Alussa oli tunkio, ainakin jo esihistorialliselta ajalta lähtien pitkälti vielä 1900-luvun puolelle. Todisteeksi peltojen lannoittamisesta pronssi- ja rautakaudella on katsottu varhaisgermaaniset lainasanat lanta, tade (talikko) ja tunkio. Kompostoinnin perusperiaatteet ja hyödyllisyys maataloudessa olivat tiedossa jo silloin, ja kompostointia harjoitettiinkin Suomessa käytännössä kaikkialla. Jätteiden ravinteet palasivat kompostoinnin avulla kiertoon, eikä teollisen mittakaavan jätteidenkäsittelylle ollut tarvetta. Lähes kaikki käytetyt materiaalit olivat orgaanisia.

Nykyisin ekologisen kriisin aikakaudella ihmiskunnalla olisi paljon opittavaa vuosisatojen takaa, jolloin arkielämän materiaalinen yksinkertaisuus, kotitalouksien korkea omavaraisuusaste ja käytettyjen materiaalien ekologisuus etenkin maaseudulla ehkäisivät jäteongelmia ja kulutuksen kasvua. Sitä, mitä ei ollut, ei myöskään tarvittu. Entisaikaan itse omin käsin tekeminen oli itsestäänselvyys ja ylpeydenaihe.

Pihan perältä pelloille

Tunkio tarkoittaa hoitamatonta avokompostia, jossa anaerobisten eli hapettomassa tilassa elävien bakteerien annetaan mädättää orgaaninen jäte. Tässä mielessä tunkio on kuin vanhanajan pienimuotoinen kaatopaikka. Se sijaitsi yleensä pihan perällä niin maalla kuin kaupungissakin. Tunkiolla käytiin myös suoraan tarpeilla ennen varsinaisten puurakenteisten huussien eli ulkokäymälöiden yleistymistä. Erotuksena siitä nykyisenlaisissa suljetuissa kompostoreissa aerobinen bakteerikanta suorittaa saman tehtävän nopeammin ja tehokkaammin. Myös entisaikaan yleistä rottaongelmaa ei ole, sillä jyrsijät eivät pääse kaivelemaan jätteitä metalli- tai muovikompostorista. Kompostin hoitaminen tosin vaatii hieman viitseliäisyyttä, sillä sitä on käänneltävä ja kuiviketta on lisättävä säännöllisesti.

Maataloudessa karjanlanta koottiin navetoissa usein erilliseen lantalaan, josta se taas syksyisin kärrättiin ja kuivikkeiden kanssa kerrostetusti luotiin läheiselle tunkiolle. Samaan paikkaan tyhjennettiin myös yleensä lähelle rakennetun huussin eli puuceen alusta. Kuivikkeina käytettiin esimerkiksi  kuusenhavuja ja olkia, joita oli aina helposti saatavilla. Työ oli helppo suorittaa hevosvetoisesti. Orgaaniset jätteet kompostoituvat keskimäärin kolmessa vuodessa mullaksi, jonka jälkeen niitä voi sellaisenaan käyttää lannoitustarkoitukseen.

Etymologiaa ja käytännön merkityksiä

Tunkio oli talonpoikaisessa Suomessa joka talon kiinteistökohtainen kaatopaikka ja välttämätön apu peltojen lannoituksessa. Etenkin läntisessä Suomessa lattiaton pihatto toimi samalla myös lantatunkiona, lämpöpatteristona; karjanlanta lämmitti tilan, joka toimi talviaikaan naisten käsityöhuoneena. Kustaa Vilkunan mukaan muinaispohjoismainen sana dynga, jonka kantagermaanisesta edeltäjästä myös suomen ja karjalan tunkio on lähtöisin, tarkoitti naisten työhuonetta. Muinaisyläsaksan tung merkitsi mm. kutomahuonetta (Webraum).

