Jumalten ja vainajien linnut

Kultaisen pikkukäpylinnun pyhään hahmoon
minä, haltijatar, olen itseni muuttanut,
kultaisen pikkukäpylinnun pyhäiseen hahmoon
minä, haltijatar, olen itseni muuttanut.

Sitten,
pienillä siivilläni kolme lyöntiä
minä, haltijatar, teen,
pienillä siivilläni neljä lyöntiä
minä, haltijatar, teen.
Toiselta puulta toiselle puulle
minä, haltijatar, liihottelen,
toisesta puusta toiseen puuhun
minä, haltijatar, laskeudun.

(Hantien laulu)

Lennart Meri ei suotta kutsunut itämerensuomalaisia heimoja vesilinnun kansaksi. Lintumyytit ovat hyvin samankaltaisia laajalla alueella Suomesta Uralille – ja kauempanakin idässä. Uskomusten muinaisuudesta kertoo se, että vesilinnut ovat yleinen kuva-aihe Äänisen kalliomaalauksissa ja kalliopiirroksissa.

Linnuilla on keskeinen osansa niin maailmankaikkeuden synnyssä kuin ihmisen elämänkierrossakin. Vesilinnun munasta syntyy maailma ja pitkin linnunrataa lentävät linnut tuovat ihmisille viestejä jumalilta. Kuolevan ihmisen henki lentää lintuna ruumiista, mutta palaa sieltä ottamaan vastaan elävien tuomat antimet – ja palaa vielä jonakin päivänä elämään.

Jumalten siivekkäät viestinviejät

Vanhimmassa itämerensuomalaisessa syntyrunossa sotka, hanhi tai kotka lentää alkumeren yllä. Väsynyt lintu etsii lepopaikkaa. Se laskeutuu vedessä ajelehtivan alkujumalan polvelle ja munii munan. Jumala kuitenkin liikauttaa polveaan, muna putoaa ja hajoaa. Sen kappaleista syntyvät maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet.

Nuoremmassa syntyrunossa merellä lentävä lintu on pääskynen. Pääsky liitelee meren yllä ja etsii »maata maataksensa, lehtoa levätäksensä, peltoa pesiäksensä, murtoa muniaksensa». Lintu näkee laivan ja lentää sen mastoon. Siihen pääsky valaa vaskesta pesän, johon se munii kullasta munasen. Tuuli heittää munan mereen jossa siitä kasvaa kaunis saari. Tunnetaan myös runoja, joissa pääsky tai kuikka kokoaa maailman sukeltamalla maata merenpohjasta. Maailmansynnyt heijastelevat uskomusta maailmasta kolmikerroksisena, munamaisena.

Muinaissuomalaisen maailmankuvan juuret ovat kantauralilaisten kansojen muinaisissa kosmologisissa käsityksissä, joista on esitetty kiinnostavia ennallistuksia. Kantauralilainen maailmankaikkeus koostuu kolmesta maailmasta tai todellisuuden tasosta: vainajien alisesta, ihmisten keskimmäisestä maailmasta ja jumalten ylisestä. Muuttomatkoja tekevät vesilinnut (joutsenet, hanhet, sorsat) ovat taivaallisten jumalten viestinviejiä. Lintujen tie ylisen ja ihmisten maailman välillä kulkee pitkin Linnunrataa. Vesilinnut toteuttavat keskimmäisessä maailmassa jumalten tehtäviä ja symboloivat ihmisten ja eläinten sieluja.

Ylistä maailmaa kuvastaa suomalaisessa kansanuskossa Lintukoto, jossa lintujen on ajateltu talvehtivan. Lintukoto on kaiken hyvän maailma, jonne johtaa ahdas aukko eteläisessä horisontissa, paikassa jossa taivaankansi koskettaa maanpintaa. Ylinen on etelässä ja nimensä mukaisesti ylhäällä taivaissa. Etelä voi olla sukua sanalle »esi», joten etelässä sijaitsee taivaankannen etummainen ja kantauralilaisissa uskomuksissa myös ylempi osa, kirjaimellisesti ylinen.

Ylisessä kasvaa suuri koivu tai suomalaisessa perinteessä tammi, jonka juuristossa on maailmanjoen alkulähde. Puun lähellä on lämmin elämänjärvi tai elämänmeri, jossa vesilinnut ja ihmissielut elvytetään ja uudistetaan. Suomalaisissa kansanuskomuksissa ylinen on muuttunut etelässä sijaitsevaksi muuttolintujen asuinpaikaksi ja elämänmeri sitä ympäröiväksi ikuisesti lämpimäksi mereksi. Ylistä hallitsee vanha nainen. Hän on elämän hallitsija, synnytyksen ja äitiyden suojelija, sielujen lähettäjä, vesilintujen suojelija ja jumalten äiti. Keväällä linnut tuovat Lintukodosta mukanaan lämmön, auringon ja linnunmunien muodossa kaivattua täydennystä ihmisten ruokavalioon.

Lintujen symboliikkaa

Monet suomalaiset lintujen nimet ovat ikivanhoja, vanhimpina pääsky ja västäräkki. Yli 4000 vuotta vanhoja ovat myös hyypiä eli huuhkaja, joutsen, kaarne eli korppi, kurki, pyy, sotka, kalasääski, tohottaja eli kuikka ja varis. Nimet ovat olleet osa muinaista vesillä ja erämetsissä liikkunutta pyyntikulttuuria. Viralliset nimensä ja tieteelliset sukunsa suomalaiset lintulajit saivat vasta 1800-luvulla. Sitä ennen ja sen jälkeenkin vanha kansa luokitteli lintuja omaperäisellä tavallaan: usein puhuttiin vain pikkulinnuista, laululinnuista ja sorsista eli vesilinnuista. Kutsuttiinpa perhosia ja muita lentäviä siivekkäitä myös linnuiksi.

Lintujen käyttäytymistä seurattiin tarkkaan ja siitä ennustettiin asioita. Erityisesti kesän tuloa ennustavia lintuja tarkkailtiin ahkerasti, sillä niiden saapuminen tiesi uuden kasvukauden alkamista. Syksyllä lintujen lähtiessä luonto symbolisesti kuoli ja keväällä linnut toivat elämän takaisin. Tämän voi ymmärtää varsin kirjaimellisesti, sillä linnut ja niiden munat merkitsivät ihmisille tervetullutta lisäravintoa ja vaihtelua pitkän talven jälkeen. Lintujen paras metsästysaika oli varsinaisesti loppukesällä ja varhaissyksyllä. Lintuja metsästettiin käsin, kepeillä, ansoilla sekä verkkoihin ja haaveihin ajamalla, myöhemmin myös ampumalla. Itä- ja Pohjois-Suomessa oli tapana pystyttää hyville pyyntipaikoille erityinen karsikko. Erityisesti pojille tehtiin erityinen initaatiokarsikko heidän ensimmäisen linnustussaaliinsa merkiksi.

Kansanrunoudessa naiset samaistetaan usein lintuihin. Tyttöä saatettiin sanoa sirkuksi ja morsian oli liinalintunen, »hienoin höyheniltään, suliltaan sulava». Äidin tai vaimon hellittelynimi oli liinukkinen. Linnut yhdistetään naisellisiin ominaisuuksiin myös lähialueiden kansojen keskuudessa. Saamelaiset asettivat tyttölapsen kehdon ylle riekon siivet jotta tytöstä kasvaisi puhdas kuin riekko hangella. Volgan alueella tytöt hyvästelivät keväällä menneen talven hautaamalla symbolisesti käen tai varpusen. Samalla tytöt jättivät hyvästit lapsuudella ja valmistautuivat vaimon ja äidin elämään.

Kansanrunoissa lintuihin liitetään iloisia ja vapautuneita tuntemuksia. Nousuhumalaa kuvailtiin juuri tällaiseksi »lintumaiseksi» tilaksi, eikä ole sattumaa, että kansanrunoudessa linnut ovat valmistamassa maailman ensimmäistä olutta.

Kuu kiviä kuumettihin,
Salo puita poltettihin,
Kesä vettä keitettihin,
Talvi pantihin olutta;
Punalintu puita pilkkoi,
Västäräkki vettä kantoi,
Mehiläinen mettä tuopi
Nosteheksi nuoren juoman.

Vertaiskuvista mainittakoon myös linnunmaito, joka on nykysuomalaisellekin tuttu järviveden, saunan löylyn tai lempeän kesäyön vertauskuva. Lisäksi taivaan linnut merkitsivät suomensukuisille kansoille ja slaaveille myös vapaata liikkumista ja varsinkin erinomaista suunnistuskykyä. Laivojen mastoihin kiinnitettiinkin usein onnea tuovia lintukuvia.

Sielu lentää lintuna

Muinaiset suomalaiset uskoivat, että ihmisellä on monta sielua. Varsinaisia sieluolentoja jokaiseen ihmiseen yhdistyi kolme: henkisielu, itse-sielu sekä ihmisenhaltija. Henki eli löyly edusti ruumiin elämää ja elinvoimaa, se ilmeni ihmisessä hengityksenä, lämpönä, sydämen sykkeenä ja veren kohinana ja muina elonmerkkeinä. Kun hengitys lakkasi, tämä henki pakeni, joskus pienen eläimen, perhosen, kärpäsen, pikkulinnun hahmossa: sielulintuna.

Sielulintu saattoi lentää vapaana myös unessa. Hantit ja mansit ovat tavanneet kiinnittää lapsen kehtoon teeren eli unilinnun kuvan, jotta sielu pysyisi paikoillaan unen aikana. Ruumiista poistuvaa sielulintua vastaan tulivat hyvät tai pahat (mustat tai valkoiset) saattajalinnut. Saattajalintu, korppi tai huuhkaja, saattoi tulla talon läheisyyteen hakemaan kuolevan sielua. Linnun ilmestyminen vakavasti sairaan pihapiiriin ajateltiinkin enteeksi lähestyvästä hengenlähdöstä. Kuoleman jälkeen Karjalassa on ollut tapana asettaa kalmistoon ristin yläpuolelle puinen sielulintu. Vanhaa luonnonuskoaan yhä jatkavilla itämareilla on myös tapana veistää kuolleelle omaiselle sielulintu. Miessukulainen veistää vainajan sielua kuvastavan linnun, joka tulee noin kaksi metriä korkean seipään nenään. Lintua kutsutaan käeksi.

Vainajan uskottiin palaavan lintuna haudalle nauttimaan sinne tuotuja antimia. Suomalaisten rautakautisten kuppikivien onkin esitetty olevan alkujaan vainajien sielulintujen ruokintapaikkoja. Vainaja saattoi myös ilmestyä linnunhahmossa vanhalle kotipihalle omaisia tapaamaan. Pihapiirin pikkulintujen ruokkiminen, erityisesti joulun aikaan, onkin merkinnyt suvun vainajien kutsumista mukaan yhteiseen juhlaan. Samanlainen ajatus on suositussa Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa, jossa jouluaamuna pihamaalle ilmestyvä varpunen onkin lintua ruokkivan tytön kuollut veli.

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Karjalassa vainajan uskottiin näyttäytyvän muun muassa lintuna, perhosena, kukkana tai kukkalatvaheinänä. Karjalaisissa itkuissa kuvastuva sielunvaellususko on säilynyt pitkään. Se ilmenee muun muassa niissä kielloissa, jotka koskevat erikoisesti pikkulintuja ja perhosia. Lapsia kiellettiin koskemasta pikkulintuihin, sillä niissä saattoi elää kuolleen pikkulapsen sielu. Sielunvaelluskoa tavataan myös saamelaisilta, jotka muun muassa uskoivat että kuolleen metsämiehen sielu siirtyy kuukkeliin. Suomalaisessa kansanuskossa merimiesten sielujen on nähty lentävän lokkeina meren selällä.

