Julkaistu Seita-lehdessä 1/2012.
Olen sukunimeltäni Volotinen. Volotiset ovat alkujaan ortodoksinen suku Ilomantsista läheltä Venäjän rajaa. Etummainen nimeni on Timi. Se juontaa juurensa kreikan kielen timoteukseen mikä tarkoittaa Jumalaa pelkäävää. Ikää on kertynyt 21 vuotta.
Olen sukuni ortodoksisesta taustasta huolimatta saanut luterilaisen kasteen lapsena. Sain itseasiassa yllättävän uskonnollisen kasvatuksen nykymittapuulla. Oli toisinaan iltarukouksia ja isoäiti luki joskus raamattua iltasatujen sijaan minulle ja siskolleni. En itse ollut edes ajatellut saaneeni uskonnollista kasvatusta ennen kuin totesin miten monet suomalaiset jotka kuitenkin kuuluvat kirkkoon eivät todellisuudessa tiedä raamatun sisällöstä juuri mitään. Ehkä sen että Jeesus siellä seikkailee ja joku Jumala. Olin hieman hämilläni. Itse jostain syystä en kokenut kristinuskoa omakseni.
Aloin siinä olisiko ollut 14-vuotiaana etsiä vaihtoehtoa. Kuitenkin selkeä hengellinen taipumus minusta kuitenkin löytyy. Olin jossain vaiheessa kiinnostunut mm. buddhalaisuudesta ja skandinaavisesta alkuperäisuskosta kunnes löysin jossain vaiheessa tämän oman perinteen. Olen viimeiset 5-6 vuotta ottanut selvää siitä mitä se oli, mitä ovat ja ovat olleet muut etniset hengelliset perinteet eripuolilla maailmaa, olen itse harjoittanut ja mietiskellyt ja ihan tässä joskus reilu puoli vuotta sitten sain ensimmäistä kertaa sellasen tunteen että olen ehkä saanut ensimmäistä kertaa jonkin asteisen käsityksen siitä kokonaisuudesta miten perinteiseen maailmankuvaan kasvanut ihminen ajattelee. Se ajattelutapa eroaa monessa suhteessa siitä miten moderni jälkikristillisessa kulttuurissa elävä ihminen ajattelee. Se ajattelutapa ei ole primitiivinen ja typerä vaan itsessään hyvin looginen ja johdonmukainen, mutta hyvin erilainen kun se mihin täällä on nyttemmin totuttu.
Vastavuoroinen suomenusko
Jo käsitys sielullisuudesta on hyvin erilainen. Nykyään täällä ajatellaan että ainoastaan ihminen (jos nyt sekään) on sielullinen olento. Mutta me perinteisen maailmankuvan omaavat ajattelemme että myös luonto puut, tähdet, eläimet (jne) ovat yhtälailla sielullisia olentoja kuin me. Mikä tietysti tarkoittaa sitä että myös näitä olentoja tulee kohdella kunnioittavasti. Lisäksi ajattelemme että ihmisellä on useita sieluja. Suomalaiskarjalaisia termejä näille eri sieluille on mm. henki, itse, lempi ja luonto. Henki on sielu joka huolehtii ruumiillisesta elinvoimasta. Jokainen suomalainen ymmärtää yhä mitä tarkoittaa jos henki lähtee. Itse on se osa joka vastaa parhaiten kristillistä ”sielu”-sanaa. Se osa mihin kuuluu ihmisen mieli ja minuus. Lempi on henkiolento joka pitää yllä eroottista vetovoimaa vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Lemmen on ajateltu olevan täysin irrallinen ulkonäöstä luonteenpiirteistä ja muista ominaisuuksista. Luonto eli luonne on ihmisen suojelushaltija. Tähän pohjaa itseasiassa uskomus suojelusenkelistä. Samoin kuin yhä voidaan sanoa että ihmisellä on vahva tai heikko luonne.
Suomenusko on ennenkaikkea tapa ajatella, elää ja olla ihminen. Tässä mielessä ”usko” on kovin huono termi kuvaamaan tätä kokonaisuutta koska se sisältää myös paljon sellaista mitä ei ainakaan nykyaikana länsimaissa mielletä uskontoon kuuluvaksi. Lisäksi termi ”suomenusko” on siinä mielessä hieman epäsopiva, koska tämä maailmankuva pohjaa myös karjalaisten alueiden perinteisiin Venäjän puolella jossa ihmiset eivät ole eivätkä ole koskaan olleetkaan suomalaisia vaan karjalaisia. Itse kutsunkin maailmankuvaani ehkä hieman ympäripyöreästi vain suomalaiskarjalaiseksi perinteeksi.
