Luin Aulis Ojan erittäin mielenkiintoisen artikkelin ”Karhuntalja entisajan kirkoissa”, joka on julkaistu vuoden 1938 Kotiseutu-lehdessä.

Oja tutkiskelee, miksi niin monissa vanhoissa suomalaisissa kirkoissa alttarin eteen oli asetettu karhuntalja. Tietoja kirkkotaljoista on Varsinais-Suomesta, Uudenmaan suomalaisseuduilta sekä Karjalasta. Vielä 1800-luvulla näitä vanhoja virttyneitä karhunnahkoja saattoi nähdä kirkkojen lattioilla. Taljat olivat useimmiten paikallisen yhteisön lahjoituksia kirkolle. Suomesta tunnetaan muitakin niin sanottuja kirkkouhreja (muun muassa hirvensarvia) joita rahvas on lahjoittanut kirkon sisälle asetettavaksi. Oja argumentoi kiinnostavasti, että lahjoitusten taustalla on pakanuudenaikainen uhriperinne: pyhille paikoille jätetyt uhrit on myöhempinä aikoina saatettu kirjaimellisesti osaksi kirkkorakennusta.

Kirkkouhri ei ollut pelkästään symbolinen kunnioittava ele vaan sillä nähtiin olevan vaikutuksia voimiin ja väkiin. Tarinoiden mukaan karhuntaljoja on luovutettu koska lahjoituksen on uskottu estävän karhuja käymästä karjan kimppuun. Kirkko koettiin siis pyhäksi paikaksi jonne voi jättää uhrin ja vaikuttaa näin asioihin. Suomesta tunnetaan 1600-luvulta tapauksia, jossa ihmisiä on tuomittu oikeudessa noituudesta koska he ovat uhranneet kirkon alttarilla kynttilöitä metsästysonnen turvaamiseksi tai karjan suojelemiseksi karhuilta. Kirkko oli vanhalle kansalle riittien ja uhraamisen paikka. Vanhat kirkot rakennettiin muinaisten uhripaikkojen päälle, minkä johdosta Oja päättelee uhrilehtoihin liittyneiden esikristillisten tapojen jatkuneen satoja vuosia seurakunnan ja kirkon välisinä toimituksina, joiden alkuperä lopulta katosi historian hämäriin.

Oja huomauttaa, että suomensukuiset kansat ovat asettaneet karhuntaljoja pyhiin lehtoihinsa peijaisten jälkeen. Taljoilla uskottiin olevan taianomaisia voimia. Suomalaisissa karhunpeijaisissa karhun kallo nostettiin honkaan, mutta taljan lopullista paikasta ei ole tietoa. Runoissa kuitenkin tähdennetään, että hukkaan talja ei mene: ”Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi”. Vienassa talja vietiin joko tuvan penkin parhaaseen kohtaan tai aitan parven päähän. Jos otetaan huomioon karhun merkitys muinaissuomalaisille, voidaan arvella, että karhuntaljoja olisi Suomessakin viety uhripaikoille.

Päädymme näin siihen tulokseen, että karhuntalja on jo pakanuuden aikana saatettu uhrata pyynti- tai karjaonnen saamiseksi ja että se kirkon valtaan päästyä on edelleen samassa tarkoituksessa voitu muiden kirkkouhrien tavoin antaa kirkon alttarille, johtuen aluksi joko siitä, että uhrilehdon haltiain uskottiin jatkuvasti asuvan uhrilehdon paikalle rakennetussa pyhätössä, tai siitä, että kirkon Jumalaa luultiin voitavan suostutella antamalla karhun talja sen pyhitetylle alttarille samalla tavoin kuin Tapio lepytettiin ylentämällä karhun pääkallo pyhään puuhun. Tämä otollinen teko muuttui sitten uhrista vain merkityksettömäksi tavaksi, joka pitkät ajat säilyi, mutta katosi itsestään uuden ajan aatteiden voittaessa alaa.

Uhrilehdoista tuli siis kivikirkkoja, mutta vanhat tavat eivät kadonneet. Papit olivat usein mukana kansan toimituksissa, joissa vanhoja perinteitä jatkettiin. Niinkin myöhään kuin vuonna 1670 savokarjalaiset papit osallistuivat seuduilla järjestettyihin Ukonvakkoihin. Keski-Suomen muinaisilla karhukulttialueilla Otavaisen kalloa saateltiin samoihin aikoihin karsikkoon soittamalla kappelin kirkonkelloja.