Käki kukkuu ihmisen kohtalon

Vanhalle kansalle suosituin kaikista linnuista oli käki. Metsässä kukkuvaa käkeä pidettiin ilon ja lohdun tuojana. Käki oli kuitenkin myös kohtalokas lintu jota saamelaiset pitivät noitalintuna. Sanottiin, että käen tappajaa odotti kuolema. Käen kukunnasta nuoret laskivat vuosia häihinsä, vanhat ja sairaat hautajaisiinsa. Itämerensuomalaisissa runoissa kerrotaan kuun tyttärestä, joka kutoo taivaalla ihmisten elämänlankoja. Yksi neidon kutomista langoista katkeaa ja neito purskahtaa itkuun. Tytön kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan ja putoavat rintaneulalle. Tytön valuvista kyynelistä syntyy kolme jokea, joista muodostuu kaksi tai kolmea mäkeä. Mäelle kasvaa kolme koivua ja koivun latvassa kukkuu kolme käkeä. Käki kukkuu sille ihmiselle, jota kohtalo odottaa.

Sananparsien mukaan kesän tuovat käki ja pääskynen. Sanottiin, että Markku (25. huhtikuuta) »käell’ kielen antaa ja sahrat pelloll’ kantaa». Muinainen pohjoismainen »käkikuu» on ulottunut huhtikuun 22. päivästä toukokuun 21. päivään. Jos käki ei kukkunut kuun loppuun mennessä, niin tiedettiin että kesä oli myöhästynyt ja halla tehnyt tuhonsa. Jos kukunta sen sijaan jatkui myöhään heinäkuuhun, tulossa oli lämmin syksy. Mikäli käki kukkui vielä Jaakon päivänkin (25. heinäkuuta) jälkeen, niin seuraava kevät viivästyi varmuudella tai kesästä tuli kylmä.

Kuten muutkin linnut, käki saattoi pilata eli »paskoa» ihmisen. Jos ihminen kuuli käen kukkuvan aamulla ennen kuin hän ehti syödä mitään, huono onni vainosi ihmistä koko kesän. Varokeinona tyynyn alla piilotettiin jo valmiiksi pieni leivänkannikka tai muu »linnunpala», joka oli helppo napata aamulla. Kummallisen uskomuksen taustalla ei ole niinkään käki vaan sen kesän saapumisesta kertova kukunta. Se symboloi vuodenkierron murroshetkeä, joka tavallisesta ajasta erotettuna sisälsi erityistä voimaa. Murroshetkellä ihmisen jokainen teko, jokainen sana ja koko olemus vaikutti siihen, millaiseksi hänen onnensa muodostui. Käen kukuntaa nälkäisenä kuunteleva ihminen koki siis murroshetken elinvoimaltaan heikkona, mikä merkitsi heikkoutta koko kesän ajaksi.

Onnea tuovat pihapiirin pikkulinnut

Viljelysmaiden linnut – pääskyt, leivot, kottaraiset – olivat tervetulleita pihapiiriin. Ne toivat hyvää onnea. Pikkulintuja arvostettiin ja kunnioitettiin iloisina ja “rehellisinä” lintuina, jotka saattoivat olla myös vainajien sieluja. Etenkin pääskystä ennustettiin kesän saapumista. Ennen sadetta pääskyt kiertelevät lähellä vedenpintaa hyönteisten perässä ja pääskyjen lentokorkeudesta ennustettiin myös sateiden alkamista. Sananparsien mukaan pääskyt kokoontuvat Laurina (10.8.) laumoihin ja Perttu eli Perttyli (24.8.) johdattaa ne Lintukotoon talven ajaksi.

Pääskyt hyötyivät huomattavasti perinteisestä karjataloudesta. Ne söivät pihapiirin hyönteisiä ja rakensivat asuinpaikkansa navettoihin ja talleihin. Pääskyjen epäonneksi niiden ruumiinosia käytettiin tietyissä taioissa. Etenkin nuoret tytöt ja pojat hankkivat pääskyn kieliä ja sydämiä lemmentaikoihin. Tarkoituksena oli saada taian kohteen sydän palamaan taian tekijää kohtaan yhtä kiivaasti kuin pääskyn sydän sykkii sen poikasille. Varsinaisessa kansanlääkinnässä lintujen merkitys oli yleensä varsin vähäinen.

Toisin kuin viljelysmaiden linnut, metsälinnut eivät olleet toivottuja vieraita pihapiirissä. Niiden ilmaantumista pihaan pidettiin huonona enteenä, sillä se saattoi merkitä myrskyä tai kuolemaa. Taustalla on ajatus eri väkien erossa pitämisestä. Metsälinnut edustavat metsän väkeä, joten niiden ei sopinut liikkua pellon väen ja asuinrakennusten väen seassa. Samaan tapaan metsämiehet eivät retkillään koskaan asettaneet kalansaalista ja riistaa maahan sekaisin. Metsässä metsälinnut eivät tietenkään tuoneet epäonnea.

Rautakyntinen tulilintu

Myyteissä esiintyy jättiläismäinen kotka tai korppi, niin sanottu vaakalintu eli kokko. Se on toisinaan ystävä, toisinaan vihollinen. Kokko auttaa Väinämöistä polttamaan kaskea iskemällä tulta, mutta toisaalta sammon ryöstössä Emäntä muuttuu kokoksi ja lähtee ajamaan sammonryöstäjiä takaa. Kokko saavuttaa veneen. Väinämöinen tai Ilmarinen hätyyttää kokkoa tulella, »iski tulda Ilman ukko, välähytti Väinämöine». Laiva palaa poroksi ja jumalat vajoavat mereen.

Tulisissa yhteyksissä esiintyvän kokon alkuperäinen merkitys lienee ollut rautakyntinen tulikotka, joka iskee salamana tulen maailmaan. Samanlaisia ukkoslinnusta kertovia uskomuksia tavataan muun muassa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilta. Erään teorian mukaan juhannuskokko olisi jäänne tulilinnulle omistetuista muinaisista uhritulista. Tätä teoriaa puolustaisi se, että juhannusta on hyvin myöhäiselle ajalle asti kutsuttu Ukon eli ukkosenjumalan juhlaksi.

Kansanperinteessä kotkat ja haukat ovat suojelleet ihmisiä pahoja voimia vastaan. Keväisin lehmien selkää pyyhittiin kokon sulilla niin, etteivät niihin pystyneet kateiden katseet. Sama vaikutus oli myös korpin sulilla. Karjaa suojattiin myös naulaamalla kuolleita petolintuja karjasuojan oven päälle.

Taivaankannen kannattelija

Kurki on lintujen kuningas, jolla oli enimmäkseen hyviä ominaisuuksia. Kurkien keväinen muutto ennusti kesän säitä. Jos kurkiaura lensi korkealla hyvässä järjestyksessä, tulossa oli lämmin suvi. Jos taas kurjet lensivät matalalla epäjärjestyksessä, osattiin odottaa sateita. Kurjen sanottiin ennustavan asioita äänellään. Keväisin kurjet varoittivat ihmisiä jäiden haurastumisesta.

Kurjen ryhdikkään asennon takia sen sanottiin kannattelevan koko taivaankantta. Rakennuksia kannatteli vuorostaan kurkihirsi. Vastuunkantamisen lisäksi kurki symboloi myös valppautta ja tarkkaavaisuutta. Öisin yksi kurki piti pesimäalueella vahtia. Vahtikurki kannatteli kiveä toisessa jalassa. Kun lintu nukahti, kivi putosi ja kurjet tiesivät vaihtaa vuoroa. Sammon ryöstössä vartioiva kurki herää Lemminkäisen lauluun ja hälyttää Pohjolan väen takaa-ajoon.

Noitalinnut ja pahanilmanlinnut

Kuikka oli pelätty noitalintu. Kuikan nokasta tehtyjä nuolenkärkiä eivät mitkään taiat pysäyttäneet. Tietäjät kantoivat usein mukanaan kuikan sulkia. Taikakonsteja osaavat metsämiehet kuljettivat karhunhampaansa, käärmeenrasvansa ja muut taikakalunsa läpi erämaiden kuikasta valmistetuissa omituisen näköisissä pusseissa. Kuikka ja sen läheinen sukulainen kaakkuri karkottivat myös pahoja voimia. Lintuja käytettiinkin tähän tarkoitukseen taioissa. Porstuaan esimerkiksi asetettiin kuikkapariskunta uima-asentoon estämään kateiden pääsemistä sisälle taloon. Pellolle saatiin hyvä suojelus ja viljaonni kun kaakkurin nahassa kannettiin kolme virtaavasta purosta otettua pyöreätä kiveä ja pantiin ne kolmeen vakoon.

Mustanpuhuvat korpit, varikset ja harakat sen sijaan kuvataan useammin pahantuojina kuin karkottajina. Korppi on lemmon lintu, joka on kerätty kekäleistä ja sysipuista. Lauluissa sitä pyydettiin kantamaan ja upottamaan laulajan murheet kalattomaan lampeen. Raakkuvat varikset tiesivät onnettomuutta. Samoin pihalla naureskelevat harakat ennustivat pahaa onnea talonväelle, mutta ei sentään kuolemaa. Harakat ennakoivat juoruja, riitoja ja epäonnistumisia työssä. Talossa edessä hyppivä ja naurava harakka ilmoitti vieraan saapumisesta.

»Joutsen on ihmisestä rikottu linnuksi»

Laulujoutsen on pyhin linnuista. Se on karhun ja hirven rinnalla yksi itämerensuomalaisten heimojen jumalallisista esi-isistä. Joutsenen uskottiin pitävän yhteyttä maailmojen välillä, eikä ihmissuvun esi-isää saanut vahingoittaa tai syödä. Keski-Suomesta tallennetun sanonnan mukaan joutsenen tappaminen ja syöminen oli verrattavissa enkelin tappamiseen. »Joutsen on ihmisestä rikottu linnuksi», sanottiin. Joutsenen surmaajaa kohtasikin varma kuolema. Kansanrunoudessa Lemminkäinenkin menetti henkensä, kun hän lähti »pyhän linnun pyyäntähän».

Kristillistymisen seurauksena ajatusta joutsenen pyhyydestä kuitenkin hiljalleen katosi. Joutsenia metsästettiin suuria määriä ruuaksi ja niiden pesiä ryöstettiin. Vain Karjalassa ja kolttasaamelaisten alueella joutsenet pysyivät pyhinä. Vainon seurauksena laulujoutsenia oli Suomessa oli enää 15 pesivää paria 1950-luvulla, jolloin laji lopulta rauhoitettiin. Kaikkien vainovuosien aikanakin uskottiin joutsenen olevan ystävällinen ihmisille. Joutsenten kerrottiin muun muassa ilmoittavan kalastajille kalojen olinpaikat. Sinnikkäällä työllä laulujoutsen saatiin kuitenkin pelastettua ja se valittiin Suomen kansallislinnuksi vuonna 1982.

Lisää aiheesta:

Karhuntaljoista kirkoissa

Karhuntaljat

Luin Aulis Ojan erittäin mielenkiintoisen artikkelin “Karhuntalja entisajan kirkoissa”, joka on julkaistu Kotiseutu-lehden kokoelmateoksessa Valoa kansalle (1989). Alkuperäinen artikkeli on vuodelta 1938.

