
Teollisesti valmistetut vaatteet ja verkkokauppa ovat muuttaneet asiakkaiden ostokäyttäytymistä. 1940-luvulla räätäleitä oli Suomessa vielä noin 2 500, mutta tilaustöiden määrä on sen jälkeen vähentynyt.
Suomessa räätäliksi opiskellaan ammatillisessa koulutuksessa vaatturilinjalla. Työnkuva on laajentunut: räätäli ei enää vain ompele pukuja, vaan toimii usein myös etiketti- ja pukeutumisneuvojana. Työhön sisältyy usein myös mittatilauspukujen eli valmiista kaavasta yksilöllisesti muokattujen pukujen valmistus.
Tulevaisuuden haasteena on se, kasvaako alalle omistautuneita tekijöitä. Toisaalta kestävä pukeutuminen on nouseva kuluttajatrendi, mikä voi tarjota räätäleille uusia työllistymismahdollisuuksia. Laatu, ekologisuus ja yksilöllisyys ovat sarjatuotannon hallitsemassa maailmassa identiteettikysymys – haluammeko olla yhteisössä itsenäisiä ja erottuvia yksilöitä vaiko osa kuluttajien massaa?
Teksti: Mikko Sees
Lähteet:
Mikkonen, Arttu (2025): Vaatteen elinikä. Opinnäytetyö, muotoilija (AMK), LAB-ammattikorkeakoulu. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/885025/Mikkonen_Arttu.pdf
Nokelainen, Joel & Räisänen, Matti (1985): Perinteisiä käsityöammatteja 1. Helsingin Käsityö ja Teollisuusyhdistys, WSOY.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS). Kansanrunousarkisto [SKVR-tietokanta]. https://skvr.fi
Talve, Ilmar (1979/1990): Suomen kansankulttuuri. Helsinki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Vaatturiliitto.fi (viit. 19.11.2025)
Virtanen, Leea (1999, 3. painos). Suomalainen kansanperinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.Vuorela, Toivo (1975). Suomalainen kansankulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.