Kevätmiikkulan (9. toukokuuta) on Karjalassa sanottu aloittavan heinän kasvun ja tuovan »vihannan vihkon». Metso on soitimella molemmin puolin päivää ja Vienassa sanottiinkin: »Miikkula, kuukkula, pane metso kattilah!»
Kevätmiikkulana hevoset on laskettu ensi kertaa keväisille metsälaitumille. Hevosia suojattiin vaaroja vastaan loitsusanoilla. Karhua pyydettiin tekemään sovinto ihmisen kanssa kesän ajaksi ja laittamaan kämmenet korviinsa jotta se ei kuulisi kotieläinten kelloja metsässä.
»Lasken lampahat aholle,
Hevoseni suolle heitän,
Tamman Luojan tanterelle.
Lasken lehmäni leholle,
Hatasarvet haavikolle,
Kolosarvet koivikolle.
Metsän tytti, mielu neiti,
Salokaaren vaimo kaunis,
Kummun kultainen omena,
Ohtoinen metsän omena,
Mesikäsi källeröinen,
Kaunis korven kulleroinen.
Vai jos kuulet karjan kellon
Tahikka helyn hevosen,
Niin pane kaksi kämmentäsi
Kah’en puolen korvistasi,
Jott’et kuulis karjan kelloa
Etkä helkkävän hevosen,
Kalkkaron kalisevaksi!
Vai jos kuulet karjan kellon
Tahikka helyn hevosen,
Niin mätä pääsi mättähäsen,
Tunke turpasi turpehesen,
Jott’et kuulis karjan kelloa,
Etkä helkkävän hevosen,
Kalkkaron kalisevan!
En mä käymästä epää
Enkä kiellä kulkemasta,
Vaan kiellän kielin koskemasta,
Hampahin hajottamasta,
Suun rutoin rupeamasta.
Tekkämä kesäsovinnot,
Kesä rauhat rapsakana
Leh’en puissa liehuessa,
Heinän maassa heiluessa!»
Kirjoittaja: Anssi Alhonen.