Oja tutkiskelee, miksi niin monissa vanhoissa suomalaisissa kirkoissa alttarin eteen oli asetettu karhuntalja. Tietoja kirkkotaljoista on Varsinais-Suomesta, Uudenmaan suomalaisseuduilta sekä Karjalasta. Vielä 1800-luvulla näitä vanhoja virttyneitä karhunnahkoja saattoi nähdä kirkkojen lattioilla. Taljat olivat useimmiten paikallisen yhteisön lahjoituksia kirkolle. Suomesta tunnetaan muitakin niin sanottuja kirkkouhreja (muun muassa hirvensarvia) joita rahvas on lahjoittanut kirkon sisälle asetettavaksi. Oja argumentoi kiinnostavasti, että lahjoitusten taustalla on pakanuudenaikainen uhriperinne: pyhille paikoille jätetyt uhrit on myöhempinä aikoina saatettu kirjaimellisesti osaksi kirkkorakennusta.

Kirkkouhri ei ollut pelkästään symbolinen kunnioittava ele vaan sillä nähtiin olevan vaikutuksia voimiin ja väkiin. Tarinoiden mukaan karhuntaljoja on luovutettu koska lahjoituksen on uskottu estävän karhuja käymästä karjan kimppuun. Kirkko koettiin siis pyhäksi paikaksi jonne voi jättää uhrin ja vaikuttaa näin asioihin. Suomesta tunnetaan 1600-luvulta tapauksia, jossa ihmisiä on tuomittu oikeudessa noituudesta koska he ovat uhranneet kirkon alttarilla kynttilöitä metsästysonnen turvaamiseksi tai karjan suojelemiseksi karhuilta. Kirkko oli vanhalle kansalle riittien ja uhraamisen paikka. Vanhat kirkot rakennettiin muinaisten uhripaikkojen päälle, minkä johdosta Oja päättelee uhrilehtoihin liittyneiden esikristillisten tapojen jatkuneen satoja vuosia seurakunnan ja kirkon välisinä toimituksina, joiden alkuperä lopulta katosi historian hämäriin.

Oja huomauttaa, että suomensukuiset kansat ovat asettaneet karhuntaljoja pyhiin lehtoihinsa peijaisten jälkeen. Taljoilla uskottiin olevan taianomaisia voimia. Suomalaisissa karhunpeijaisissa karhun kallo nostettiin honkaan, mutta taljan lopullista paikasta ei ole tietoa. Runoissa kuitenkin tähdennetään, että hukkaan talja ei mene: “Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi”. Vienassa talja vietiin joko tuvan penkin parhaaseen kohtaan tai aitan parven päähän. Jos otetaan huomioon karhun sielullinen ja ritualistinen merkitys muinaissuomalaisille, voidaan olettaa, että karhuntaljoja on Suomessakin muinoin viety uhripaikoille.

Päädymme näin siihen tulokseen, että karhuntalja on jo pakanuuden aikana saatettu uhrata pyynti- tai karjaonnen saamiseksi ja että se kirkon valtaan päästyä on edelleen samassa tarkoituksessa voitu muiden kirkkouhrien tavoin antaa kirkon alttarille, johtuen aluksi joko siitä, että uhrilehdon haltiain uskottiin jatkuvasti asuvan uhrilehdon paikalle rakennetussa pyhätössä, tai siitä, että kirkon Jumalaa luultiin voitavan suostutella antamalla karhun talja sen pyhitetylle alttarille samalla tavoin kuin Tapio lepytettiin ylentämällä karhun pääkallo pyhään puuhun. Tämä otollinen teko muuttui sitten uhrista vain merkityksettömäksi tavaksi, joka pitkät ajat säilyi, mutta katosi itsestään uuden ajan aatteiden voittaessa alaa.

Uhrilehdoista tuli siis kivikirkkoja, mutta vanhat tavat eivät kadonneet. Papit olivat usein mukana kansan toimituksissa, joissa vanhoja perinteitä jatkettiin. Niinkin myöhään kuin vuonna 1670 savokarjalaiset papit osallistuivat seuduilla järjestettyihin Ukonvakkoihin. Keski-Suomen muinaisilla karhukulttialueilla Otavaisen kalloa saateltiin samoihin aikoihin karsikkoon soittamalla kappelin kirkonkelloja. Tämä kaikki synnyttää mielenkiintoisia kysymyksiä uskontojen pyhyyden rajoista. Ovatko vanhat suomalaiset kirkot pyhiä suomenuskoisille? Voiko keskiaikaisessa kirkossa rukoilla sitä samaa paikanhaltijaa, kutsutaan sitä sitten vaikka kirkonhaltijaksi, jolle muinaissuomalaiset kävivät paikalla uhraamassa?

Tästä tulee mieleen erään udmurtin lausunto muutaman vuoden takaa. Udmurtti totesi, että hän käy rukoilemassa Ilmarista vanhassa paikallisessa kirkossa, taivaanjumalalle sekin rakennus on pyhitetty. Rukouksiin kuulemma vastataan joka kerta.

Lisää aiheesta:

Suojelevat käärmeet

Carta Marina

Olin lauantaina Hämeenlinnan raatihuoneella Muinaistaideseuran järjestämässä Myyttinen käärme -seminaarissa. Tapahtuma oli hyvin mielenkiintoinen, joten ajattelin kirjoittaa sen annista muutaman sanan. Tarjolla oli seminaarin nimen mukaisesti tietoa myyttisistä ja maagisista käärmeistä. Paikalla oli luennoimassa joukko arkeologeja ja kalliotaiteen tutkijoita sekä arvostettu shamanismin tuntija Mihály Hoppál. Hoppálin puhe käsitteli kalliomaalausta ja shamanismia varsin yleisellä tasolla, joten en mene siihen tässä sen syvällisemmin vaikka aihe onkin kieltämättä mielenkiintoinen. En myöskään käsittele suomalaisten asiantuntijoiden kalliomaalausluentoja, vaikka nekin olivat valaisevia ja asiantuntevia.

Tämä kirjoitus on referaatti kahden arkeologin – Timo Muhosen ja Sonja Hukantaipaleen – luennoista, joissa käsiteltiin käärmettä suomalaisen kansanperinteen näkökulmasta. Muhonen esitteli suomalaista haltijakäärmeperinnettä ja Hukantaival käärmeitä ritualistisissa rakennuskätköissä. Seuraavassa tekstissä pyrin tiivistämään luennoitsijoiden havainnot aiheesta. Mahdolliset virhetiedot ja väärinymmärrykset ovat puhtaasti omiani ja korjaan ne kirjoituksen kommenttiosiossa.

Kansanomainen käsitys käärmeestä oli kaksijakoinen. Toisaalta käärme oli onnentuoja, joka suojasi pahalta; toisaalta se oli ihmisen ja karjan kammoksuttu vihollinen, jopa itse paholainen. Käärmeen paholaistaminen voi nähdä pitkälti kristillisenä vaikutuksena. Uskottiin, että käärmeen tappaja sai yhdeksän syntiä anteeksi. Käärmeen tappaminen tavattaessa oli siis suorastaan kunnollisen kristityn velvollisuus. Käärmettä eli kansankielessä matoa vastaan suojauduttiin kristillisperäisillä loitsuilla ja siitä kerrottiin fantastisia kauhutarinoita. Käärmeiden väitettiin muun muassa ajavan ihmisiä takaa lentäen.

Muhonen nosti esiin kaksi käärmevihan teologisina perusteina toiminutta kohtaa vuoden 1776 raamatunkäännöksestä. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Aatamia ja Eevaa perisyntiin houkutteleva käärme kuvataan katalimmaksi kaikista eläimistä: “Ja kärme oli kavalin kaikkia eläimiä maan päällä, jotka Herra Jumala tehnyt oli, ja se sanoi vaimolle: sanoiko Jumala, älkäät syökö kaikkinaisista puista Paradisissa?”. Paholaismainen käärme nousee esiin myös Ilmestyskirjassa, jossa se yhdistetään Perkeleeseen: “Ja suuri lohikärme, vanha mato, joka perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, heitettiin ulos, joka koko maan piirin viettelee, hän heitettiin maan päälle, ja hänen enkelinsä myös hänen kanssansa heitettiin sinne”.

Käärmeiden ajateltiin uhkaavan erityisesti karjaa. Laitumelle laskiessa eläimet pyrittiin loitsuin suojaamaan maan matoja vastaan. Käärmeenpuremaa parannettiin painelemalla sitä kepillä, jolla on surmattu kolme käärmettä. Oma loitsulajinsa ovat niin sanotut käärmeen pidätyssanat, joilla käärme lukittiin paikoilleen maahan jotta sen tappaminen onnistui helposti. Käärmeitä kohtaan tunnettua kauhua lisäsivät uskomukset, että pahantahtoiset ihmiset saattoivat nostaa käärmeitä vihollisiaan vastaan. Muhonen huomautti kielteisten käärmeuskomusten sisältävän useimmiten kristillisiä piirteitä, mutta toisaalta hän huomautti, että myrkyllistä kyytä kohtaan lienee tunnettu kammoa jo esikristillisellä ajalla. Lisäksi käärmeet on yhdistetty vainajiin – ja vainajia kohtaan on aina tunnettu paitsi kunnioitusta myös pelkoa.

Kansanperinteessä esiintyy kuitenkin myös toinen, huomattavasti myönteisempi näkemys käärmeistä, nimittäin haltijakäärmeet. Tämä kristilliselle perinteelle vieras ajatus tarkoitti käärmettä, jota elätettiin talossa tai sen lähistöllä talon etujen vuoksi. Elättikäärme ei ollut tavanomainen lemmikki vaan sillä katsottiin olevan kohtalonyhteys talon onneen. Jos käärmettä kohdeltiin hyvin, talo menestyi. Mutta jos käärmettä ei kunnioitettu tai se peräti surmattiin, koittivat talolle huonot ajat. Elättikäärme oli siis rakennuksen haltijan ruumiillistuma tai symboli.

Käytännössä elättikäärmeet olivat myrkyttömiä rantakäärmeitä eli tarhakäärmeitä joita ruokittiin ja hoivattiin kotipiirissä. Käärmeet saattoivat asustella lattian alla, navetassa, maitohuoneessa tai pihassa. Rantakäärme kesyyntyy helposti ja pihapiirin hiiret, myyrät sekä munimispaikoiksi täydellisesti soveltuvat lantakasat vetivät sitä luonnollisesti puoleensa. Ihmisten iloksi rantakäärmen ravinnoksi kelpasivat myös kyynpoikaset. Kulttuuriympäristö laitumineen, kiviröykkiöineen ja karjatarhoineen sopi täydellisesti rantakäärmeen elinympäristöksi. Käärmeen läheisyyttä karjanhoitoon ja karjatarhoihin kuvastavat sen vanhat nimetkin kuten karjakäärme ja tarhakäärme. Kulttuurimaiseman harvinaistuminen onkin sittemmin johtanut rantakäärmeiden harvinaistumiseen Suomessa.

Haltijakäärmeelle uhrattiin samalla tavoin kuin uhripuille. Käärmeille annettiin uutiset eli ensivilja ja karjan ensimaito. Useimmiten käärmeille uhrattiin juuri maitoa. Joillakin alueilla naiset antoivat haltijakäärmeille ensimmäisen rintamaitonsa. Yhteys haltijakäärmeiden ja uhripuiden välillä on ollut konkreettinen. Käärmeiden asuinsijaksi mainitaan loitsuissa kivinen uhriröykkiö jollaisia tunnetaan jo esihistorialliselta ajalta. Tietojen mukaan tällaisia uhriröykkiöitä on ollut todellisuudessakin uhripuiden alla. Esimerkiksi Hartolassa vietiin uutiset käärmeille uhripuun alla oleviin raunioihin vastalahjaksi kodinhaltijan onnesta ja antimista. Röykkiössä uhreja odottava käärme toimi näin jumaluuden edustajana ja uhrien vastaanottajana, joka yhdisti ihmisten maailman tuonpuoleiseen todellisuuteen. Uhriröykkiöitä tavataan myös Pohjanlahden toisalta puolelta. Skandinaavien sana »harg» on tarkoittanut kiviröykkiötä johon uhrattiin. Eräässä Edda-runossa kerrotaankin miten röykkiötä voideltiin uhrihärän verellä.