Esimerkki ajattelutavasta. Kristitty odottaa rukoillessaan yksipuolisia armon hippusia Jumalalta kun taas perinteisiä uskontoja harjoittavat pyytävät jotain Jumalalta/haltijoilta/hengiltä jne. he antavat jotain vastalahjaksi: ruokaa, juomaa uhrieläimen jne. Mutta vanhan ajattelutavan mukaan voi samalla tavalla rukoilla kristittyjen (tai muslimien) jumalaa; pyytämällä jotain ja antamalla jotain vastalahjaksi. Tässä tapauksessa ajattelutapa on esikristillinen vaikka rituaali sinänsä onkin kristillinen. Samoin joku mielestään perinteistä uskontoa harjoittava/ ns. ”pakana” voi odottaa jumalilta yksipuolista armoa mutta silloin ajattelutapa on auttamatta kristillinen vaikka rukoilisi kuinka esimerkiksi Ilmarista. Vanhassa ajattelutavassa joka koskee paitsi suomenuskoa myös yleisesti perinteisiä uskontoja kyse on vastavuoroisuudesta; kun annetaan saadaan. Kun tehdään rituaali jossa esivanhemmille/haltijoille/hengille annetaan jotain ja odotetaan jotain vastineeksi.
Ajatus yksipuolisesta armosta on kristillinen; ei sellaista perinteisissä uskonnoissa tunneta. Näin ollen maailmankuvani kannalta on oleellisempaa pohjimmainen ajattelutapa kuin se että rukoileeko nyt varmasti esikristillisiä henkiolentoja. Ja itseasiassa joskus käynkin ortodoksisessa kirkossa viemässä tuohuksen ”uhrina” ja pyydän jotain Luojalta. Vaikka touhu vaikuttaa kovin kristilliseltä niin ajattelutapa noudattaa vastavuoroisuutta. Vastavuoroisuus on tärkeä myös tässä maailmassa; eri ihmisten välillä jos joku tekee minulle suuren palveluksen koen jääväni ”velkaa” hänelle jne.. Tässä mielessä ajattelutapani suhteen raja maallisen ja hengellisen elämän välillä on vähintäänkin häilyvä. Mutta se jos jokin onkin hyvin tyypillinen piirre perinteisille uskonnoille.
Pyrkimys tasapainoon
Suomenuskossa kuten perinteisissä uskonnoissa yleensäkin oleellisia käsitteitä ovat tasapaino ja epätasapaino. Pyrkimyksenä on tasapaino ihmisen itsensä, sukunsa, muiden ihmisten sekä elollisen ja elottoman luonnon välillä. Tämä on myös moraalin lähtökohta; hyvä teko on sellainen joka ylläpitää ja luo tasapainoa sekä sosiaalista järjestystä ja paha teko se joka rikkoo sitä.
Siksi esimerkiksi luonnonvarojen haaskaaminen on väärin koska se aiheuttaa epätasapainoa ihmiskunnan ja luonnon välille. Toisen ihmisen vahingoittaminen taas on väärin koska se aiheuttaa epätasapainoa kahden ihmisen (ja mahdollisesti kahden suvun) välille. Samoin kuin rikoksen tekijän rankaiseminen asiankuuluvasti korjaa hänen aiheuttamaansa epätasapainoa. Esimerkiksi Andeilla on ajateltu että jumalat kostavat koko yhteisölle jos pahantekijöitä ei rangaista kunnolla tekemistään vääryyksistä. Samoin perinteiselle ajattelutavalle on tyypillistä äärimmäisyyksien välttäminen.
Perinteisten uskontojen suhteen ei ole mahdollista vetää viivaa uskonnon, shamanismin, taikuuden (magian) ja ajattelutavan välillä. Shamanismihan sinänsä ei ole uskonto. Se on uskontotieteen termi joka viittää tämän ja toisten maailmojen välillä liikkumiseen ja siihen liittyvään parantamiseen. Shamaani-sana tulee evenkin kielestä (muistaakseni evenkiksi shaaman) henkilöä joka kykenee kommunikoimaan henkien kanssa ja parantamaan (jne.): Eli tarkoittaa kutakuinkin samaa asiaa kuin alkujaan meidän kielen sana ”noita”. Shamanismi-käsitettä uskontona käyttävät lähinnä new age-henkiset ihmiset jotka ovat erotelleet erilaisista perinteistä shamanistisia elementtejä eri puolilta maailmaa. Näin ollen perinteisesti shamanismi on aina osa suurempaa uskonnollista kokonaisuutta eikä uskonto tai maailmankuva itsessään. Sama on taikuuden suhteen; ei ole olemassa perinteestä erillistä taikuutta vaan taikuutta joka kuuluu osaksi perinnettä ja siihen liittyvää ajattelutapaa.