Mikäli tunkio sijaitsi ulkosalla, muuta ympäristöä korkeampana paikkana sitä voitiin käyttää toisinaan myös kansanomaisessa taikuudessa; Turun yliopistoon väitöskirjan tehnyt Tenka Issakainen mainitsee muistiinkirjatun tiedon Kankaanpäästä, jossa tunkio on toiminut ’väliaineena’ tai ’eristeenä’ yliluonnollisen ja enteiden tarkkailussa ihmisen ja maankamaran välillä. Keski-Pohjanmaalla taas lapsia kehotettiin Heikinpäivänä kipuamaan tunkiolle kuuntelemaan, kuinka talvenselkä paukahtaa poikki. Ihminen siis seisoi tunkiolla loitsimassa ja tarkkailemassa maailmaa. Mahdollisesti tästä juontuu alunperin myös sanonta ”olla kukkona tunkiolla” – eläinvertaukset olivat kansanomaisessa talonpoikaiskulttuurissa hyvin yleisiä, ja tässä yhteydessä kyse on vauraudesta ja vallasta. Kukko ilmoittaa aamunkoitosta (uuden alku, siirtyminen välitilasta eli yön pimeydestä takaisin valoon), hallitsee ympäristöään korkealla tunkion laella ja varjelee kanalaumaansa. Se ei ”kukkoile”, vaan toimii yhteiseksi hyväksi, omiensa onnen suojaamiseksi. Laaja ja korkea tunkio oli merkki vauraasta maatalosta, jolla oli paljon karjaa. Laihialla sanottiinkin, että ”tunkio on talon kunnia”.

Tunkion roolia perinteisessä talonpoikaisessa arkielämässä kuvaa hauskasti myös Suomen Kansan Vanhat Runot -kokoelmassakin eri puolilla maatamme esiintyvä, lastenlorunakin tunnettu tarina kukon ja kanan saunamatkasta: kylpyvettä ei ole, joten kana pyytää sitä lähteeltä. Lähde vastaakin, ettei anna vettä ennen kuin kana tuo sille koivunlehden. Koivu kieltäytyy antamasta lehteä ennen kuin kana tuo sille lankaa, ja niin kana juoksee pitkin maita ja mantuja joka kerta eri asian perässä, kunnes löytää kaiken vaaditun ja saa lopulta saunaan kylpyvettä. Tunkio antaa kanalle sontaa hakoa vastaan, ja sonnalla lannoitetaan pelto, josta kana saa mukaansa ruisjyviä myllärille vietäviksi.

Kukot, kanat ja muista kotieläimistä erityisesti siat liittyvät tunkioihin muutenkin. Sigfridin eli Sipin päivä (15.2.) sekä kynttilänpäivä (2.2.) ovat rytmittäneet maatalouden työkalenteria ja ennustaneet kevään tuloa ja säätä. Kanoja ja sikoja oli tietysti ruokittu talviaikaan sisätiloissa, mutta Etelä-Suomessa ne saivat jo helmikuusta alkaen etsiä osan ruoastaan ulkoa seinänvierustoilta ja tunkiolta. Elimäeltä on tallennettu sanonta, jonka mukaan ”Sipristä sika seinustalle, kynttilästä kukko tunkiolle”.

Perinteinen puucee on nykyäänkin toimiva ratkaisu

2000-luvulla Tampereen kaupungissa kotitalouden jätteiden määrä oli vuodessa henkeä kohden n. 140 kg. Määrä on siitä muuttoliikkeen ja kulutuksen kasvun myötä noussut, ja vaikka kotitalousjätteiden kierrättäminen ja lajittelu onkin tehostunut, luo vesivessoja varten luotu infrastruktuuri suuren mittakaavan jätevesienkäsittelytarpeita ja -ongelmia. Laajamittainen infrastruktuuri luo myös laajan mittakaavan huoltotarpeen. Tällaisen nykyajan järjestelmän täydellinen vastakohta on kiinteistökohtainen kompostointijärjestelmä. Vielä 1800-luvulla Suomen kaupungeissa kotitalousjätteet koottiin pihan perällä sijaitsevalle tunkiolle, eikä sisävessaa usein edes ollut. Perinteinen huussi on säilyttänyt asemansa suomalaisilla kesämökeillä, joten sen toimivuus on tuttu asia myös nykyajan suomalaisille.

Käymäläseura Huussi ry. on tehnyt ansiokasta työtä huussin ilosanoman levittämiseksi myös kaupunkiympäristöön. Etenkin omakotitalo- ja rivitaloalueilla huussi olisi täysin toimiva ja ekologinen ratkaisu. Käymäläjätteiden lisäksi samassa paikassa hoituisi myös kotitalouden biojätteiden kompostointi.

Kuivakäymälä on määritelmällisesti vedetön käymälä, jossa jätteet kerätään astiaan, säiliöön, kasaan tai kuoppaan. Jätökset voidaan jatkokäsitellä kompostoimalla, kuivaamalla tai siirtämällä toisaalle. Nykyisin kuivakäymälät sijaitsevat joko sisällä tai ulkona, ja niitä valmistetaan teollisesti. Niiden ympäristökuormitus on huomattavasti alhaisempi kuin vesivessojen, kuten myöskin hankinta- ja käyttökustannukset. Perinteinen ulkohuussi on helppo rakentaa, ja kompostoidun käymäläjätteen voi levittää puutarhaan, kasvimaalle tai pellolle lannoitteeksi. Kansanperinteessä olennainen syklisyyden ajatus toteutuu siis myös instituutioista perinteisimmässä – ravinteet kiertävät pellolta ihmiskehoon, siitä huussiin ja takaisin peltoon.