Elättikäärmeperinne tunnettiin myös Suomen lähialueilla. Olaus Magnus kertoo käärmeitä pidetyn Pohjoismaissa kotijumalina. Adam Bremeniläisen mukaan myös virolaiset jumaloivat käärmeitä (dracones) ja uhrasivat niille orjamiehiä. Jälkimmäiseen tietoon kannattaa suhtautua asianmukaisella kriittisyydellä, mutta myöhempienkin tietojen perusteella haltijakäärmeperinnettä on esiintynyt Virossa. Erityisen tunnettuja käärmeenpalvojia ovat kuitenkin olleet liettualaiset, joille käärmeet olivat asuinrakennuksia suojelevia jumaluuksia. Haltijakäärmeitä rukoiltiin ja niille uhrattiin maitoa. Olaus Magnuksen luonnehdinnan mukaan liettualaiset palvelivat “tulta, metsiä ja käärmeitä”. Jos siirrytään vieläkin etelämmäs, niin Kreikasta ja Balkanilta tavataan hämmästyttävän samankaltaisia uskomuksia. Antiikin Kreikassa käärmeet olivat talonsuojelijoita ja Zeuksen poikia. Kreikassa elättikäärmeet olivat elävää perinnettä vielä 1900-luvulla.

Muhonen esitti, että käärmeuskomukset ovat saattaneet saapua Suomen alueelle Baltiasta, jossa niitä on esiintynyt todistettavasti jo esihistoriallisella ajalla. Asiaan on lähes mahdotonta saada varmuutta, mutta mato- ja käärme-sanojen etymologiat ainakin viittaisivat Baltian suuntaan. Muhonen piti kohtuullisen todennäköisesnä, että haltijakäärmeet tunnettiin Suomessa jo rautakaudella, vaikka ei tutkijana voinutkaan ottaa asiaan varmaa kantaa ilman vedenpitäviä todisteita.

Symbolisella tasolla käärmeet yhdistyvät vahvasti hyvään onneen, suojelemiseen ja vartiointiin. Tämä seikka korostui erityisesti Hukantaipaleen luennolla. Käärmeet (ja lohikäärmeet) tunnetaan maailmanlaajuisesta vartijaeläiminä, jotka vartioivat temppeleitä, rakennuksia ja aarteita. Suomessa käärmeet ovat suojelleet rakennuksia pahoilta voimilta sekä haltijakäärmeinä että rakennuksiin kätkettyinä taikakaluina. Tällaiset kätkökäärmeet olivat surmattuja käärmeitä – käytännössä aina kyitä – jotka piilotettiin maagisessa tarkoituksessa rakennukseen. Yleisin tapa oli porata kynnykseen reikä, piilottaa käärme sen sisään ja sulkea aukkokohta puutapilla. Käärme voitiin piilottaa joko kokonaisena tai sitten käytettiin pelkkää päätä tai nahkaa. Esimerkiksi 1930-luvulla erästä vanhaa taloa purkaessa löydettiin kynnyksen alta käärmeen pää tuohiropposessa.

Miksi käärmeitä piilotettiin rakennuksiin tällä tavalla? Vastaus löytyy kansanomaisesta maailmankuvasta, jolla oli ominaista nähdä kodin rajat heikkoina ja vahvistamista kaipaavina. Ulkopuolelta tulevat voimat, kateet, uhkasivat kotia jatkuvasti. Kodin hyvä onni saatettiin turmella tai varastaa. Sellaiset asiat jotka modernissa ajattelussa käsitetään sattumiksi, kuten sairaudet ja tulipalot, saatettiin muinoin tulkita ihmisten kateuden seurauksiksi. Erityisen heikkoja kohtia olivat talon aukot kuten ovet ja ikkunat joiden läheisyyteen kätköt usein tehtiin. Kätketyillä taikakaluilla vahvistettiin kodin rajoja ulkopuolisia liiemmäisiä vastaan.

Jonkin verran on tietoja myös pahantahtoisista kätköistä, jotka piilotettiin vihamiehen taloon heikentämään hänen kotinsa suojaa. Tällä tavoin suojellut rajat rikottiin. Käärme mainitaan harvakseltaan myös pahantahtoisessa taikuudessa osana niin sanottujen noitapussien sisältöä. Mutta noitapussiperinteessäkin käärme on näytellyt myös myönteistä, suojelevaa roolia. Loit Joekalda kertoi miten Viron Harjumaalla paikallinen noita oli antanut sotaan lähtevälle miehelle turvaksi kolme maagista pussia, joista yhdessä oli poltetun käärmeen tuhkaa.

Käärmeen väen takana on paitsi käärmeen väkevä myrkky myös sen läheinen yhteys maan voimaan ja sitä kautta vainajiin ja aliseen todellisuuteen. Tällaiset käärmeuskomukset vaikuttavat ikivanhoilta ja melkeinpä yleismaailmallisilta. Seminaarissa tuli esiin, että Lähi-idästä on löydetty 3000 vuotta vanhasta rakennuksesta käärmekätkö ja vastaavia tapoja esiintyy myös nykypäivän afrikkalaisessa kansanuskossa. Lisäksi yleisökeskustelussa nostettiin esiin suojelevat käärmekoristelut, joita näkee esimerkiksi monissa Aasian maissa ovien yläpuolella. Ajatus käärmeiden suojelevasta voimasta on siis ikivanha ja ehkäpä yleismaailmallinenkin. Tämä osoittaa jälleen kiehtovalla tavalla miten omiin juuriin syventymällä päädytään lopulta aina universaalien totuuksien äärelle.

Lisää aiheesta:

Jumalanmies

Ison karhun alla

Kun muinaiset esi-isämme saapuivat Suomenniemelle, he toivat mukanaan animistisen uskomusmaailman. Kaikella oli henki, eläimet edustivat jumaluutta. Pienet pyyntiyhteisöt elivät veden ja metsän viljasta, ihmiset hakivat luonnosta enteitä ja selityksiä sekä pyrkivät maagisin keinoin vähentämään elinkeinonsa sattumanvaraisuutta. Tieto karhun myyttisestä alkuperästä kulki ihmisten mukana, sen voima ja väki oli heille selviö. Karhu oli pohjoisten metsien mahtavin peto ja kiistaton valtias. Sitä palvottiin, varmasti pelättiinkin, ja sen taivaallisen mahdin alla elettiin. Se loisti öisin pohjoisella taivaalla Ison karhun tähtikuviona, johon kuuluvassa Otavassa monet ugrilaiset kansat ovat nähneet kultaisen korin, jolla ensimmäinen karhu oli maan päälle laskettu.

Totemistiseen uskomusmaailmaan kuului ihmisen ja eläinten yhteinen alkuperä. Karhunpalvojat käsittivät itsensä karhun jälkeläisiksi. Roomalainen historioitsija Tacitus asutti Suomen vielä ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla kahdella heimolla, joista helluusit palvoivat hirveä ja oksit karhua klaaninsa kantaisänä. Kolttasaamelaisten myyttinen alkuperä juontuu karhun ja kantaäidin parisuhteeseen ja suomalainen kansanrunous pitkine, monipolvisina peijaisrunoineen osoittaa samaan suuntaan.

[...]

Karhua katsellessa sen jumalallinen alkuperä on helppo ymmärtää. Suuri eläin on monella tavalla ihmisen oloinen. Kanta-astuja nousee mielellään takajaloilleen, ottaa muutaman askeleen ja katselee sielukas ilme pienissä, eteenpäin suuntautuneissa silmissään. Äijä viheltää, lepäilee pää ristissä olevien kämmenien päällä. Se on herkkusuu vailla vertaa, ja sen ruokavalio on hyvin samankaltainen kuin esi-isillämme oli.

Tapetun karhun nylkeminen aiheuttaa vielä suuremman yllätyksen. Nahan alta paljastuu hämmästyttävällä tavalla ihmismäinen ruho. Joihinkin pohjoisiin uskomuksiin liittyykin ajatus karhusta eläimeksi noiduttuna ihmisenä. Sukulaisuuteen viitataan myös monissa karhun peitenimissä, kuten Tätinipoika, Kouvo (isoisä tai kantaisä), Äijä tai Mettän vaari, ja toteemieläimen asemaan viittaa myös metsäsuomalaisten itsestään käyttämä nimitys Kouvoin pojat.

Kiertoilmaisuina käytettyjen nimien kirjo on valtava, niitä on tiedossa parisen sataa. Karhua on hellitelty Mesikämmen- ja Källeröinen-nimityksillä, kunnioitettu Otavana, Haltiana tai Jumalanmiehenä. Karhussa on ollut myös vahva eroottinen lataus, joka on antanut sille kumpaankin sukupuoleen viittaavia nimiä. Kaunoiseni, Lintuseni ja Neitiseni ovat vahvasti feminiinisiä, kun taas Luukyrpä, Musta mulkku ja Karvahousu viittaavat Otson kantamiin miehuuden merkkeihin. Lukuisat nimet yhdistävät karhun myös metsän pyhyyteen ja antavat sille aseman metsän jumalana ja hallitsijana. Sitä on kutsuttu Tapioksi, Metsän kuninkaaksi, Metsänpitäjäksi, Hongattaren pojaksi tai yksinkertaisesti Metsäksi. Metsä liikkuu, sanottiin, kun karhu oli havaittu lähitienoilla.

Peitenimien käyttö liittyi paitsi uskoon karhun pyhyydestä ja jumalallisuudesta myös pelkoon ja haluun vältellä suurta petoa. Se haluttiin pitää loitolla karjan metsälaitumilta ja kaskihalmeilta, joille nimen mainitseminen olisi sen heti houkutellut. Myös sen talvinen elämä tunnettiin, ja sen tiedettiin nukkuvan syvää unta aina helmikuun loppupuolelle. Siihen asti karhun isiltään saaman nimen lausuminen oli vaaratonta, mutta Matin päivänä, 24. helmikuuta otso käänsi kylkeään, sen uni muuttui kevyemmäksi ja siitä puhuttaessa oli alettava käyttää kiertoilmaisuja.

Tapa kadota talviunille oli omiaan vahvistamaan karhun jumalallista alkuperää. Se näytti kuolevan syksyllä ja heräävän henkiin taas kevään koittaessa uudestisyntymisen ja ikuisen kierron merkkinä. Ylösnousemukseen liittyi naaraskarhujen kohdalla vielä uuden elämän syntyminen – ne “nousivat kuolleista” pienten pentujensa kanssa. Asetelma oli valmis, ja se elää edelleen nykyisten uskontojen parissa – uudestisyntyminen ja ylösnousemus ovat niidenkin perusteesejä.