Uskonto on termi joka on selvästi sidoksissa kristinuskoon. Kyse on siitä että vanhoille uskonnoille tai yleensäkään monille kristinuskon ulkopuolisille uskonnoille ei ole tyypillistä se, että esimerkiksi lukee Mikael Agricolan vuoden 1555 psalttarin esipuheen “epäjumalien” luettelon ja päättää että minähän USKON näihin. Ei asia mene näin. Tässä mielessä koko termi “uskonto” on hyvin kristillisperäinen eikä kovin hyvin kuvaa kuin nimenomaista kristinuskoa. Monissa muissa uskonnoissa on kyse enemmänkin rituaalien suorittamisesta. Mutta emmehän me suorittaisi rituaaleja, emmekä rukoilisi ellemme “uskoisi” rituaalin voimaan. Sehän olisi täysin turhanpäiväistä ajan ja voimien tuhlausta. Tässä mielessä lienee ymmärrettävää että en mielelläni sano uskovani siihen, tähän ja tuohon koska se ymmärretään nykyisessä (jälki-)kristillisessä kulttuurissa nimenomaan sokeaan, järjestä riippumattomaan uskomiseen.
Jos minä uskon johonkin esimerkiksi että on olemassa myös toinen todellisuus kuin tämä minkä normaalitilassa näemme (kutsuttakoon tätä vaikka henkimaailmaksi) ei siis tarkoita että uskon siihen absurdisti ja järjettömästi vaan sitä että minulla on tämän hetkisen elämänkokemuksen ja tiedon pohjalta loogista ja järkevää ajatella että näin on. Sama sen suheen että mielen avulla voi parantaa. Ja tämähän ei itseasiassa ole edes uskomisesta kiinni vaan myös tieteellisesti todettu asia; jos todella uskoo paranevansa todennäköisyys parantua paranee merkittävästi. Merkille pantavaa on myös se että tiede on nyt löytänyt jotain uutta ja ihmeellistä, jonka itseasiassa ne kansat jotka elävät yhteisöissä jossa on tietäjiä ja noitia ovat tienneet sen jo iät ajat. Olisi paikallaan virallinen arvon palautus perinteisille uskonnoille; niitähän on pidetty aivan suotta lapsellisena ja typeränä taikauskona.
Itse en miellä itseäni ”pakanaksi” millään tavalla. Sana on mielestäni halventava. Minulla ei ole tarvetta luokitella itseäni sen mukaan mitä en ole vaan sen mukaan mitä olen. Vielä vähemmän sovin sanan ”uuspakana” alle. Muistan lukeneeni pakanaverkon sivuilta että ”Uuspakanauskonnot perustuvat symboliikaltaan ja seremonioiltaan muinaisiin ja nykyisiin pakanauskontoihin. Niiden filosofinen perusta on kuitenkin sovellettu nykyiseen kulttuuriimme”. Tähän virkkeeseen sisältyy kaikki oleellinen siitä miksi minä en ole uuspakana.
Ensinnäkään en ajattele että maailmankuvani ”vain” perustuu vanhaan suomalaiskarjalaiseen perinteeseen vaan koen pikemminkin jatkavani tätä perinnettä. Toiseksi en koe välttämättä tarpeelliseksi ”suodattaa” kaikkea vähänkään kristilliseltä vaikuttavaa osaa perinteestä pois ainoastaan koska se haiskahtaa hieman kristinuskolle. Lisäksi ajatus filosofisen perustan soveltamisesta moderniin arvomaailmaan on minulle suhteellisen absurdi.
Ei vanhan perinteen filosofinen perusta ole mielestäni mitenkään oleellisesti muuttunut; vastavuoroisuuteen ja tasapainoon perustuva tapa ajatella ja syklinen aikakäsitys on aivan yhtä ajankohtainen nyt kuin se oli tuhat vuotta sitten. Enkä voi käsittää miksi minun pitäisi sovittaa monia nykyajalle tyypillisiä ajatuksia kuten äärimmäinen individualismi, äärimmäinen internationalismi, feminismi, se ettei haluta olla tekemisissä sukulaisten kanssa, se että luontoa pidetään ainoastaan potentiaalisena materiaalisena voimavarana, se ettei ihmisiä kiinnosta enää lasten teko, se että raha on kaiken mittapuu, se että vanhuksia ei hoideta kunnolla, se että kauneusihanne on että naisen joka-ikinen luu näkyy ihon alta, se että yhteiskunta maksaa ihmisille joita ei huvita työnteko saman rahan kuin siivoojille jne.
Itse koen että muun muassa edellä mainitut modernin ajattelutavan muodot ovat itseasiassa ristiriidassa perinteisen ajattelutavan kanssa ainakin jonkin verran. Sen sijaan tämän(kin) maailmankäsityksen ilmenemismuodot muuntuvat pikkuhiljaa. Mutta pohjimmainen ajattelutapa pysyy samana. Tässä suhteessa kuin kristinusko; kristinuskonkin pohjimmainen ajattelutapa on aivan sama ollut koko kristinuskon historian ajan. Sen sijaan kristinuskokin on ilmennyt eri tavalla eri paikoissa eri aikoina.