Hyvin pyyhkii

Wc-paperin käyttö alkoi varhaiskeskiajan Kiinassa, 500-luvulla. Muualla maailmassa varakkaammat ihmiset käyttivät muun muassa villaa, nauhaa tai hamppua, kun taas köyhät joutuivat tyytymään kädellä pyyhkimiseen, erilaisiin puutikkuihin, lumeen, ruohoon, sammaleeseen, lehtiin ja hiekkaan. Antiikin Roomassa käytettiin tikun päähän ripustettua sientä, jota liotettiin suolavedessä. Suomessa wc-paperin valmistus alkoi vuonna 1902 Nokialla ja sen käyttö yleistyi koko maassa viimeistään 1950-luvun kuluessa – samoihin aikoihin, kun vesivessaverkostoa rakennettiin jo myös pienemmille paikkakunnille ja maaseudulle.

Monin paikoin vielä senkin jälkeen maaseudulla käytössä olivat pyyhkimiseen perinteiset rätit, kuivattu rahkasammal (joka itsessään on antibakteerinen luonnonmateriaali), sanomalehtipaperi, tikut ja lastat, vesi ja ruohotupot. Selluteollisuuden valmistama wc-paperi sinänsä on etenkin huussikäytössä kohtuullisen ekologinen valinta, sillä se toimii samalla huussin kuivikkeena.

Muunlaista kierrätystä

Kaikkia kotitalouden jätteitä ei tietenkään voitu kompostoida. Kierrätys oli silti perusperiaatteena, sillä vanhoja rautaesineitä sulatettiin ja taottiin uudestaan käyttöesineiksi, purettavien rakennusten hirret ja laudat käytettiin visusti uudestaan, vaatteita paikattiin ja loput riekaleet toimivat siivousrätteinä. Talouden yksikkönä ei ollut yksilö, eikä välttämättä edes perhe, vaan laajempi yhteisö, jonka kesken myytiin, ostettiin, lainattiin ja jaettiin. Yhteisön etu oli myös yksilön etu. Tästä jäänteenä on maaseudulla yhä talkooperinne. Asuminen oli tiiviimpää, useampi sukupolvi asui usein saman katon alla, tavaraa oli vain tarpeeseen eikä tyhjillään olevia tiloja lämmitetty saati valaistu turhanpäiten. Naapuriapuun saattoi luottaa, kun ihmisten arki soljui keskinäisten riippuvuussuhteiden määrittämänä.

Myös nykyaikana kierrättäminen ja uusvanha yhteisöllisyys on onneksi saanut Suomessa jalansijaa kertakäyttökulttuurin vastavoimana. Hyvänä ohjenuorana voisi toimia kansanperinteemme keskeinen ajatus kultaisesta keskitiestä eli kohtuullisuuden ihanteesta. Kaiken maailmassa tulee olla tasapainossa – osta vain tarpeeseen, tee mahdollisimman paljon omin käsin, kierrätä ja pyri elämään yksinkertaisesti. Me emme tarvitse kasvua, vaan oivalluksen siitä, että vähemmälläkin pärjää.

Teksti: Mikko Solja

LÄHDELUETTELO:

Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Kansatieteen laitos: Lannoitus. http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/lannoitus.htm

Issakainen, Tenka: Tavallista taikuutta. Tulkinta suomalaisten taikojen merkityksistä Mikko Koljosen osaamisen valossa. Akateeminen väitöskirja, Turun yliopisto 2012. ISBN 978-951-29-5158-1

Käymäläseura Huussi ry. http://www.huussi.net/

Manninen, Raija: Roska on luksusta! Etnologinen tutkimus roskan kulttuurisista merkityksistä. Pro gradu, Jyväskylän yliopisto 2005. 

Sarmela, Matti (2007): Suomen perinneatlas. SKS, Helsinki. 3. painos. ISBN 978-952-99977-1-8

Tervo, Veikko (2010): Jätehuoltohistoriaa, Pirkanmaan Jätehuolto Oy.

Vilkuna, Kustaa (1976): Lehmän kotiutuminen perheeseen, naudan asettuminen yhteiskuntaan.