Heikki Willamo, Ison karhun alla

Lisää aiheesta:

Tule Hiidestä hevonen

Hevosia

Vuonna 1229 paavi Gregorius IX tuskasteli kirjeessään sitä, että vuojolalaiset (gotlantilaiset) kauppiaat julkenivat myydä hevosia suomalaisille pakanoille. Hevoskauppaa käytiin tuohon aikaan vilkkaasti Itämeren alueella, eivätkä Suomen heimot olleet vain ostajan asemassa. Päinvastoin, merkeistä päätellen täällä kasvatettiin arvostettuja hevosia. 1300-luvulla karjalaiset saavuttivat Keski-Eurooppaa myöten mainetta hevosmiehinä. Hansakauppiaat veivät laivoissaan voin, turkisten ja traanin lisäksi karjalaishevosia Saksaan. Puhuttiin Tamma-Karjalasta.

Jo esihistoriallisella ajalla Itämeren hevoset edustivat pohjoiseurooppalaista yleisrotua, johon suomenhevonenkin kuuluu. Siitä, milloin hevonen ensi kertaa ravasi osaksi itämerensuomalaisten kansojen elämää, ei ole täyttä varmuutta. Kustaa Vilkunan mukaan hevonen kuului todennäköisesti Suomen alueen kotieläimistöön jo kivikauden lopulla. Hevosen varhaista asemaa kotieläimenä tukee muun muassa se, että sanat hepo ja hevonen tunnetaan kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Samaten näiden kielten sanat ratsu ja ratsastaa ovat etymologisesti yhteneväisiä.

Arkeologisia todisteita hevosten varhaisesta läsnäolosta pohjolan perukoilla on viljalti. Skandinavian pronssikautisissa kalliopiirroksissa kuvataan hevoshahmoja. Virosta on kaivettu pronssikaudelle ajoitettuja hevosen luita. Suomesta hevosen varusteita kuten kuolaimia on säilynyt keskiseltä ja myöhemmältä rautakaudelta. Esineiden säilyminen kertoo tavallaan hevosten arvostamisesta. Esikristillisellä ajalla hevosia nimittäin haudattiin ihmisten – niin miesten kuin naistenkin – mukaan Manan majoille. Kristillisen hautaustavan yleistyminen lopetti tämän perinteen.

Keskiajalla ja sen jälkeen säännöllinen peltoviljely syrjäytti Pohjanmaalla kaskiviljelyn. Tarvittiin rotevia hevosia kiskomaan raskaita auroja. Hiljalleen syntyvä suurvalta-Ruotsi alkoi samalla kasvattaa sotavoimiaan. Suomenlahden takaisesta Itämaasta haalittiin Ruotsin armeijaan sotureita – myös ratsuväkeä. Ensimmäiset maininnat suomalaisesta ratsuväestä ovat 1500-luvun kirjallisista lähteistä. 1600-luvulla äänettömästi taistelleet suomalaiset ratsumiehet, hakkapeliitat, herättivät kauhua Euroopan sotatantereilla. Vuosisatoja myöhemmin hakkapeliitoista tuli Suomen kansallisen myytin peruskuvastoa.

Vuosisatojen sotahistoria osana Ruotsin valtakuntaa vaikutti suomalaisten hevosten jalostukseen. Pitkillä ratsustusmatkoilla hevoselta vaadittiin sitkeyttä ja kestävyyttä. Taistelutilanteessa miekkojen heiluessa taas nopeus oli valttia. Hevosten säkäkorkeuskin kasvoi vuosisatojen saatossa. Samalla tarvittiin voimakkaita työhevosia vetämään raskaita taakkoja metsätöissä.

Suomalaisessa myytillisessä perinteessä hevosen alku on rautainen. Hevosen kerrotaan saaneen alkunsa sepän pajassa hiidessä tai vuoren sisässä. Päänsä hevonen saa kivestä, kaviot kalliosta ja sääret raudasta. Selkä tuolle alkuvarsalle taotaan teräksestä. Syntyrunon rautahevonen saattaa viitata Väinämöisen ratsuun, sillä erään toisen runon mukaan Väinämöinen syntyy yöllä, tekee päivällä pajan, takoo rautaisen hevosen, ja ratsastaa sillä veden päällä. Vihainen lappalainen kyyttösilmä ampuu Väinämöisen ratsun selästä alkumereen. Nämä tapahtumat käynnistävät maailman luomisen.

Toisessa runossa alkuäiti Iro synnyttää kolme jumalallista veljestä, Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukahaisen. Veljistä Ilmarinen rakentaa pajan, Väinämöinen ja Joukahainen valjastavat hevoset. Ratsastaessaan veljekset törmäävät toisiinsa, mikä johtaa kilpalauluun Väinämöisen ja Joukahaisen välillä. Eräässä runossa kaikki veljekset haluavat lähteä kosiomatkalle, jolloin Iro antaa luvan sille lähteä, joka onnistuu valjastamaan hurjan hevosen. Runosta riippuen onnistuja on joko Väinämöinen tai Ilmarinen – nuori Joukahainen ei saa koskaan hevosta valjaisiin.

Psykologisesta näkökulmasta hevonen edustaa psyyken eläimellistä puolta sekä liittyy läheisesti äitiyden arkkityyppiin. Siksi ei ole ehkä sattumaa, että juuri alkuäiti Iro asettaa jumalveljeksille tehtäväksi hevosen valjastamisen. Eläimellisten viettien saattaminen valjaisiin on siis edellytys, joka runossa asetetaan avioitumiselle ja siten kypsymiselle täyteen aikuisuuteen. Vanha ja harkitseva Väinämöinen, ehkä Ilmarinenkin, onnistuu saamaan psyyken eläimellisen impulsiivisuuden hallintaansa. Ainoastaan Joukahainen, veljessarjan nuorin ja äkkipikaisin, ei tähän kykene.

Toisaalta valjastaminen voi myös kuvata ihmisen yritystä tehdä luonto ystävälliseksi, siirtää hevonen hallitsemattomasta luonnosta ihmisen elinpiirin osaksi. Hevosen syntyrunon voidaan ajatella muistuttavan oudossa hiidessä alkunsa saaneen rautahevosen villistä alkuperästä. Tämä eläimen villi luonto piilee sen kulttuurisen harson alla, joka mahdollistaa ihmisen ja hevosen yhteiselon.

Hevoset esiintyvät myös suomalaisissa loitsuissa. Yleisin hevosloitsu on suojaus jolla kesälaitumelle päästettyjä hevosia varjellaan vaaroilta ja estetään niiden karkaaminen. Eräässä tällaisessa loitsussa mainitaan outo hahmo nimeltä Iki-Tiera Nieran poika, jota kutsutaan vartioimaan hevosia kedolla. Kansanuskossa hevosten emuuksi mainitaan Tehvanus tai Tahvanus. Nimi on suomalaistunut muoto Pyhästä Stefanoksesta, joka on hevosten suojeluspyhimys.

Jossain loitsuissa hevonen tavataan henkimaailman voimana. Syntyrunon hevosta kutsutaan karkottamaan kateita tai auttamaan tietäjää työssään. Eräässä kiinnostavassa ja väkevässä verenseisautusloitsussa torutaan ensin rautaa, joka on viiltänyt ihmiseen haavan raudan muinaisesta lupauksesta huolimatta. Verta vuotavaa haavaa tukkimaan kutsutaan Hiiden varsa.

Tule Hiiestä hevonen,
Vuoresta valittu varsa
Tukkeheksi tuiman reiän,
Paikaksi pahan veräjän!

Hevonen ja rauta ovat kummatkin perimmäiseltä olemukseltaan ei-ihmisiä, olentoja, jotka ihminen on kesyttänyt itselleen elintärkeäksi avuksi ja kulttuurin airueeksi. Ihminen on kerännyt luonnottarien raudan ja takonut sen aseiksi ja tarvekaluiksi. Rauta on auttanut ihmistä, mutta myös kääntynyt ihmisten käsissä ihmisiä vastaan. Ihminen haikailee – turhaan – sopusointua arvaamattoman raudan kanssa. Rauta rikkoo aina lupauksensa.

Mutta miksi juuri hevonen kutsutaan hiidestä tukkimaan raudan tuhoja? Vihjaako loitsu, että hevosen ja ihmisen luottavaisessa suhteessa luonnon ja kulttuurin puhdas sopusointu on viimein saavutettu.

Lisää aiheesta:

Pihtiputaan karhukultti

Karhun kallo

Kirjassa Kansanomainen ajattelu (2007) on tutkija Juha Pentikäisen artikkeli niin sanotusta Viitasaaren tekstistä, suomalaisen kansatieteen pienestä aarteesta. Viitasaaren teksti on vanhin ja yhtenäisin kuvaus suomalaisesta karhuriitistä. Nykyisin Helsingin yliopiston kokoelmissa säilytettyä tekstiä pidetään pohjoishämäläisessä pitäjässä, todennäköisesti juuri Viitasaarella, vaikuttaneen papin muistiinmerkitsemänä ja se saattaa olla peräisin jo 1600-luvun lopulta.

Kirjoitus sisältää kertomuksen siitä, kuinka metsästäjät valmistautuvat karhun kaatoon ja kuinka tapetulle karhulle pidettiin juhlat, ”kouon häät”, jonka aikana mm. karhun hampaat irrotettiin ja jaettiin miesten kesken; lopuksi karhun kallo ja luut kuljetettiin juhlallisessa kulkueessa metsään ja kallo ripustettiin ylös puuhun, karhunkallohonkaan. Tekstin runot on kirjoitettu vanhalla suomella ja tapahtumakuvaukset ruotsiksi. Teksti löytyy sähköisessä muodossa SKS:n arkistosta.

1600-luvulla silloisen Pohjois-Hämeen, nykyisen Keski-Suomen, perukoilla sijaitsevan Viitasaaren yhden pitäjän kappeli oli Pihtipudas. Pihtiputaan taajaman ja kirkonkylän halki virtaa joki. Se on Pentikäisen mukaan vanhastaan tunnettu Pyhäjokena ja Hiidenvirtana. Sen virrasta yhä erottuvan putaan kautta niin Päijänteen kuin Saimaankin vedet laskivat noin 7000 vuotta sitten Kolimasta Alvajärveen, siitä Muurasjärveen ja edelleen Olloenjoen ja Kotajoen kautta Kalajokeen Haapajärven kohdalla, missä oli silloin Pohjanlahden ranta. Maanpinnan kohoamisen vuoksi veden laskusuunta Pihtiputaalla on sittemmin muuttunut päinvastaiseksi.

Viitasaaren karhutekstissä mainitaan “Pyhäjoen putaan miesi”. Pyhäjoki viittaa eittämättä juuri Pihtiputaan Pyhäjokeen. Paikkakunnan nimi tulee virran uomasta, “pudasta”, johon kiviä latomalla rakennettiin sananmukaisesti “pihti”. Se oli kapea suppu, oiva rysäpyynnin tai kolkkauksen paikka kivikauden kalastajille. Siitä oli helppo pyytää nousukalaa. Kun putaaseen ladottujen luonnonkivien ympärille lisättiin seipäät ja koottiin verkko, saatiin siitä rysä, jolla Koliman koskista pyydetään yhä. Pentikäinen yhdistää Viitasaaren tekstin mystisen “Pyhäjoen putaan miesin” mestarillisena kalastajana tunnettuun karhuun.

Samassa Pentikäinen kertoo, että Pyhäjoen eli Hiidenvirran korkeimmalla rantatörmällä on nykyisinkin punainen talo nimeltä Ohtola. Talo on yhä asuttuna ja sen katossa on vuosiluku 1528. Tilan alueelta on löydetty runsaasti kivikauden esineitä. Pentikäinen arvelee sangen luontevasti että alueen kantatilana pidetty Ohtola on saanut nimensä karhusta, Ohdosta. Ja jos “Pyhäjoen putaan miesi” on todella Pihtiputaan karhu, niin lähistölle tarvittiin kyllin varakas talo järjestämään Viitasaaren tekstissä kuvattuja karhunpeijaisia. Ohtolan talo sopii hyvin nimeltään, iältään, vanhalta vauraudeltaan sekä sijainniltaan Saimaan ja Päijänteen muinaisten lasku-uomien varrella tällaiseksi “kouvon pää-liset” järjestäneeksi kantataloksi. Sen mailla on ollut Ohdon talvipesiä ja väellä mitä pyytää. Pentikäinen huomauttaa, että “oikeus karhuun” on saattanut Suomenkin erämaissa olla tilakohtaisesti myönnetty oikeus kuten Ruotsin Lapissa.