Mutta se, etten jaa moniakaan moderneja arvoja enkä filosofiaa, ei tietenkään tarkoita sitä etteikö nykyajassakin olisi jotain hyvää. Nykyihminen on kyennyt tutkimaan niin pieniä bakteereja kuin suurta (fyysistä) maailmankaukkeuttakin. En keksi mikä tässä olisi huonoa. Samoin nykyään osataan hoitaa monia sairauksia. Mutta meidänkin ajassamme on omat heikot kohtansa.
Sanojen merkitykset
Nykyaikana perinteisen maailmankuvan ongelmana tuntuu olevan että monien vanhojen henkiolentojen se että monet vanhat sanat on otettu ikävällä tavalla uusiokäyttöön. Esimerkiksi suurin osa suomalaisista ei enää tunnu ymmärtävän mitä esimerkiksi haltijat, keijut, menninkäiset ja tontut tarkoittavat. Tämä ehkä siksi että kansainvälistä kirjallisuutta on käännetty suomeksi väärin. Kun suomalaiset eivät ole enää ymmärtäneet sanojen merkitystä he ovat kääntäneet joitain sanoja suomeksi täysin väärin.
Esimerkiksi menninkäiset ja keijut molemmat tarkoittavat alkujaan kalman väkeä joka näyttäytyy esimerkiksi hautuumailla sekä ennen suurta onnettomuutta. Haltijat tarkoittavat luonnon henkiä kasvien, eläinten, jokien ja järvien sieluja. Ihmisten haltijaa kutsutaan myös luonnoksi tai luonteeksi. Tontut taas tarkoittavat kulttuuripaikkojen kuten rakennusten haltijoita. Näin ollen esimerkiksi se että tontut tätä nykyä yhdistetään usein Joulupukkiin on seurausta siitä että sanaa on ruvettu käyttämään joko tahallisesti tai tahattomasti täysin toisessa yhteydessä kirjallisuudessa kuin mikä alkuperäinen merkitys on. Tässä mielessä itseasiassa perinteisen ajattelutavan mukaan elämisten pitäminen lapsellisena hölynpölynä perustuu osittain myöskin ihan siihen että ihmiset eivät tunne joidenkin kovin oleellisten sanojen alkuperäisiä merkityksiä.
Mutta esimerkiksi minulle on täysin järkevää ja loogista ajatella että esimerkiksi edellä mainitut olennot ovat todellisia tosin se merkitys mikä niille on myöhemmin annettu ei ole. Tosin kuten perinteisille uskonnoille tyypillistä onkin että esimerkiksi haltijat eivät ole mitenkään täysin toismaailmallisia olentoja vaan he ikäänkuin ”edustavat” asioita; puun haltija edustaa puuta, lähteen haltija lähdettä. Puunhaltija tavallaan ”on” puu itse. Olen huomannut myös itse käyttäväni monia suomenkielen sanoja aivan luontevasti alkuperäisessä merkityksessä joka toisinaan aiheuttaa väärinkäsityksiä. En esimerkiksi puhu energiasta vaan väestä enkä puhu karmasta vaan onnesta, epäonnesta ja osasta.
Itse koen olevani paitsi yksilö myös osa sukua. Koen tavallaan olevani osa sukupolvien suurta kiertoa. Tässä mielessä on minulle tärkeää ainakin pyrkiä olemaan hyvissä väleissä sukulaisten kanssa. Samoin kuin tuonilmaisiin siirtyneen suvun kanssa. Minulla taipumus uskoa suvun sisäiseen uudestisyntymiseen. Suhde sukuun ja usko siihen ettei ole vain yksilö auttaa kestämään myös paremmin elämän tuomia kolhuja. Kun ajattelee että en ole yksin vaan osa suurempaa kokonaisuutta, sukua. Raja tämänilmaisen ja tuonilmaisen maailman välillä ei myöskään erota sukua täysin. Elävät ja kuolleet sukulaiset ovat kuitenkin osa samaa kokonaisuutta. Tämä suvun merkitys ja yhteys on yksi oleellisempia asioita maailmankuvassani.
Ainakin hantit ja mansit ovat ajatelleet että tuonelassa ihmiset elävät elämänsä nurinpäin vanhasta vauvaksi ja syntyvät sitten uudestaan tähän maailmaan. Minusta on jotenkin loogista ajatella kutakuinkin samoin. En tietenkään tiedä tarkasti kuolemanjälkeisestä mutta se on itselleni täysin itsestäänselvä asia että jotain kuoleman jälkeen on. Sen vain tunnen.