Karhuntaljoista kirkoissa

Karhuntaljat

Luin Aulis Ojan erittäin mielenkiintoisen artikkelin “Karhuntalja entisajan kirkoissa”, joka on julkaistu Kotiseutu-lehden kokoelmateoksessa Valoa kansalle (1989). Alkuperäinen artikkeli on vuodelta 1938.

Oja tutkiskelee, miksi niin monissa vanhoissa suomalaisissa kirkoissa alttarin eteen oli asetettu karhuntalja. Tietoja kirkkotaljoista on Varsinais-Suomesta, Uudenmaan suomalaisseuduilta sekä Karjalasta. Vielä 1800-luvulla näitä vanhoja virttyneitä karhunnahkoja saattoi nähdä kirkkojen lattioilla. Taljat olivat useimmiten paikallisen yhteisön lahjoituksia kirkolle. Suomesta tunnetaan muitakin niin sanottuja kirkkouhreja (muun muassa hirvensarvia) joita rahvas on lahjoittanut kirkon sisälle asetettavaksi. Oja argumentoi kiinnostavasti, että lahjoitusten taustalla on pakanuudenaikainen uhriperinne: pyhille paikoille jätetyt uhrit on myöhempinä aikoina saatettu kirjaimellisesti osaksi kirkkorakennusta.

Kirkkouhri ei ollut pelkästään symbolinen kunnioittava ele vaan sillä nähtiin olevan vaikutuksia voimiin ja väkiin. Tarinoiden mukaan karhuntaljoja on luovutettu koska lahjoituksen on uskottu estävän karhuja käymästä karjan kimppuun. Kirkko koettiin siis pyhäksi paikaksi jonne voi jättää uhrin ja vaikuttaa näin asioihin. Suomesta tunnetaan 1600-luvulta tapauksia, jossa ihmisiä on tuomittu oikeudessa noituudesta koska he ovat uhranneet kirkon alttarilla kynttilöitä metsästysonnen turvaamiseksi tai karjan suojelemiseksi karhuilta. Kirkko oli vanhalle kansalle riittien ja uhraamisen paikka. Vanhat kirkot rakennettiin muinaisten uhripaikkojen päälle, minkä johdosta Oja päättelee uhrilehtoihin liittyneiden esikristillisten tapojen jatkuneen satoja vuosia seurakunnan ja kirkon välisinä toimituksina, joiden alkuperä lopulta katosi historian hämäriin.

Oja huomauttaa, että suomensukuiset kansat ovat asettaneet karhuntaljoja pyhiin lehtoihinsa peijaisten jälkeen. Taljoilla uskottiin olevan taianomaisia voimia. Suomalaisissa karhunpeijaisissa karhun kallo nostettiin honkaan, mutta taljan lopullista paikasta ei ole tietoa. Runoissa kuitenkin tähdennetään, että hukkaan talja ei mene: “Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi”. Vienassa talja vietiin joko tuvan penkin parhaaseen kohtaan tai aitan parven päähän. Jos otetaan huomioon karhun sielullinen ja ritualistinen merkitys muinaissuomalaisille, voidaan olettaa, että karhuntaljoja on Suomessakin muinoin viety uhripaikoille.

Päädymme näin siihen tulokseen, että karhuntalja on jo pakanuuden aikana saatettu uhrata pyynti- tai karjaonnen saamiseksi ja että se kirkon valtaan päästyä on edelleen samassa tarkoituksessa voitu muiden kirkkouhrien tavoin antaa kirkon alttarille, johtuen aluksi joko siitä, että uhrilehdon haltiain uskottiin jatkuvasti asuvan uhrilehdon paikalle rakennetussa pyhätössä, tai siitä, että kirkon Jumalaa luultiin voitavan suostutella antamalla karhun talja sen pyhitetylle alttarille samalla tavoin kuin Tapio lepytettiin ylentämällä karhun pääkallo pyhään puuhun. Tämä otollinen teko muuttui sitten uhrista vain merkityksettömäksi tavaksi, joka pitkät ajat säilyi, mutta katosi itsestään uuden ajan aatteiden voittaessa alaa.

Uhrilehdoista tuli siis kivikirkkoja, mutta vanhat tavat eivät kadonneet. Papit olivat usein mukana kansan toimituksissa, joissa vanhoja perinteitä jatkettiin. Niinkin myöhään kuin vuonna 1670 savokarjalaiset papit osallistuivat seuduilla järjestettyihin Ukonvakkoihin. Keski-Suomen muinaisilla karhukulttialueilla Otavaisen kalloa saateltiin samoihin aikoihin karsikkoon soittamalla kappelin kirkonkelloja. Tämä kaikki synnyttää mielenkiintoisia kysymyksiä uskontojen pyhyyden rajoista. Ovatko vanhat suomalaiset kirkot pyhiä suomenuskoisille? Voiko keskiaikaisessa kirkossa rukoilla sitä samaa paikanhaltijaa, kutsutaan sitä sitten vaikka kirkonhaltijaksi, jolle muinaissuomalaiset kävivät paikalla uhraamassa?

Tästä tulee mieleen erään udmurtin lausunto muutaman vuoden takaa. Udmurtti totesi, että hän käy rukoilemassa Ilmarista vanhassa paikallisessa kirkossa, taivaanjumalalle sekin rakennus on pyhitetty. Rukouksiin kuulemma vastataan joka kerta.

Lisää aiheesta:

Karhuntaljoista kirkoissa” on saanut kommentteja.

  1. kaikki arvalut ja tutkimukset lienevät jokseenkin totta, mutta mieleen tuli myös ihan käytännön asia, kirkot olivat talvella kylmiä ja ehkä ne lämmittivät polvistuvia. aikoinaan kirkossa polvistuttiin lattialle rukouksiin, kun nykyään seistään

  2. Aulis Oja käsittelee tuota käytännöllistä näkökulmaa ensimmäisenä mahdollisena selityksenä, mutta ei pidä tyydyttävänä. Siitä oikeastaan koko kirjoitus lähtee liikkeelle. Minulla ei ole nyt artikkelia käsillä, enkä valitettavasti aivan muista argumentin kulkua, mutta vakuuttavasti Oja todistelee ja hylkää erilaisia mahdollisia selityksiä ja päätyy lopulta tuohon ritualistiseen teoriaan.

Kommentoi

Your email address will not be published. Required fields are marked *


*

CAPTCHA
Reload the CAPTCHA codeSpeak the CAPTCHA code
 

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>