Pentikäinen mainitsee tuoreista tutkimuksista, jotka tukevat päätelmää, että karhukultti näyttää jatkuneen Keski-Suomen saloilla vielä 1900-luvulla. Ohtoa siis palvottiin alle sata vuotta sitten – ei pelkästään Vienan kaukaisimmassa korvessa tai Siperiassa mansien parissa – vaan ihan keskellä Suomea. Karhukultin yksi keskus oli juuri Pihtipudas. Suur-Viitasaaren pohjoisimmin kappelin rajojen sisällä, Korppisen erämaiden tuntumassa seisoo yhä kolme karhunkallopetäjää. Muurasjärven kylänraitin varrella olevaan petäjään (kuva kirjassa) on ripustettu varmuudella karhun kalloja vielä sotien välisenä aikana. Tuo kallohonka oli pystyssä Muurasjärvellä Pentikäisen raportin mukaan ainakin vielä vuonna 2006.

Lisää aiheesta:

Karhun väkeä ja hirven heimoa

Karhu

Matti Sarmelan sivuilta löytyy ylenmäärin tietoa karhun merkityksestä vanhalle kansalle. Teksti itsessään taitaa olla peräisen Perinneatlas-teoksesta. Lainaan tähän mielenkiintoisen pätkän, joka käsittelee muinaissuomalaisten (oletettuja) karhu- ja hirviklaaneja sekä karhua ihmissuvun kantavanhempana. Vaikuttaa siltä, että karjalaiset ovat karhun väkeä ja hämäläiset hirven heimoa.

Roomalainen historioitsija Tacitus kuvaa v. 98 jKr. Germania-teoksensa lopussa germaanien pohjoispuolella asuvia kansoja; viimeisessä kappaleessa puhutaan mm. fenneistä, jotka tuolloin vielä tarkoittivat lappalaisia. Teos päättyy arvoitukselliseen lauseeseen helluuseista ja okseista (helluseios et oxinas). Heitä koskevia tietoja Tacitus pitää taruina mutta mainitsee, että heillä kerrotaan olevan ihmisen kasvot ja piirteet, mutta villieläimen ruumis ja jalat. Tuomo Pekkanen on antanut salaperäisille nimityksille uuden selityksen. Oksit saattaa tulla ‘karhua’ tarkoittavasta nimityksestä oksi (otso, ohto), joka on esim. paikannimissä säilynyt eri puolilla Suomea ja Karjalaa (Oksjärvi, -lahti ym., Ohensaari, viron Ohesaar jne.). Sana palautuu ainakin permiläisiin kieliin. Helluusit puolestaan olisi peräisin ‘hirveä’ tarkoittavasta sanasta elg (kreikan ellós), joka esiintyy monissa kielissä (liettuan élnis ym.). Vanhin Suomea koskeva kirjallinen tieto tarkoittaisi, että fennien eli saamelaisten ohella pohjoisessa asuisi karhu- ja hirvikansaa, josta kirjoittajalle oli kantautunut vain tarunomaisia tietoja. Ihmisen pää, mutta eläimen ruumis ja jalat kuvaisi sitä, että tietyissä riiteissä klaanin jäsenet pukeutuivat sen eläimen nahkaan, joiden sukuun he kuuluivat. Eläimeksi muuttautuminen on ollut tavallista obinugrilaistenkin kansojen jäljittelynäytelmissä.

Skandinaviasta aina Uralille ulottuvalla alueella – siis siellä missä pohjoiset suomalais-ugrilaiset kansat ovat liikkuneet – on löydetty kivikautisia karhun- ja hirvenpääesineitä. Niistä ovat erityistä huomiota herättäneet kiviset karhun- ja hirven päänuijat (kirveet), joita on saatu talteen erityisesti Suomesta ja Karjalasta. Ne ovat olleet riittiesineitä tai kauppakumppaneiden välisiä lahjoja ja liittojen tunnuksia, ehkä samantapaisia kuin tunnetussa kula-piirissä kiertäneet rituaalilahjat (Malinowski). Karhun- ja hirvenpääkirveisiin viitaten Matti Kuusi on esittänyt ajatuksen, että Suomessa asuva väestö on aikoinaan voinut jakaantua kahteen klaaniin, joista toinen palvoi esi-isänään karhua, toinen hirveä. Karhunpeijaiset olisivat hänen mukaansa muistoa ajoilta, jolloin ihmisen ja eläimen kohtalonyhteys olisi tajuttu niin kiinteäksi, että karhussa nähtiin paitsi taivaanjumalan poika myös ihmissuvun alkusiittäjä. Näin keskeinen karhu tuskin on suomalaisessa mytologiassa ollut, mutta metsästys- ja syöntikiellot ovat tyypillistä totemistista perinnettä. Myyttinen esi-isä, toteemi on usein juuri eläin, jota klaanin jäsenet eivät saaneet tappaa eivätkä syödä.

Tutkijoita on hämännyt, ettei karhu- ja hirviaiheisten löydöksien välillä ole alueellisia eroja, joskin karhunpäänuijia on erikoisesti tehty Äänisjärven seudun kivestä, siis Karjalassa. Jos ne ovat vastavuoroisia sopimuslahjoja, alueellisia eroja ei voi esiintyäkään, mutta on myös muistettava, etteivät pyyntikunnat asuttaneet tiettyjä alueita samalla tavalla kuin viljelevät kansat. Toteemi on erottanut toisistaan sukuryhmiä, jotka liikkuivat samoilla alueilla.

Suomalaisessa karhuperinteessä on erikoista, etteivät karjalaiset ole tunteneet karhuriittejä eivätkä karhunmetsästykseen liittynyttä riittirunoutta. Vienasta ja Aunuksesta ei ole myöskään tietoa karhunkallopuista, jotka sentään kaukana Hämeessä asti ovat säilyttäneet viimeisiä muistoja karhuriiteistä. Karhun syntyä on Karjalassa käytetty yksinomaan karjanlaskuloitsuna. Se metsästystietous, jota Vienan puolelta on kerätty, on saatu Suomesta muuttaneilta laulaja- ja metsästäjäsuvuilta. Toisaalta peura- ja hirvimyytteihin luettu runo Hiiden hirven hiihdäntä on levinnyt vain karjalaiselle runoalueelle alkaen Inkeristä ja päättyen Vienaan. Suomen puolelta ei peuran- eikä hirvenpyynnistäkään ole saatu talteen juuri minkäänlaista perinnettä. Karhu ja peura ikään kuin jakavat Suomen ja Karjalan kahdeksi kulttuurialueeksi.

Vienan karjalassa uskottiin vielä 1900-luvun alussa yleisesti, että karhu on “ihmisen sukua”, eikä sen lihaa syöty. Kristinuskon ilmaisuja käytettäessä karhun sanottiin olevan syntiensä vuoksi kirottu ihminen, sen lihan syömisestä tuli räähkä, synti, saasta; samantapainen legenda on myös komeilla (syrjääneillä). Karhun lihan syönti siis saastutti ihmisen. Toisen selityksen mukaan karhunlihaa ei syöty sen vuoksi, että nyljettynä karhu muistutti ihmistä, vain peukalot puuttuivat; karhun lihaa pidettiin myös huonona, mustana ja vastenmielisenä. On kuitenkin ilmeistä, että syöntikiellot palautuvat kristinuskoa varhaisempiin aikoihin. Viime vuosisadalla Vienassa käyneitä matkakirjailijoita näyttää hämmästyttäneen paikallisten metsästäjien haluttomuus tappaa karhuja, vaikka ne usein raatelivatkin karjaa. Vienalaiset turvautuivat mieluimmin tietäjiin. Vienan ja Aunuksen karjalaiset eivät siis olisi metsästäneet karhua. Joskus muinaisuudessa karhun kaato ja sen lihan syöminen on saattanut olla ainakin joiltakin Karjalassa eläneiltä suvuilta kielletty; se oli taburikos.

Näyttäisi siis siltä, että hämäläiset olivat olleet hirvikansaa, karjalaisten toteemina olisi puolestaan karhu. Mikä sitten on toteemi? Totemismia on pidetty uskonnollisena ilmiönä, evolutionistisen näkemyksen mukaan se ilmensi “primitiivisen” ihmisen ajattelua. Nykyisin korostetaan totemismin sosiaalista ja symbolistista luonnetta. Toteemi on symboli, joka ilmeisesti auttoi yhteisön jäseniä identifioitumaan johonkin laajempaan ryhmään kuin minkä sukulaisuusterminologian avulla saattoi määritellä. Symbolinen esi-isä on usein eläin, mutta se saattaa olla myös kasvi tai hyönteinen, tai yhteiseksi koettu tapahtuma. Totemistiselle sukuliitolle on ominaista yhteinen esi-isämyytti ja yhteiset tabukiellot, yleisimmin ne ovat olleet juuri syöntikieltoja. Klaanin jäsenet uskoivat myös, että myyttinen esi-isä antoi heille erityisiä ominaisuuksia, yli luonnollisia kykyjä. Karhun jälkeläiset tuskin kirjaimellisesti uskoivat yhteiseen syntyperäänsä enempää kuin myytteihin karhun synnystä ja alas laskemisesta. Mutta syöntikiellot erottivat karhusuvut niistä suvuista, jotka metsästivät karhua ja söivät sen lihaa. Toteemiperinne määritteli yhteiskuntaryhmiä niin kuin maanomistus, ammatti tai muu yhteinen intressi myöhemmissä yhteiskunnissa.

Lukuisten pohjoisten kansojen keskuudessa karhusta on käytetty nimityksiä, jotka ilmaisevat sukulaisuutta. Karhua pidetty paitsi totemistisena esi-isänä myös sukulaisena, se haluttiin lukea omaan sukuun. Peijaisissa kaadettua karhua puhuteltiin kunnianimillä, se oli esi-isä tai patriarkka, jota kaatajat kunnioittivat sukulaisenaan. Kouvon häissä on symbolisesti uusinnettu karhun ja ihmisen välinen sukuside solmimalla avioliitto, sitomalla karhu aviosukulaiseksi. Sukulaisuusnimitysten käyttö on sukuyhteisöille ominainen tapa kategorisoida yhteisön jäsenet ja ilmaista sosiaaliset suhteet; myös jumalten hierarkia ja suhteet ihmisiin ilmaistiin sukukäsitteillä, kuten isäjumala tai jumalan poika. Karhulle ei voitu antaa suurempaa kunnianimeä kuin patriarkka tai kantaisä, muita yhteiskunnallista hierarkiaa ilmaisevia käsitteitä tuskin oli olemassakaan.

Erityisesti kaskikauden yhteisöissä rituaalisten tai aviollisten sukusiteiden luominen on Suomessakin ollut keino luoda legaalisia liittosuhteita. Esimerkiksi Savossa oli tavallista, että toimeentulo- ja työvoimakysymyksetkin ratkaistiin ottamalla ulkopuolisia sukuun, ottolapsiksi ja suurperheen jäseniksi. Ne sosiaaliset mallit, jotka turvasivat toimeentulon ja toimivat ekosysteemissä, siirrettiin myös symbolitasolle, niihin instituutioihin, joiden avulla ihminen organisoi suhteensa tuonpuoleiseen maailmaan.

Kun karhupeijaisissa naitettiin sukuun tai otettiin suvun jäseneksi, sillä ilmaistiin, että yhteisö halusi pitää sen sielusta yhtä hyvää huolta kuin omista vainajistaan. Karhun sukulaisina metsästäjät saisivat karhun tiedon ja pääsivät erityisasemaan ympäröivässä luonnossa; karhuriiteissä hankittiin ”metsän” suopeus, silloin elävä luonto ei voinut olla eränkävijöille vihamielinen.

Totemistinen klaani on sukujohdoltaan unilineaarinen, polveutumislaskenta suoritettiin joko isän tai äidin puolelta. On arveltu, että suomalais-ugrilaistenkin kansojen sukulaisuusjärjestelmä olisi ollut yksilinjainen, kuten useimmissa maailman luontoiskulttuureissa, ja ehkäpä vielä matrilineaalinen eli äidinpuoleinen. Sukujohdon muuttuessa kaksipuoliseksi totemismi olisi hävinnyt jo siitä syystä, ettei bilateraalinen sukuryhmä voi laskea polveutuvansa tietystä yhteisestä esi-isästä. Totemismin perua olisivat kuitenkin eläinaiheiset sukunimet: Peurat, Karhut, Jänikset tai Hirvoset, Karhuset ja Kettuset, jotka ovat tyypillisiä Savossa ja Karjalassa. Niitä esiintyy jo varhaisimmissa Karjalaa koskevissa historiallisissa lähteissä. Karhunen oli nimeltään sekin suvun päämies, joka erään 1400-luvun asiakirjan mukaan hallitsi Vienassa laajoja metsästys-, kalastus- ja kaskimaita aina “Villiä-Lappia” myöten. Karhuset olivat Karjalan kantasukuja.

Lisää aiheesta:

Kalastava kolttaeukko ja karhu

Kammi

Kerran syksyllä eräs kolttanainen meni joelle kalastaakseen verkolla jään alta. Kun hän oli verkon asettanut, palasi hän kammilleen ja alkoi etsiskellä polttopuita. Kun hän oli valmis, meni hän kammiin takaisin ja alkoi keittää kalaa itselleen. Sitten hän alkoi syödä. Syötyään sytytti hän tulen takkaan ja istuutui tulen ääreen. Silloin ovi avautui ja oviaukkoon ilmestyivät karhun käpälät. Nainen ei pelästynyt, kysyi vain: “Mikäs mies se sieltä oikein tulee?” Silloin sisään astui karhu, joka oli aivan yltäpäältä jäässä. Se alkoi lämmitellä itseään tulen ääressä. Silloin nainen tunnisti sen yhdeksi niistä koltista, joilla oli tapana juoksennella karhuina; siksi hän jäi paikalleen takan ääreen. Kun karhu oli sulatellut itsensä, antoi nainen sille kalaa syötäväksi. Kun karhu oli syönyt, kävivät he kumpikin nukkumaan omalle puolelleen kammia. Aamulla he nousivat ylös ja nainen keitti karhulle kalaa ja antoi sille kalaa syötäväksi. Syötyään karhu meni ulos ja katsoi sitten taakseen. Tultuaan ulos se avasi kammen oven uudelleen ja viittasi naista tulemaan ulos. Silloin nainen ymmärsi, että oli jotakin, jonka vuoksi karhu kutsui häntä; hän meni katsomaan mitä se oli.

Kun nainen tuli ulos, viittoili karhu hänelle, että hänen pitäisi seurata sitä uraa, jota se oli tullut kammille, ja tallusti itse matkoihinsa. Nainen seurasi karhun jättämää uraa ja löysi toisen karhun, joka oli kuollut. Hän palasti kotiin ja kertoi kaiken mitä oli tapahtunut. Miehet menivät sinne ja ottivat karhun talteen, nylkivät sen ja löysivät nahan alta rahamassin.

Sitten tuli kesä ja keräännyttiin markkinoille. Eräs mies tapasi naisen ja kiitti häntä siitä, että nainen oli hoitanut häntä silloin, kun hän oli ollut jäätynyt. Hän kysyi edelleen: “Löysittekö velivainajani ruumiin?” – “Löysimme”, vastasi nainen. “Oliko hänellä yhtään rahaa mukanaan?” kysyi mies. “Oli”, vastasi nainen. “Sinä saat pitää rahat siitä hyvästä, että olit hyvä minua kohtaan!”

Lentonoidan poika: saamelaisia satuja (1978).

Lisää aiheesta:

Kalamytologiaa

Luin Marita Råmanin hauskasti nimetyn kirjan Mulurautunen: Ruutanalliset säkeet (2006). Kuten nimestä voi päätellä, kirja käsittelee suomalaista kalamytologiaa. Ajattelin sanoa muutaman sanasen itse kirjasta ja ammentaa sitten sen tietoaitasta hiukan murusia tämänkin blogin tarpeisiin.

Vedensusi

Råmanin kirja sisältää valtavan määrän tutkittua tietoa suomalaisten kalamytologiasta, kalalajeista sekä kaloihin liittyvästä kalastus- ja uskomusperinteestä. Tiedonlähteeksi sitä voi suositella lämpimästi. Lukukokemuksena ja kokonaisuutena minua kuitenkin häiritsi Råmanin kehittelemä metatason teoreettinen kehikko kalalajien luokittelemiseen erilaisten myteemien perusteella. Yritys on kunnianhimoinen, mutta ei järin uskottava. Samalla kirja jäi kummallisesti puhtaan tieteellisen teoksen ja kansantajuisen kirjallisuuden välimaastoon. Eräissä kohdin kirjailija kaiken lisäksi sortui ylitulkintaan. Omaperäisestä ideasta, kunnianhimoisesta yrityksestä ja valtavan tietomäärän onnistuneesta perkaamisesta yksiin kansiin pitää kuitenkin nostaa kirjoittajalle nöyrästi hattua.

Seuraavaksi kirjan perusteella hankittua tietoa joistakin kalalajeista. Mahdollisista asiavirheistä kannattaa syyttää ensin minua, ei itse kirjailijaa.

Särki
Särki on yleinen ja tavallinen kala, joten se ei saa kansanperinteessä osakseen tavatonta mielenkiintoa. Sen mainitaan saapuvan kuulemaan Väinämöisen soittoa. Eräässä runossa särki esiintyy pienisyömäisyyden ja suppusuisuuden vertauskuvana.

Råmanin mukaan kalassa käyminen on ollut yleinen kiertoilmaus lemmenseikkailuille. Marketan ja Anteruksen runossa salasuhteeseen viitataan puhumalla särjen, kutukalan, syömisestä. Myös lahnaa on kutsuttu kutukalaksi. Lahna on ollut myös haukkumanimi moraaliltaan höllälle naiselle.

Ruutana
Ruutana on hyvin monimerkityksellinen ja maaginen kala. Ruutana on tarkoittanut särkikaloihin kuuluvan kalalajin lisäksi myös kulkutautia levittävää ihmistä, taudinkantajaa. Sanottiin, että “ruutana ei rupea kaikkiin”, ruutanan tauti ei sairastuta kaikkia. Tässä voi nähdä yhteyden saamelaisten myyttiseen Rutaan tai Rutoon, joka levitti sairautta ja kuolemaa.

Sanonta “olla ruutanalla” tarkoittaa innostunutta ja kiihtynyttä tilaa. Transsiin vaipuvia tietäjä on sanottu intomielisiksi. Näillä asioilla voikin olla yhteys. Sitkeänä lajina ruutana voi elää vaikeissa luonnonolosuhteissa, kuten vähähappisissa lammissa, myös erämaiden laskujoettomissa umpilammissa, joita on pidetty pyhinä saivoina. Ehkä siksi, että niiden pohjasta on ajateltu olevan yhteys vainajalaan.

Eräs toinen merkitys ruutana-sanalle on karja- ja saalisonni. Tätä onnea uhkasivat sairaudet ja kateet siinä määrin, että ruutana on kääntynyt tarkoittamaan myös epäonnea ja vikaan menevää toimintaa. Joillain murrealuilla ruutana on “suutarin” tapaista epäonnistumista.

Eräiden uskomusten mukaan kölipuun mukana metsästä saattoi tulla laivaan paha kölinhaltija, jota myös kutsuttiin ruutanaksi. Råman yhdistää ruutanan myös sellaisiin kiusanhenkiin ja karjasairauksiin kuin mara ja para. Ehkä syvällä korvessa saivolammen pohjamudassa lymyävä ruutana on maatalousyhteisölle harmia tuovien maran ja paran kaukainen esimuoto.

Lohikalat
Lohikaloilla on ollut paljon erilaisia nimityksiä. Tämä kertoo arvostuksesta. Lohta on arvostettu ruokapöydässä ja kauppatavarana. Lisäksi sillä on yhteys koskeen ja kosken voimaan. Råman kertoo, että entinen Kalevalaseuran puheenjohtaja on nimittänyt Kalevalan sankareita lohilaulajiksi. Tällä tarkoitetaan etevimpiä runonlaulajia, joiden taito on kotoisin Manalan syvyyksistä ja Pohjolan vesien luotteista.

Lemminkäinen on lohilaulajan perikuva, joka mittelee voimiaan Pohjolan isännän kanssa lammikoita lattioille laulamalla. Väinämöinen ja muut lohilaulajat pyytävät koskenlaskussa apua Melattarolta, Sinervolta, Kosken tytöltä ja kuohuneidiltä. Koskivenettä ohjataan melalla, mutta mela tarkoittaa myös kalan pyrstöä. Koskessa pyristelevän lohenkin voiman taltuttaa salama ja ukonilma. Ukonilmalla kalan sanotaan tulevan voimattomaksi ja raukeaksi.

Toisinaan koskessa pyristelevä lohi repii vatsansa rikki teräviin kallioihin, aivan kuin lohilaulajiin kuuluva Lemminkäinen tuli silvotuksi Tuonen jokeen. 1500-luvun historioitsija Olaus Magnus nimitti lohta louhikalaksi ja yhteys Louheen on mahdollinen. Hiukan maallisemmassa merkityksessä lohi ja siika mainitaan Kantelettaressa kurjuuden vastakohtana, niitä kaivattiin ruokapöytään.

Lohen ja siian suhde kansanrunouskuvastossa on vastakkainen. Siika on naisellinen, lohi miehinen. Loheen liitettyjä tarina-aiheita ja ominaisuuksia ovat kuteminen, voima, vauraus, toimeliaisuus ja laulutaito (loitsinta). Lohi näkyy myös taivaankannella, otavan yksi merkitys on nimittäin lohiverkko. Kirjokannen loisteen voi siis ajatella vertautuvan lohen suomukyljen säihkeeseen.

Ahven
Ahven on Suomen yleisin kala. Siihen on suhtauduttu kaksijakoisesti. Haluttu kala ahven on ollut silloin, kun se on iso ja rasvainen. Tällaista yksilöä on kutsuttu murukalaksi. Sen vastakohtana kirokala, pieni ja ruotoinen kala. Ahveneen kohdistuu myös maaginen taikaperinne. Ahvenia on helppo nostaa vedestä, joten ahvenen maaginen merkitys ei selity kalan pyydystämisen hankaluudella.

Råman etsii mytologista merkittävyyttä Ukon suunnalta. Hän pitää Ukkoa kalajumalana. Monet myytit viestivät yhteydestä ilman ja veden elementtien välillä. Kansanrunoissa salamaa verrataan matoon, käärmeeseen, sen liuruvaan liikkeeseen maassa ja vedessä. Salamakuvio muistuttaa ahvenen selkämyksen sahalaitaa. Evättömiä kaloja on myös ollut tapana kutsua käärmeiksi. Haukea on sanottu ukoksi, myös isoa lohta ja lahnaa on voitu kutsua ukkokalaksi, pienempi ahven oli sen sijaan ukkonen tai äijänen

Ahvenia ongittaessa yleinen taikakeino oli sylkeistä onkeen. Samalla saatettiin myös loihtia:

Ahven armas, köyryniska,
tahi särki, suloinen silakka,
tahi lahna, laupias lotukka,
tahi hauki, hyvä
hammasniekka,
tule onkeen ottamaan
väkärautaan veäntämään!
Ota suulla suuremmalla,
leuvalla leveämmällä!

Myyteissä ahven on usein keskeisessä asemassa. Lemminkäinen, verevä ja komea Kaukomieli, kasvoi lapsuutensa ahventen voimalla. Ahvenapajat olivat syynä verikoston kierteeseen Untamon ja Kalervon välillä. Suuri veljessota sai alkunsa kalavesiriidasta.

Kantelettaressa Väinämöinen opastaa veljeään ja esittää ruokatabun: ahvenen alainen puoli — mäti — ei ole terveellistä syötävää:

Ei sinun pitäisi syöä
ei sinun, ei muienkana,
siian suolta, hauin vuolta,
ahvene alaista puolta,
kuujasen kutumätiä.

Kantelettaressa nuoren emännän tai piian osaa kuvaavassa runossa ahven mainitaan tuppisuisuuden ja umpimielisyyden perikuvana.

Salakka

Salakka on solakka, iloluonteinen pintavesien kiitäjä. Vanha kansa tunsi salakan pienenä ja vikkelänä “jääsilmänä”. Kummallista kyllä, eräissä lähteissä salakkaa kutsutaan pääskyksi. Råman pohtiikin voisiko vaihtoehtoisen maailmansyntyrunon, sukeltajamyytin, maata vedenpohjasta hakeva pääsky ollakin alunperin salakka.

Kantelettaressa kerrotaan, että piian odotettiin olevan kuin salakka: pieniruokainen ja nopea toimissaan.

Hauki
Hauki on merkittävyytensä perusteella kalojen johtaja. Veenkoirana tunnettu kala antoi ihmisille myyteissä tulen ja soiton. Hauki on kalevalainen järviseutujen kalaemuu. Saamelaisille vastaava haltijaeläin on sampi, Laatokassa mahtikala oli monni. Hauen nimet, kuten vesisusi ja jänkäkoira, korostavat kalan petomaista luonnetta. Hauki tiedettiin myyttiseksi ja hirmuiseksi kalaksi. Haukea kohtaan tunnettiin kunnioitusta ja jopa pelkoa. Tässä kalassa koettiin jotain kaoottista, järjen ja järjestyksen vastaisuutta. Lisäksi hauki symboloi ahneutta, veenkoira kahmi suuhunsa pikkukaloja ahmatin tavoin.

Taikamenoissa hauen luilla, erityisesti pääluilla, oli suuri merkitys. Väinämöinen sai hauen leukaluista kaunissointisen kanteleen, henkisen rikkauden lähteen. Hauki on ainoa kala, jonka kalevalamittainen syntyruno tunnetaan, mutta sekin on pirstalainen, sekava ja vaikeaselkoinen Syntyrunoa voidaan kuitenkin tulkita niin, että hauki olisi muiden myyttisten sankareiden tapaan laskeutunut maahan taivaalta käsin.

Eräässä runossa Lemminkäinen putoaa veteen yrittäessään katkoa hauen päätä. Koska kevätauringon lumeen sulattamat pälvet on tunnettuna myös haukina, niin Lemminkäisen putoaminen voi olla Råmanin mukaan vertauskuva päivän painumisesta mailleen tai lunta sulattavasta kevätauringosta. Tuonen haukena vesien susi oli myös marraskala — kuoleman enne.

Vanha kansa tiesi kertoa, että hauen päässä on sata luuta. Kaikilla näillä on ollut oma nimensä, vaikka monet nimet ovat jo unohtuneet. Tunnettuja luiden nimiä ovat esimerkiksi pisteliäs “äitipuolen käsivarsi”, kolmihaarainen “lapintuoli” ja “länkiluu” Hauen leukaperistä löytyy jopa “ryssänjumala”. Monien luiden nimet viittaavat maatalouteen ja kyntötöihin sekä toisaalta kalastukseen ja vesillä liikkumiseen.

Hauen päätä on myös käytetty arpaluuna. Samuli Paulaharju tietää kertoa, että lappalaiset arpoivat kalastuspaikkaa haen päätä nakkaamalla. Myös koukkuluuta käytettiin arpaluuna. Se kertoi, mistä suunnasta vieraita oli tulossa. Toisaalta hauki oli Pohjois-Suomen asukkaille lähes tabu. Lapin tietäjät eivät syöneet jänkäkoiraa, ehkä siksi, että huonojen sielujen katsottiin päätyvän hauen suoleen. Hauen pääluiden nimet viittaavatkin maatalouden ja kalastuksen lisäksi myös tietäjälaitokseen ja shamanismiin.

Erityisen läheinen yhteys hauella on viljaan. Yleensä kalojen uskottiin pilaavan viljan kasvun. Pellon pystyi esimerkiksi pilaamaan, jos varasti sieltä kolme orasta, pani ne elävän kalan suuhun ja päästi kalan menemään. Taustalla on nähtävästi ajatus maan (pellon) väen ja veden välisestä vastakkainasettelusta. Hauen luilla pystyi kuitenkin myös lisäämään sato-onnea. Eräs tapa oli sitoa yhdeksän hauen leukaluut punaiseen lankaan ja panna ne kylvövakan ympärille. Tästä vakasta kylvetty sato oli viljava. Lisäksi siemeniä kylvettiin maahan hauen pääluun läpi.

Suoranaisia tietoja hauen palvomisesta ei ole, mutta sen myyttisen aseman tärkeyttä korostavat tarinat hauesta tulikipunan tuojana, tulinnun kynsiin joutujana sekä kytkennät Ilmarisen ja Väinämöisen urotekoihin. Kosintamyytissä Ilmarinen kantaa Tuonen hauen pään Pohjolan emännälle voitonmerkkinä. Tulikipunarunossa taivaalta putoaa tuli, jonka siika nielaisee. Tulennielijälle tulee pian tukalat oltavat, mutta se pääsee tuskistaan, kun kuha söi sen. Lopulta kuha päätyy hauen kitaan. Hauen taas pyydystävät ihmiset, jotka saavat tulikipunan kalojen vatsasta. Tulikipuna selittää ehkä hauen roolia peltorituaaleissa, hallitsihan hauki tulta ja sitä kautta kaskipaloa.

Aljohauet olivat kaivoissa tai lähteissä eläneitä haukia, joiden rooli oli samantapainen kuin eteläisten inkeriläisten lemmikkikäärmeillä. Aljohauki oli suojeleva haltijakala. Kaivo tai lähde rinnastuu tässä myyttiseen erämaan saivoon, umpilampeen. Lisäksi hauki söi kaivosta sammakoita ja toimi vedenlaadun mittarina — ennen vanhaan vihatun naapurin kaivon myrkyttäminen kun ei ollut täysin tuntematon ilmiö.

Kampela

Kampela on suojavärinsä ansiosta huomaamaton, miltei näkymätön kala. Se on erakko, järvenpohjassa viihtyvä jurottaja. Kampelasta ei saa tekemälläkään pintavesien vikkelää salakkaa tai ylväästi kohti ilmoja ponnistavaa lohta.

Kampela, kansan suussa “kampra”, on antanut nimen myös kampuralle eli kömpelyydelle. Vanha kansa on ihmetellyt, mitä kampela on tehnyt alkuaikoina ansaitakseen rujon olomuotonsa. Toisaalta kampelan nahka on sopinut oivallisesti pukimien ja jalkineiden valmistukseen. Lisäksi sitä on pidetty maukkaana ruokakalana.

Siika
Siika on perinteisesti ollut Pohjois-Suomessa erittäin arvostettu kala, toisin kuin tabumaisen halveksittu hauki. Pohjoisen kiviseidoilla on uhrattu siikaa ammoisista ajoista. Siika on myös kalevalaisesa runoudessa morsiamen ja kosittavan neidon hellittelynimi.

Monni
Monnia on kutsuttu muun muassa limasilmäksi ja sammalsuuksi. Se on aina ollut erikoisuus, monnia on tavattu Suomessa vain tietyillä seuduilla. Euroopan suurimpana järvikalana monni voi kasvaa 2-3 metrin mittaiseksi ja painaa hirven verran. Monni on kuollut Suomesta sukupuuttoon, mutta sitä tavattiin Hämeessä vielä 1800-luvulla.

Råman tulkitsee myyttien merihirviön, Iku-Turson, monniksi. Väinämöinen kutsuu vesien tursasta äijönpojaksi. Turisas lupaa lopulta olla ilmestymättä Väinämöisen alueen ihmisille, kuin enteenä tulevasta sukupuutosta. Epätavallisen kokoinen monni on ollut myös verkosta löydettäessä marras, kuoleman enne.

Kuha
Juukalaiset ovat nimittäneet kuhaa muun muassa eväkorvaksi, porkkasilmäksi ja valkeapinnaksi. Jo Olaus Magnus kertoi uskomuksesta, jonka mukaan kuha ja hauki ovat liittolaisia lämpimissä kesävesissä, mutta syksyllä välit viilenevät, kunnes kuhasta tulee lopulta hauen talvivihollinen.

Myyteissä kuha on tuttu kala Väinämöiselle. Hän onkii kuhaa ja varoitti kajoamasta sen kutuun. Kuha myös osallistuu edellä mainittuun tulisorosen kiertokulkuun. Kuha on sameiden vesien arvoituksellinen kala. Rantavesien viidakoissa lurittelee keltainen pikkulintu, kuhankeittäjä, joka on saanut nimensä kuhan mukaan.

Ankerias
Ankerias vaeltaa Suomeen kaukaa Sargassomereltä. Ankeriaan kuolinkamppailun sitkeydestä liikkui huhuja vanhan kansan keskuudessa, sen kerrotaan jopa uineen päättömänä yli Suomenlahden. Ankeriasta on kutsuttu airokalaksi ja airokkaaksi. Sen lihaa ei syöty, mutta nahasta tehtiin tuppivöitä ja remmejä.

Ankeriaan ajateltiin olevan käärmeiden sukua ja pelkäävän ukkosilmaa. Ukkosilmalla ei ankeriasta kuulemma saa tuulastettua. Tässä on taas yksi yhteys Ukon, käärmesymboliikan ja vesimaailman kanssa.

Made
Made on synkeä Manalan Matti, evätön pohjakala, joka on rinnastettu toisinaan käärmeeseen. Made kuuluu turskakaloihin. Kalevalainen runous taas yhdistää sekä turskan että mateen Manalan ja kuoleman valtakunnan kaloiksi. Made mainitaan harvoin kansanrunoudessa, ja silloinkin se rinnastetaan usein Tuonen haukeen. Pohjan akka kieltää antamasta tytärteen kosialle kovin sanoin:

Ennen työnnän tyttäreni,
laitan lapseni vakavan
koskekehen kohisevan,
palavahan pyörtehesen,
Tuonen matikan suuhun,
Tuonen hauin hampahisin.

Lisää aiheesta: